fbpx

Mainettaan parempi sähköposti

Sähköposti voi olla tehokas viestintäkanavaTiedättekö mikä on työyhteisöjen eniten käyttämä viestintäkanava?

Aivan, sähköposti. Vaikka tarjolla olisi jos jonkinlaista pikaviestintä ja jopa puhelinta tai suoraa f2f-kontaktia, jaksamme edelleen naputella pitkiä, jäsentämättömiä vuodatuksia työkavereidemme kauhuksi.

Sähköpostiviestittelyn ei tietenkään tarvitsisi olla tehotonta.

Mutta se on, jollemme kiinnitä huomiota muutamaan keskeiseen asiaan.

Näin viestit vaikuttavasti sähköpostissa

  1. Kerro keskeisin viestin sisältö jo otsikossa. Pitkään viestiketjuun kiertämään jäänyt ”Hyvää joulua” -otsikko ei herätä avaamaan viestiä juuri ennen kesälomakauden alkua.
  2. Kiteytä ajatuksesi, kirjoita lyhyesti. Kukaan ei jaksa lukea vuodatuksia.
  3. Jos haluat lukijan tekevän jotain, pyydä sitä selkeästi. Määrittele aika, jolloin tehtävä tulisi tehdä – älä siis sano ”sitten kun ehdit”. Lukijalla on miljoona muutakin työtä kesken, joten aika tuskin riittää sinun pyyntösi toteuttamiseen.
  4. Kiinnitä erityisesti huomiota siihen, että annat lukijalle hyvän syyn toteuttaa toiveesi. Jos pyydät ”sitten kun ehdit, siivoaisitko tämän kansion”, riskinä on, ettei työ nouse lukijan prioriteettilistalle kovinkaan korkealle. Jos pyydät häntä ”kuun loppuun mennessä siivoamaan tämän kansion, jotta voisimme sen jälkeen jatkaa omalla proggiksellamme”, lukija ymmärtää paremmin oman osuutensa kokonaisuuden kannalta. Harva meistä haluaa tieten tahtoen hankaloittaa kollegan projektin etenemistä – me emme vain näe meille vähemmän tärkeiden asioiden arvoa muille.
  5. Muista viestin vastaanottajana huomioida myös lähettäjää. Vaikka saisimmekin tiedon, että s-posti on avattu, meillä ei ole mitään takeita, että viesti on mennyt perille, jollet esimerkiksi kiitä viestistä ja kerro omia jatkoaikeitasi sen suhteen.

Eli periaatteessa aika pitkälle samoja ideoita kuin muussakin viestinnässä – huomioi vastaanottaja eli kohderyhmäsi. Sinun tehtäväsi on tehdä viestin lukeminen hänelle helpoksi.

Asiakas vai myynti, kumpi ohjaa viestintääsi?

Rakennatko viestinnälläsi asiakkaan luottamusta, vai pyritkö myymään?Oletko miettinyt, kumpi sinun viestinnän tekemistäsi ohjaa, asiakas vai myynti?

Tuotatko sisältöä asiakkaan ongelmien ratkaisemiseksi, vai onko päätavoitteesi saada ostaja vakuuttuneeksi erinomaisuudestasi palveluntuottajana?

Jos olisi pakko valita, valitsisin mutulla aina asiakkaan.

Uskon nimittäin vahvasti, että tuottamalla asiakkaalle relevanttia sisältöä myynti tulee siinä sivussa – ehkei ihan heti, mutta jossain vaiheessa kuitenkin. Sopivan nöyrällä call to action -kehotteella varustettu sisältö puree kohderyhmässään taatusti.

Oma erinomaisuutta korostava hörölöö-sisältö sen sijaan on lähes rikollista aikavarkautta, eikä se mielestäni palvele ketään, ei sisällöntuottajaa eikä sen kuluttajaa. Kun tuote ja palvelut lyövät läpi, brändi kasvaa niiden vanavedessä.

Sitä paitsi, asiantuntijuuden lunastaminen ennen kauppoja rakentaa luottamusta, mikä taas helpottaa päätöksentekoa. Asiakkaasta voi ja kannattaa huolehtia jo paljon ennen kuin hänestä tulee asiakas.

Kumpi sinua ohjaa? Jollet vielä ole päättänyt, suosittelen asiakasta.

Miksi viestintä on tärkeää?

Viestintä on tärkeää, koska se rakentaa merkittyksiäTerveisiä teekupin ääreltä.

Muutaman päivän elämä on näin introvertin näkökulmasta ollut hurjan vauhdikasta.

