Tarinankerronta luo yhteistä identiteettiä etä- ja hybridiarjessa

Lyijykynillä on paikkansa Ikean identiteetin rakentamisessa – tarinankerronta on erityisen tärkeää hybridiarjessa

Kaikkialla, jossa pitää vaikuttaa ihmismieleen, tarinalla on paikkansa. Myös organisaation sisäisessä viestinnässä!

En puhu tässä siis puolison manipuloinnista, vaan yritysidentiteetin rakentamisesta. Asiasta, joka on ollut pandemiaetäilyn takia hyvinkin paljon tapetilla.

Huoli on ymmärrettävä, sillä johdon pitää myös etä- ja hybridiarjessa pystyä varmistamaan, että kaikki työntekijät ajavat motarilla samaan suuntaan ja mitä tärkeintä, että kaikilla on turvavyö ja muut tarpeelliset turvavarusteet autossaan: kaikkien pitää tuntea, muistaa ja jakaa yhtiön strategia ja visio. Puhumattakaan konkreettisemmista tavoitteista ja toimintatavoista.

Tarinat välittävät tehokkaasti merkityksiä

Tarinoilla arvot ja identiteetti sekä tekemisen tavat ovat välitettävissä jokaiselle organisaation jäsenelle, riippumatta työtehtävistä tai työntekijän lokaatiosta. Tarinat myös elävät yli kulttuurirajojen.

Tarinoiden voima on siinä, että ne herättävät tunteita. Tunteet luovat yhteyksiä henkilökohtaisella tasolla ja auttavat muodostamaan yhteisöllisyyttä, jossa yhteisön yksilöt löytävät merkityksellisyyttä. Merkityksellisyydestä kasvaa luottamus, joka liimaa yhteisön yhteen.

Ajattele vaikka jotain muhkeaa yrityksen syntytarinaa. Tai kertomusta siitä, miten tiukasta paikasta selvittiin. Molemmat ovat omiaan luomaan me-henkeä ja sitouttavat yksilöitä yhteisöön.

Hyvä tarina jää mieleen

Aiemmassa blogikirjoituksessa kerron Kamprad-leivoksen (=korppu) tarinasta, joka valaisee Ikean syvintä olemusta yksinkertaisuudesta, tasa-arvosta ja edullisuudesta.

Samaisesta yhtiöstä ja sen perustajavelhosta kiertää myös toinen tarina: Kampradilla oli ajatus, että asiakkaille olisi hyvä olla tarjolla kyniä liikkeessä, jotta he voisivat tehdä muistiinpanoja ostoksia tehdessään. Kampradille esitettiin keltaiseksi lakattu standardilyijäri, koska sellaisia lyijärit nyt vain ovat.

Mutta Kampradpa kyseenalaisti standardin erinomaisuuden: katkaisemalla kynän kahtia samalla rahalla sai kaksi kynää. Entistä edullisemmaksi kynä tulisi, jos sen jättäisi lakkaamatta.

Ymmärrät varmaan pointin? Tarina jää mieleen ja opettaa sen kuulijalle jotain hyvin syvällistä yrityksen arvoista ja tavoitteista. Lyijykynäesimerkki kertoo, että toimintaa voi tehostaa pienissäkin yksityiskohdissa ilman, että sillä olisi suurempaa vaikutusta itse ostoskokemukseen. Itse asiassa asiakkaat eivät tarvitse täydellistä lyijykynää, vaan siinä kontekstissa pärjäämme paljon vähemmällä. Precis lagomin tavoittelu on hyve itsessään.

Tarinankerronta ei ole vain fiktiota varten

Hyvä tarina inspiroi ja motivoi ja on omiaan sitouttamaan yksilöä yhteisöönsä. On ehkä rohkeaa sanoa, että tarinat nostaisivat myös yhteisön tuloksellisuutta, mutta näin voisi olettaa käyvän motivoidussa ja sitoutuneessa organisaatiossa.

Tarinoilla organisaation tavoitteet ja tapa toimia tehdään näkyviksi sen jokaiselle jäsenelle. Tärkeät luvut voidaan raportoida konkreettisemmin myös muille kuin talousneroille.

