Eräs ystäväni kysyi taannoin onko minulla yhtä kamala Twitter kuin hänellä.
Hänen virrassaan käydään asemasotaa erilaisista päivänpolttavista aiheista. Leimallista keskustelulle on vahva puolen valitseminen – jollei ole samaa mieltä, on vastaan, ja jos on vastaan, ansaitsee kunnon löylytyksen.
En tunnistanut tätä omasta virrastani. Ehkä osittain siksi, että olen siirtänyt asiakeskustelun firmani tilille (@AioViestinta), ja muu onkin sitten varsin harmitonta höttöä tilillä @KatjahNiemi.
Olen kyllä nähnyt, mitä yleisö voi saada aikaan. Olen häpeäkseni itsekin osallistunut lynkkaukseen (muistan esimerkiksi erään imetysskandaalin parin vuoden takaa), viime aikoina tosin olen pyrkinyt välttämään nokkelaa piikittelyä.
En siksi, että sensuroisin itseäni. Olen edelleen se sama tasa-arvoa kannattava vihertävä suvakki kuin aiemminkin. En vain ole kohdannut niitä keskusteluja, jotka olisivat saaneet oman kuppini läikkymään yli.
En tiedä johtuuko se kuplani seesteisyydestä vai keski-iän tuomasta tyyneydestä, vaikea sanoa. Joka tapauksessa sisälläni ei enää kiehu samalla tavalla kuin ennen, enkä enää koe tarpeelliseksi osallistua yhteenkään teloituskomppaniaan.
Tyytymättömyys saa tunteet kuohumaan
Uskon, että vihaisuus kumpuaa tyytymättömyydestä. Emme ehkä jostain syystä ole onnistuneet saavuttamaan sitä, mitä olemme halunneet, ja koemme ansaitsevamme enemmän.
Paineet asettamiemme tavoitteiden saavuttamiseksi ovat kovia. Eräs toinen ystäväni totesi saunaillan päätteeksi ”kaikkien olevan onnettomia jollain lailla”.
Minäkin olisin joskus halunnut ison lasisen omakotitalon Hirvensalossa meren rannalla, veneen, kaksi lasta, koiran ja puolison, jonka kanssa jakaa vanhemmuuden arjessa. Olisin selvästi myös omasta mielestä ansainnut johtajapallin, helvetillisen palkan sekä ison työsuhdebemarin ja triathlon-menestystä.
Sen sijaan tuli yh-vanhemmuus, etäsuhde, tekonivel ja rivitalo nukkumalähiössä, irtisanominen ja yrittäjyys.
Ja kissa.
Olenko siis onneton?
Ei, en missään nimessä. Olen hyväksynyt itseni ja siksi pääsääntöisesti onnellinen, ja se riittää oikein hyvin.
Twitter vapautti kanssakäymisen
Omalla kohdallani Twitter on ollut valtavan vapauttava kokemus. Pidän ajatuksesta, että voin käydä keskustelua ihan kenen kanssa vain, mistä aiheesta tahansa, mihin aikaan tahansa paikasta riippumatta.
Ja mitä parasta, minusta riippumatta.
Kyllä – koen Twitterin tuoneen vuorovaikutukseeni etenkin tasa-arvoa.
Olen jostain syystä ollut niitä naisia, joita puristetaan metrossa tissistä ja joita kouritaan ravintolan vessajonossa. Niitä, joilta kysytään hintaa ohikulkiessa. Olen lukemattomat kerrat ollut joko huora tai lesbo, johon ei kukaan koskisi kepilläkään.
Twitterissä en ole koskaan joutunut kantamaan tätä sukupuoleni taakkaa. Siellä koen olevani ääni, jolla on sanottavaa – joskus harvoin jotain tähdellistä, useimmiten melko tyhjää.
Se jos jokin on ollut vapauttavaa.
Toivon, että muut saisivat kokea saman. En ymmärrä, miten aikuinen ihminen tulee haistattaneeksi toiselle paskat TEKSTISSÄ. Se on käsittämätöntä jo puheessakin, mutta tekstin tuottamiseen menee juuri sen verran enemmän aikaa, että siinä ehtii jo harkita tekoaan.
Miksi emme sitten tee sitä? Miksi annamme itsemme tulistua toisen sanomisista niin, että lyömme avokämmenellä takaisin? Julkisesti? Jälkiä jättäen? Koko twitteraatin kummasteltavaksi?
Mihin selkärankamme katosi?