Kävin nimittäin isolla kylällä kääntymässä. Tapasin paljon uusia ihmisiä ja myös vanhoja tuttuja. Tutuille olen kertonut kuulumisia, uusille esitellyt itseäni.

Siinä pitchatessani itseäni ja ajatuksiani tuli mieleen, miten tärkeä rakennuspalikka viestintä onkaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Viestintä nimittäin luo merkityksiä. Se on tärkeä keino ihan minkä tahansa suhteen lujittamiseksi, sillä sen avulla voimme rakentaa yhteistä näkemystä ja yhteenkuuluvuutta.

Työyhteisössä viestintä luo edellytykset työlle. Ei voi johtaa, jollei viesti. Ja jos tavoitteet ja arvot jäävät huonon johtamisen takia epäselviksi, töitä ei tehdä tehokkaasti. Merkitysten tuojana viestintä luo työyhteisöön yhteisöllisyyttä ja yhteistä kulttuuria. Itse asiassa viestintä on niin tärkeää yhteisön kannalta, että ilman sitä organisaatiota ei ole.

Ystävyyssuhteet kuihtuvat, parisuhteet muuttuvat merkityksettömiksi jollei suhdetta ruokita vuorovaikutuksella.

Siksi viestintä on tärkeää.

Moderni kerronta etenee valon nopeudella – pysymmekö mukana?

Moderni ilmaisu on tempoltaan intensiivistä.Kävimme tänään elokuvissa pojan kanssa. Näimme uusimman Lego Batman-elokuvan.

Olin hengästyä jo ensimmäisillä minuuteilla – vauhti oli niin hurjaa: räjähdyksiä, välähdyksiä, huimia kaarroksia lentävällä vempeleellä Gotham Cityn pilvenpiirtäjien ympärillä, värejä; älyttömän paljon kaikkea ihan hurjalla tempolla tykitettynä.

Ja ääniä, paljon kovia ja yllättäviä ääniä!

Huh.

Muistelin oman lapsuuteni suuria elokuvia; ET:tä, Annieta, alkuperäisiä Ghostbusterseja. Gremlinsejä. Vähän vanhempana nähtyjä Poliisiopistoja, Top Gunia ja Beverly Hills kyttää.

Kerronta oli huomattavasi leppoisampaa silloin. Ja jollain lailla ohuempaa, suoraviivaisempaa tai litteämpää – miten sitä kuvailisi – puhtaampaa ehkä, ilman aisteja kuormittavaa informaatiotulvaa.

Yritimme itse asiassa jouluna katsoa jonkun sen aikakauden suuren komedian. Siitä ei tullut mitään, tylsistyimme jo ensimmäisen viiden minuutin jälkeen (taisi muuten juuri olla Eddie Murphyä).

Kerronta on muuttunut. Tempo on paljon intensiivisempi nyt kuin vielä muutama kymmennen vuotta sitten. Nykylapset kasvavat ihan erityyppiseen ilmaisuun kuin mihin me kasvoimme.

Se pistää miettimään. Miten 100 lasissa -tyyppinen elokuvakerronta vaikuttaa muussa mediassa tapahtuvaan tiedonvälitykseen kuten kirjoittamiseen? Vai vaikuttaako mitenkään? Kirjoitetaanko jatkossa enää mitään 140 merkkiä pidempää? Vai onko Twitter tulevaisuuden novelli? Jaksaako kukaan enää lukea?

Mitä  tapahtuu ajattelemiselle, jos kaikki tapahtuu valon nopeudella?

Miten tärkeä tieto (äänestämisestä–verojen maksamisesta–rokottamisesta–sosiaaliturvasta–oikeuksista yms yms) saadaan välitettyä nuorille, jos kukaan ei jaksa keskittyä?

Miten me tavoitamme toisemme jatkossa?

Ja pysymmekö kaikki mukana?

Ehdokkuus antaa luvan nälviä – miksi?

#kuntavaalit2017

Kunnallisvaalit lähestyvät. Sadat toiveikkaat ovat ehdolla yhteisiä asioitamme hoitamaan.

Kuten myös eräs ystäväni.

Hän käy kampanjaansa pääasiassa Facebookissa.

Profiili on avoin, kuten vaaliprofiilin pitääkin olla, eli kuka tahansa voi antaa palautetta ja kommentoida postauksia.

Odotimme kampanjan alkumetreillä lämminhenkistä keskustelua, kysymyksiä, ehkä haasteitakin.

Mitä tuli? Kysymyksiä ja haasteita kyllä, mutta keskustelua ei senkään vertaa.