Tarinat eivät siis ole vain fiktiota varten. Parhaimmillaan ne lyhentävät välimatkaa ihmisten välillä.

Ja sehän on erityisen tärkeää näin etä- ja hybridiarjessa.

Kuva MESSALA CIULLA palvelusta Pexels

Tarinaa käytetään sekä hyvässä että pahassa – rokotevastainen liike on tarinamarkkinoinnin mestari

Rokotevastainen liike käyttää taitavasti tarinoita omassa propagandassaan, vaikka rokotteet todistettavasti pelastavat tappavilta sairauksilta. Kuvassa annetaan rokote.

Katsoin viime viikolla Anna Nordbeckin ja Malin Olofssonin erinomaisen ruotsalaisen dokkarin Vaccinkrigarna (Rokotevastaisuuden soturit). Se kertoo rokotevastaisen liikkeen noususta ja kasvusta mittasuhteisiin, jossa globaali kansanterveys on vaarassa.

Ymmärtäisin kiihkoilun ehkä amerikkalaisilta, joilla koulussa ainoina pakollisina aineina on englannin kieli ja Yhdysvaltojen historia. Mutta se että myös minun viiteryhmäni, saman koulujärjestelmän läpikäyneet tolkun ihmiset voivat tässä maassa hurahtaa moiseen salaliittoretosteluun, on täysin käsittämätöntä.

Katsoinkin dokkarin viestijän hattu päässä: millä keinoilla saadaan massat liikkeelle vastaavalla tavalla? Millä herätetään mielenkiinto ja ujutetaan vähintäänkin outoja ajatuksia fiksujen ihmisten mieleen?

Yksilön kokemus tärkeä

Paljastui, että liikkeen vaikuttavuus syntyy tarinoista: aatteen kannattajille on tärkeää kunkin yksilön KOKEMUS, ei se, perustuuko kokemuksesta johtuvat päätelmät tieteeseen vai ei. Itse asiassa koko tutkimus, josta liike sai alkunsa, on sittemmin todettu pätemättömäksi ja tutkimuksen tehnyt tohtori, Andrew Wakefield, on menettänyt oikeutensa toimia lääkärinä.

Rokotevastaista kampanjaa käydäänkin riipaisevilla tarinoilla lapsista, jotka ovat sairastuneet autismiin (tai ihan mihin tahansa muuhun) juuri saatuaan MPR-rokotteen. Tässä on kyse kuitenkin ajallisesta yhteensattumasta, autismi todetaan yleensä samassa iässä jolloin myös rokote annetaan. Mitään viitteitä rokotteen ja sairastumisen yhteydestä ei laajoissakaan tutkimuksissa ole löytynyt.

Wakefield ei ole pystynyt 12 potilaan otannastaan tieteellisesti todistamaan yhteyttä rokotteen ja sairastumisen välillä. Sen sijaan hän puhuu siitä, että kuunteli huolestuneita vanhempia ja antoi heille tunteen siitä, että joku välitti. Toimittajan haastaessa häntä tutkimuksen tuloksista hän tyytyy toistamaan ”The parent’s story is valid”.

Kuulluksi tulemisen kokemus on siis hyvin voimakas luottamusta herättävä tekijä, huolestuneille vanhemmille jopa tieteellistä tutkimusta tärkeämpi.

Vanhemmille tarjolla synninpäästö

Dokumenttisarjassa haastatellaan Christopher Gillbergiä, autismia tutkinutta lasten- ja nuortenpsykiatrian professoria, joka kertoo, että aiemmin autismia pidettiin vanhempien syynä. Tunnekylmät äidit kasvattivat mieleltään järkkyneitä lapsia – mikä syyllisyyden taakka vanhemmille sysättiinkään!

Tästä näkökulmasta Wakefieldin tarjoama selitys sairastumiselle on varmasti otettu avosylin vastaan. Kukaan ei halua kantaa syyllisyyttä lapsensa sairastumisesta ja rokotteesta saatiin helppo syntipukki.

