Viestintätoimisto Kreabin toimitusjohtaja Mikael Jungner on avautunut Facebookissa suomen kielestä.
Ennen kuin tuomitsemme Jungnerin, kannattaa muistaa, että Jungner todennäköisesti provosoi postauksessaan tahallaan. Provosoiminen on Jungnerin mielestä hyödyllistä, sillä kun kepillä kokeilee jäätä, tulee samalla selvittäneeksi mitä mieltä ihmiset ovat eri asioista.
Facebookissa Jungner toteaa kielen olevan ajattelun ja vuorovaikutuksen väline. Tämä on totta. Mutta Jungner harmittelee sitä, että koska niin harva puhuu suomea, se ei vuorovaikutuksen välineenä ole yhtä tehokas kuten esimerkiksi englannin kieli.
Sanojakin on suomessa englantia vähemmän, eikä kielemme kehity tarpeeksi rapsakkaa tahtia, jotta voisimme kansakuntana pysyä ajattelun aallonharjalla.
Jonkinlaisena kielten sekakäyttäjänä (olen kaksikielinen, opiskelin ranskaa pääaineena ja italiaa sivuaineena) yritän sivuuttaa avauksen provosointipyrkimykset ja miettiä, onko Jungnerilla jokin muu pointti tässä.
Kielen puutteet kaventavat ajattelua
Kielemme puutteet kaventavat Jungnerin mielestä ajatteluamme.
Tavallaan, tavallaan ei; on olemassa kieliä, joista puuttuu esimerkiksi lukuihin ja määrän määrittelemiseen liittyvää sanastoa. Tällaisen kielen puhujan on vaikea hahmottaa suuria määriä. Kymmenen lintua ei siis eroa 20 linnusta, vaan lintuja on joko yksi, kaksi, kolme tai monta.
Eri kysymys on, tekeekö onko tämänlainen ”kapea ajattelu” jotenkin hallaa kielen käyttäjälle. Meillä ei ole tarvetta käsitteellistää asioita, jos niitä ei esiinny arjessamme.
Tämä on tuttua omasta arjestani; vaikka ruotsi on toinen virallinen kielemme, sen keskeinen ohjeistus tulee lätäkön takaa. Joskus kotimaisille ilmiöille on mahdottoman vaikea löytää eksakteja sanoja sillä toisella kotimaisella, kun kuningaskunnassa niitä ei yksinkertaisesti ole.
Onko ruotsalaisten (tai suomenruotsalaisten) ajattelu sitten kapeampaa kuin suomalaisten?
Ei. Lainatakseni työkaveriani, ”niillä korteilla pelataan, jotka käteen on annettu”. Selitämme parhain päin asioita ja ilmiöitä oman maailmankuvamme mukaisesti niistä lähtökohdista, joka kielemme meille antaa.
Minun on vaikea nähdä Jungnerilla jotain muuta pointtia kuin provosointi. Noin yleisesti, ja tämä on ihan oma henkilökohtainen näkemykseni ja uskon Jungnerin olevan samaa mieltä, suomi on hyvin joustava ja kauniskin kieli.
Kieli muotoutuu käytössä ja leimaavaa kehitykselle on pyrkimys tehokkuuteen. Suomi on tehokkuudessa kärkikastia – emme tarvitse kasapäin erillisiä prepositioita, kun kaiken voi sijamuodoilla kirjoittaa yhteen.
Se ei ole köyhää, vaan päinvastoin nerokasta.
Ajattelun köyhyyteen ei mielestäni vaikuta se, mitä kieltä puhumme. Sanavaraston kapeus ja itsensä ilmaisemisen puutteet sen sijaan vaikuttavat.
Näköalaamme kaventaa tehokkaasti myös oman kuplamme homogenisoituminen. Kun itsensä ympäröi samanmielisillä, ei ole väliä, mitä kieltä käytämme – ideat eivät kohtaa vastaääniä, eikä mikään ajatus jalostu.
Listautumisannit ovat asia erikseen – Tokmannikin nauroi itselleen markkinointiesitteen kannessa komeilevan ämpärin voimalla. Oman tarinan kertominen onkin tärkeä osa markkinointia.
Tunne on tärkeää, jos haluamme vaikuttaa viestinnällämme.