Vanhemmille Wakefieldistä tuleekin näin tarinan (traaginen) sankari joka epätoivoisesti taistelee hyväksi uskomansa asian puolesta. Hänen alistunut asemansa kaltoinkohdeltuna ex-lääkärinä ja tutkijana on omiaan herättämään kohderyhmän sympatiaa. Wakefieldiä pidetäänkin liikkeen parissa jonkilaisena rocktähtenä, jota globaali eliitti pitää sylkykuppinaan.

Tarinan viattomat uhrit ovat tietenkin sairastuneet lapset, kun taas rokotteet ja niiden taustalla häärivä lääketeollisuus ja päättäjät joutuvat pahiksen rooliin. Koossa on kaikki klassisen tarinan ainekset!

Liike puhuu propagandasta, ei viestinnästä

Nordbeck ja Olfsson onnistuivat soluttautumaan amerikkalaisen rokotevastaisen liikkeen sisäpiiriin ja tutustuivat mm. liikkeen somestrategiasta vastaavaan Dana Gormaniin.

Gorman paljastaa miten propagandaa tehdään – sana on Gormanin itsensä käyttämä. Tärkeää on, ettei tietoa etsivälle heti paljasteta kaikkia riskejä, vaan häneen istutetaan epäilyksen siemen. Vanhemmat on saatava epäilemään ovatko he varmasti kaivaneet esiin tarpeeksi tietoa lastensa hyväksi; voisiko esimerkiksi se että lapsi joutuu käyttämään astmapiippua olla rokotteiden syytä.

Pikku hiljaa epäilystä aletaan syventää ja ruokkia klikkiotsikoilla (tyyliin kuvapari, jossa ’ennen’-versiossa on hymyilevä lapsi ja ’jälkeen’-versiossa pienen pieni ruumisarkku). Lopulta vanhempi on koukussa.

Mietin haluaisinko itse kuulla olleeni propagandan kohde – se kuulostaa jotenkin kamalan rumalta. Ihan kuin minua olisi vedetty höplästä. Pidetty tyhmänä. Okei, pyrin omassa työssäni myös vaikuttamaan ja mietinkin pitkään miten se eroaa tästä, paitsi siinä että minun käyttämät keinot eivät ole yhtä härskejä ja tavoite yhtä perverssin nurinkurinen. Antaisinko osaamiseni rokotevastaiseen kampanjaan? En ikinä. Ennemmin pistäisin putiikin ja kiinni ja menisin kunnon töihin.

Miten tähän voisi vastata?

Samalla mitalla, sanoisin.

Tiedeviestinnässä kompastutaan usein siihen, että asiat esitetään kylmänä faktana. Meillä on kuitenkin suuri tarve tarinoille – mitä enemmän tunteita tarinat liikuttavat, sitä vaikuttavampia ne ovat ja sitä paremmin ne jäävät mieleemme. Faktat on helppo ohittaa ja unohtaa, koska ilman kehystarinaa niillä on vaikea herättää tunteita.

Rokoteasiassa ongelmana on, että mitä parempi rokotekattavuus, sitä vähemmän meillä on klikkiotsikkotarinoita kerrottavana. Rokotteet ratkovat taruntatautiongelman niin tehokkaasti, ettei itse ongelman vakavuutta enää hahmota. Tuhkarokko, sikotauti ja vihurirokko tiivistyvät tänään vaarattomaan kirjainlyhenteeseen, emmekä osaa pelätä niiden mahdollisesti aiheuttamia vakavia seurauksia kuten keskushermoston vaurioita, lapsettomuutta, sikiön pysyviä vaurioita tai jopa kuolemaa.

Esimerkiksi New York Times tekee hyvää työtä koronauutisoinnissaan. Lehti pyrkii järjestelmällisesi antamaan kasvot sairaudelle. Kaunis ”Those we’ve lost” -sarja nostaa lyhyillä muistokirjoituksilla esiin koronaan kuolleita ja pitkää covidia sairastavien oireita  esitellään henkilökuvilla. Terveydenhoidon tukalaa tilannetta valotetaan ”Death, through a nurse’s eyes” -videolla (itkin #muuten tätä katsoessa).

Päivittäinen lounastaukoni kuluu Hesarin koronatilaston parissa. Jotain jää kuitenkin puuttumaan – keitä lukujen taakse piiloutuu? Ehkä tämän konkretisointi auttaisi jaksamaan jopa kiristyneitä rajoituksia.

Kuva: Canva

Piditkö lukemastasi? Tilaa uutiskirjeemme.

10 vinkkiä viestinnän vuodenvaihteeseen

10 vinkkiä viestinnän vuodenvaihteeseen

Oletko miettinyt, miten saat viestinnällesi lentävän lähdön tähän vuoteen?

Jos olet reipas, olet varmasti suunnitellut jo kaiken valmiiksi. Sinulla on sisältösuunnitelmat ja julkaisuaikataulut valmiina, ehkä jopa tammikuu jo ajastettuna.

Jollei, tässä sinulle muistilista viestinnän vuodenvaihteen töihin!

  1. Päivitä ensi töissä verkkosivusi, jos niillä on vuodenvaihteessa muuttuvaa tietoa.
  2. Ole tarkkana etenkin vuosilukuja sisältävien sisältöjen kanssa – väärä vuosiluku luo kuvan vanhentuneesta sisällöstä.
  3. Jos vuosiluku sisältyy sivun osoitteeseen, muista että osoitteen päivittäminen rikkoo sivustolle aiemmin tehdyt linkitykset. Tee vanhasta osoitteesta ohjaus uudelle sivulle.
  4. Käy läpi viime vuoden sisältöhitit ja -hudit. Tee tänä vuonna lisää hittejä, vältä huteja. Mieti tavoitteletko sisällölläsi lisää kävijöitä verkkosivuille vai olisiko pienempi yleisö, mutta enemmän kauppaa sittekin järkevämpi tavoite.
  5. Kirjaa sisältökalenteriin hittien aiheet – voisiko niitä syventää tulevissa sisällöissä? Millä lailla? Mitä asiakkaasi voisi vielä haluta tietää aiheestasi? Onko jokin muuttunut?
  6. Entä voisiko jo viime vuonna julkaistua sisältöä hyödyntää uudelleen jossain toisessa muodossa? Jalostuisiko blogiteksti muistilistaksi tai infograafiksi, useampi teksti esitteeksi tai tilattavaksi käsikirjaksi?
  7. Sovi itsesi kanssa sopivasta julkaisutahdista – esimerkiksi yksi blogi kuukaudessa (tai viikossa?), viisi tviittiä päivässä, yksi instakuva viikossa.
  8. Pidä kiinni yllämainituista tavoitteista kuukausittaisella seurannalla: kirjaa vaikka exceliin mikä vaikutus some-aktiivisuudellasi on. Antaako viisi tviittiä päivässä sen, mitä haluat? Mitä pitäisi muuttaa, että vaikutus olisi halutunlainen? Riittääkö vähempi, vai pitäisikö näkökulmaasi muuttaa?
  9. Päätä tänä vuonna kokeilla jotain sinulle täysin uutta ja vierasta. Se antaa yleensä perspektiiviä myös vanhan tekemiseen.
  10. Ole itsellesi armelias. Kaiken ei tarvitse onnistua ensimmäisellä kerralla. Kokeile, leiki, epäonnistu, kehitä. Paranna. Ja ennen kaikkea, usko itseesi. Hyvää tulee vain tekemällä.

Valokuva Johannes Plenio Pexels

Twitter on parhaimmillaan vapauttava kokemus

Twitter on parhaimmillaan vapauttava kokemus – usein kuitenkin toimimme täysin selkärangattomasti palvelussa.

Eräs ystäväni kysyi taannoin onko minulla yhtä kamala Twitter kuin hänellä.

Hänen virrassaan käydään asemasotaa erilaisista päivänpolttavista aiheista. Leimallista keskustelulle on vahva puolen valitseminen – jollei ole samaa mieltä, on vastaan, ja jos on vastaan, ansaitsee kunnon löylytyksen.

En tunnistanut tätä omasta virrastani. Ehkä osittain siksi, että olen siirtänyt asiakeskustelun firmani tilille (@AioViestinta), ja muu onkin sitten varsin harmitonta höttöä tilillä @KatjahNiemi.

Olen kyllä nähnyt, mitä yleisö voi saada aikaan. Olen häpeäkseni itsekin osallistunut lynkkaukseen (muistan esimerkiksi erään imetysskandaalin parin vuoden takaa), viime aikoina tosin olen pyrkinyt välttämään nokkelaa piikittelyä.

En siksi, että sensuroisin itseäni. Olen edelleen se sama tasa-arvoa kannattava vihertävä suvakki kuin aiemminkin. En vain ole kohdannut niitä keskusteluja, jotka olisivat saaneet oman kuppini läikkymään yli.

En tiedä johtuuko se kuplani seesteisyydestä vai keski-iän tuomasta tyyneydestä, vaikea sanoa. Joka tapauksessa sisälläni ei enää kiehu samalla tavalla kuin ennen, enkä enää koe tarpeelliseksi osallistua yhteenkään teloituskomppaniaan.

Tyytymättömyys saa tunteet kuohumaan

Uskon, että vihaisuus kumpuaa tyytymättömyydestä. Emme ehkä jostain syystä ole onnistuneet saavuttamaan sitä, mitä olemme halunneet, ja koemme ansaitsevamme enemmän.

Paineet asettamiemme tavoitteiden saavuttamiseksi ovat kovia. Eräs toinen ystäväni totesi saunaillan päätteeksi ”kaikkien olevan onnettomia jollain lailla”.

Minäkin olisin joskus halunnut ison lasisen omakotitalon Hirvensalossa meren rannalla, veneen, kaksi lasta, koiran ja puolison, jonka kanssa jakaa vanhemmuuden arjessa. Olisin selvästi myös omasta mielestä ansainnut johtajapallin, helvetillisen palkan sekä ison työsuhdebemarin ja triathlon-menestystä.

Sen sijaan tuli yh-vanhemmuus, etäsuhde, tekonivel ja rivitalo nukkumalähiössä, irtisanominen ja yrittäjyys.

Ja kissa.

Olenko siis onneton?

Ei, en missään nimessä. Olen hyväksynyt itseni ja siksi pääsääntöisesti onnellinen, ja se riittää oikein hyvin.

Twitter vapautti kanssakäymisen

Omalla kohdallani Twitter on ollut valtavan vapauttava kokemus. Pidän ajatuksesta, että voin käydä keskustelua ihan kenen kanssa vain, mistä aiheesta tahansa, mihin aikaan tahansa paikasta riippumatta.

Ja mitä parasta, minusta riippumatta.

Kyllä – koen Twitterin tuoneen vuorovaikutukseeni etenkin tasa-arvoa.

Olen jostain syystä ollut niitä naisia, joita puristetaan metrossa tissistä ja joita kouritaan ravintolan vessajonossa. Niitä, joilta kysytään hintaa ohikulkiessa. Olen lukemattomat kerrat ollut joko huora tai lesbo, johon ei kukaan koskisi kepilläkään.

Twitterissä en ole koskaan joutunut kantamaan tätä sukupuoleni taakkaa. Siellä koen olevani ääni, jolla on sanottavaa – joskus harvoin jotain tähdellistä, useimmiten melko tyhjää.

Se jos jokin on ollut vapauttavaa.

Toivon, että muut saisivat kokea saman. En ymmärrä, miten aikuinen ihminen tulee haistattaneeksi toiselle paskat TEKSTISSÄ. Se on käsittämätöntä jo puheessakin, mutta tekstin tuottamiseen menee juuri sen verran enemmän aikaa, että siinä ehtii jo harkita tekoaan.

Miksi emme sitten tee sitä? Miksi annamme itsemme tulistua toisen sanomisista niin, että lyömme avokämmenellä takaisin? Julkisesti? Jälkiä jättäen? Koko twitteraatin kummasteltavaksi?

Mihin selkärankamme katosi?

Tunnetko eri viestijätyypit?

Tunnetko eri viestijätyypit?Oletko koskaan seurannut ihmisten tapaa viestiä? Tein leikilläni karrikoidut profiilit eri viestijätyypeistä. Luethan listaa huumorimielessä, tunnistin itsessäni piirteitä monista näistä

Kaksiteräinen miekka

Kaksiteräisestä miekasta ei koskaan voi olla täysin varma: ulospäin kaikki on ok, mutta todellisuudessa sisällä kuplii.

Tämä viestijä sivaltaa sarkastisesti tilaisuuden tullen, mutta piilottaa ahdistuksensa mustan huumorin taa.

Eräänä päivänä voikin tulla yllätyksenä, ettei huumoriveikko olekaan iloinen veitikka, vaan ahdistunut ja väsynyt täydellisyydentavoittelija.

Jees-jees-henkilö

Jees-jees-mies (tai nainen)(tai joku muu valinnainen sukupuolimääritelmä) sanoo kaikkeen kyllä, ja joutuu ristiriitaisten odotusten kohdalla pulaan.

Tämä työkaveri on kaikkien kaveri, kunnes käy ilmi, että sama lupaus on annettu kaikille. Odotusten ristipaineessa lupausten pitäminen käy kuitenkin mahdottomaksi.

Mr No

(Työ)ryhmissä on aina yksi masentava yksilö, joka on jämähtänyt henkisesti 6-vuotiaan tasolle ja vastustaa kaikkea. Tämä henkilö haluaa aina viimeisen sanan – ja se sana on EI.

Hankalimmat vastustajat ovat ne, jotka istuvat hiljaa ja myötäilevät, kunnes joku kysyy jotain, jolla asiat kääntyvät päälaelleen. Vastustaja hyppää hanakasti tähän kelkkaan ja muuttuu hetkessä myötäilijästä tulenpalavaksi vastustajaksi.

Takin kääntäminen käy nopeasti, kun sen osaa.

Lapsekas Miksi-ääni?

Yhteisössä kuin yhteisössä tarvitaan niitä rohkeita yksilöitä, jotka ääneen kyseenalaistavat toimintatapoja ja päätöksiä. Kyseenalaistaminen on kehittämisen kannalta tärkeää.

Miksi asia tehdään? Miksi nykyistä toimintatapaa pitää muuttaa? Miksi muutamme tällä tavalla? Miksi emme tuolla?

Niin, miksi? Jollet tässä kohtaa osaa perustella muutoshalujasi, ehkä muutosta ei tarvitakaan.

Hiljaiset kivikasvot

Vaikeimmin lähestyttävät viestijät ovat elämän kolhujen kovettamat hiljaiset kivikasvot.

Heitäpä näille idea, ja joudut miettimään sanoitko kuitenkaan mitään, vai ajattelitko sittenkin asian vain omassa mielessäsi. Kivikasvon kasvoilta on mahdotonta lukea minkäänlaista reaktiota – tai ehkä hän ei vain kuullut sinua.

Vai sanoitko peräti jotain niin noloa, että kaikkia hävettää, eikä kukaan siksi tohdi sanoa mitenkään?

Panssari-Pasi

Paras puolustus on hyökkäys. Paras hyökkäys on salamahyökkäys.

Tärkeintä on lamauttaa vastustaja raivokkaalla ja yllätyksellisellä rynnäköllä.

Mikään ei koskaan ole Pasin syytä, eikä Pasi ole koskaan tehnyt mitään väärää. Hyssst! Ei tietenkään ole, koska Pasi on aina oikeassa. Sinä olet väärässä.

Slurpsslurpsit

Nämä lipevät, saippuanliukkaat mielistelijät saavat muut tekemään ihan mitä vaan puolestaan.

Harmillista kyllä, nämä myös keräävät kaiken kiitoksen sinun tekemästäsi työstä.

Kuuntelijat

Taitavimmat viestijät ovat kuuntelijoita. Kuuntelija haistelee keskustelukumppaninsa mielentilaa ja perehtyy hänen sanomaansa, jotta voisi rakentavassa hengessä sovittaa oman vastauksensa vallitsevaan tilanteeseen.

Kuuntelija tekee ihmeitä antamalla sinun loistaa. Hän ei puhu, ennen kuin sinä olet puhunut.

Mihin muihin viestijätyyppeihin olet itse törmännyt?

Sanallinen vai sanaton viestintä, kumpaa uskomme?

Sanallinen vai sanaton viestintä, kumpaa uskomme?Oletko koskaan saanut palautetta heikoista vuorovaikutustaidoista?

Tai kuka meistä ei olisi joskus saanut. Puhumme mielestämme asiaa ja keskitymme vielä nättiin paketointiinkin, mutta silti jokin menee pieleen.

On ehkä hyvä tietää, että sanat eivät ole se tärkein elementti ilmaisussamme. Jos sanallisen ja sanattoman viestinnän välillä on ristiriita, uskomme enemmän näkemäämme kuin kuulemaamme.

Psykologian emeritusprofessori Albert Mehrabian (UCLA) on tutkinut miten me äänensävyä, kehonkieltä ja sanallisia viestejä tulkitsemalla muodostamme mielikuvan puhujasta. Mehrabian päätteli, että sanat määräävät mielikuvan muodostumista 7 prosenttia, kun äänensävyn painoarvo on 38 ja kehonkielen 55 prosenttia.

Vaikka kyseinen tutkimus keskittyi viesteihin, joissa välitettiin tunnetiloja ja tunteita, ehkä niistä voisi mutulla vetää johtopäätöksiä myös muuhun vuorovaikutukseemme.

Sanat muodostavat vain osan viestinnästämme. Suurin osa tulkinnasta perustuu muuhun kuten asentoon, ilmeisiin ja intonaatioon.

Jos siis saat palautetta huonoista vuorovaikutuskyvyistä, ongelma ei ehkä ole siinä mitä sanot, vaan miten sen sanot.

Sanallisen viestinnän sijaan huomio kannattaa kiinnittää sanattomaan viestintään.

Ihan ensiksi kannattaa opetella hymyilemään. Ja ennen kaikkea katsomaan silmiin kun puhutaan. Se rakentaa luottamusta vieläkin tehokkaammin kuin ääneen lausutut sanat. Peili on tässä hyvä työväline!

Tsemppiä harjoituksiin!

 

Kuva: Freeimages.com/Marco Michelini

Aion joulukalenteri 2017 on täällä!

Ensimmäinen luukku, Aion joulukalenteri 2017Juhuu, se on joulukuu ja Aion joulukalenteri Instassa on täällä! Käypä klikkaamassa tili seurantaan, jollei se jo ole.

Tämä on jo toinen perättäinen joulunalusaika, jolloin olen Canvassa nikkaroinut Aiolle kalenteria.

Pääasiassa kuvat syntyvät Canvan peruselementeistä, mutta tänä vuonna olen hakenut apua myös the Noun Projectin kuvakkeista. Voi olla, että olen väärässä, mutta minusta Canvan monet ikonit ovat yhtäkkiä muuttuneet maksullisiksi (vaikka minulla siis on maksullinen tili käytössä); kertahinta per kuvake on sen verran kova, että tuli edullisemmaksi ostaa vuosisopimus ikonipankkiin.

Ikoneita on siis luvassa 😀

Sori siitä. Leikkaa-/liimaa -askartelu on näin digitaalisesti paljon siistimpää hommaa kuin paperisilpun mallintaminen.

Eikä tarvitse edes sen takia imuroida.

”Hei viittisiks ihan nopeesti tehä yhen jutun…?”

Ammattimainen viestintä vaatii ammattimaiset valmistelut.Kello on 16.15.
 
”Hei viittisiks nopeesti tehdä yhen jutun? Se tulee sulta kuitenkin nopeemmin, kun oot ammattilainen. Ai koska pitäis olla valmista? No huomenna. Mut kympiltä riittää, ei tartte heti kasiksi.”
 
Aivan liian usein olen saanut kuulla työssäni tämän. Viestinnän työt ovat ”yksiä juttuja” eikä niillä ole kiire, seuraava aamu riittää hyvin. Toimitus mielellään molemmilla kotimaisilla, kiitos kysymästä. ”Tekisitkö samalla hei enkuksi?”
 
”Ja joo, lyhyt yhteenveto bullet pointseina tästä 73 slaidin esityksestä ois kuule hyvä tähän loppuun. Matskun selaa nopsaan, kato tässä on pääasiassa vaan kuvia.”
 
”Ja kuva ois kiva. Eiks sulla ollut sitä kameraakin?”
 
Ensinnäkin:
  1. Me viestijät olemme ylpeitä osaamisestamme. Se tarkoittaa, että haluamme tehdä työmme hyvin. Työn huolelliseen tekemiseen kuluu aikaa.
  2. Aikaa kuluu etenkin taustamateriaaliin perehtymiseen. Esimerkiksi haastattelun runko on kivempi rakentaa faktalle kuin arvailuille. Vaikka olisimme miten taitavia, emme ole ajatustenlukijoita.
  3. Hyvä olisi tietää myös mitä tuotettavalla sisällöllä olisi tarkoitus saavuttaa, kenelle halutaan puhua ja millä äänensävyllä. Se nimittäin vaikuttaa siihen, missä muodossa sisältö kannattaa tuottaa.
  4. Harva viestijä osaa kolmea kieltä niin, että tuottaisi täysin painokelpoista tekstiä kaikilla. Kääntämistä varten on ihan omat asiantuntijansa.
  5. Juu on kamera. Entä sitten?
Laadukas, ammattimainen viestintä vaatii siis ammattimaisen valmistelun.
Kiitos.

Ilmastonmuutos ja 10 muuta vaikeaa termiä yksinkertaistettuna

Ilmastonmuutos on peruttu – termistöä muuttamallaHS siteerasi tänään the Guardiania, jonka mukaan Yhdysvalloissa ministeriö olisi kieltänyt henkilökuntaansa käyttämästä ilmastonmuutokseen liittyvää sanastoa.

Se on kätevää, koska ilmiöhän häviää, jos siitä ei puhuta sen oikealla nimellä.

Taivas tosin kaataa niskaamme aiempaa enemmän vettä outoina ajankohtina kovien tuulien saattelemana. Aurinko paistaa popcornit valmiiksi jo pellossa.

Mutta siitä viis. Huolestuttavaa on se, että käyttämämme sanasto muokkaa asenteitamme ja arvomaailmaamme. Siinä mielessä sanaston vaihto vaikuttaa myös ilmiön olemassaoloon.

Entä jos ryhtyisimme koti-Suomessa samaan? Mitä negatiivisen klangin saaneita termejä voisimme sieventää yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi?

Ehdotan seuraavia lisäyksiä termistöömme:

Yksinhuoltaja – eksklusiivinen vastuunkantaja
Veronmaksaja – valtiosponsori
Työkyvytön – tilapäisesti työhaittainen
Työtön – tilapäisesti ilman tointa oleva
Sinkku – ei vielä sitä oikeaa löytänyt henkilö
Yrittäjä – yrityksiä perustava ja pyörittävä, mahdollisesti muita työllistävä riskinottoon pelottomasti suhtautuva henkilö (siitä on kuulkaas yrittäminen kaukana kun ryhdytään palkanmaksajaksi, silloin mennään eikä meinata!)
Syrjäytyminen – normista poikkeava, minimaalinen osallistuminen
Kilpailukykysopimus – kansan syviä rivejä koskevat yhteiset talkoot Suomen pelastamiseksi
Sote – se, toinoinniin, uudistus
Ilmastonmuutos – ilmaston sopeutuminen talouden kehitykseen
Trump – Isä aurinkoinen (värihän sen jo kertoo).