Sen sijaan sarkastista vittuilua ja ehdokkaan kykyjen vähättelyä. Panettelua.

Huvittavinta on, että hapokkaimmat kommentit tulevat toisilta ehdokkailta. Silti samat kommentoijat kehuvat kampanjaa torilla.

Mikä meitä vaivaa? Ehdokkaathan haluavat päästä päättämään yhteisistä asioista – meidän äänestämään nipinnapin jaksavien laiskamatojen puolesta.

Ja me vain vittuilemme heille?

Mikä järki siinä on?

Miksi ylipäänsä vittuilla? Osaatko sanoa?

Vittu saatana!

Vaalityö on alkamassa ja tuntuma ensimmäisiin "vittu saatanoihin" otettu.¯¸
Laskiaspulla palauttaa voimat – jopa hektisen vaalityön jälkeen

Osallistuin tukijoukoissa elämäni ensimmäiseen vaalijippoon eilen.

Kyse oli toritapaamisesta, jossa ehdokkaat olivat kaiken kansan tavattavissa, ja tarjolla oli myös pullakahvit – kuinkas muuten.

Seisoin pöydän ääressä hörppimässä kahviani kun viereeni tuli pieni, selvästikin vihainen (ja humalainen) mies.

”Vittu saatana, noilla on 8 000 palkat ja, ja, ja, saatana, ei sais kiroilla, mutta vittu kun on ihan pakko, sanon nyt kuitenkin vittu saatana, että mulla on saatana 400 euron tulot kuukaudessa”, mies sanoi ja pui vielä vakuudeksi nyrkkiään ilmassa.

Rispaantunut hihansuu tuskin peitti revenneiden käsineiden paljaaksi jättämät ranteet.

En osannut vastata miehelle mitään, oli selvää, että olen häneen verrattuna etuoikeutettu ihan millä mittapuulla tahansa.

”Ottaisitko kahvit, jos tarjoan”, änkytin miehelle ehdokaskaverini kanssa.
”Vittu saatana, tuolla se on ilmaista”, mies sanoo ja huitoo toisen puolueen kahvikojua kohti. ”En varmana ota!”
”Eikun mä voin hakea sulle!”

Se sai miehen lopulta pysähtymään. Hän nosti katseensa, mittaili, siristeli silmiään, kuin ei olisi uskonut näkemäänsä. Uhon takaa pilkisti epävarmuus, pienen ihmisen suuri tuska.

Lopulta hän kysyi ”Ootko vapaa nainen?”

Vastasin etten ollut.

”Vittu saatana, sekin meni ihan vituiksi…!!!”

Uho peitti taas hetken esillä olleen herkkyyden.

”Saanko kuitenkin tulla vielä jutteleen sulle?”
”Tietenkin saat!”

Kaikesta huolimatta, uhosta, erilaisuudesta, pelosta, epävarmuudesta, koen, että löysimme jonkinlaisen yhteyden. Hän sai avautua, ja minä jaksoin kuunnella.

Se on kaiken vuorovaikutuksen perusta.

Poliittisen retoriikan täyskäännös – valheesta tuli arkea

Valheella on pitkät jäljet – luottamus on politiikassa tärkeää.Politiikassa on aina ollut takinkääntäjiä, väyrysiä, jotka vaihtavat mielipidettä yhtä usein kun me muut alusvaatteita.

Nyt maailman mahtavimman maan johtoon on astunut poliitikoksikin erikoinen persoona, mies jonka koko olemus huokuu oman edun tavoittelua.

Trump ei pelkää valehdella kääntääkseen asiat itselleen sopivaan asentoon. Presidenttiyttä ei ole kuin muutama päivä takana ja jo on mies jäänyt kiinni muutamasta valheesta.

No, se ei varsinaisesti ehkä ollut yllätys. Sama meno on tuttua jo kampanjoinnin ajalta. Kaiken lisäksi Trump on kunnostautunut räksyttämällä kriitikoilleen ja läksyttämällä heitä julkisesti.

Huolestuttavaa on kuitenkin se, että Trump ei näytä olevan ainoa valheisiin turvautuva poliitikko.

Yle esitti lauantaina erinomaisen dokumentin newyorkilaisen Anthony Weinerin vaalikampanjasta hänen pyrkiessään suurkaupungin pormestariksi.

Weiner oli demokraattien kongressiedustaja kunnes jäi kiinni kikkelikuvien (!) lähettämisestä vieraille naisille. Tähdennettäköön se, että kuvissa komeili edustajan oma sukuelin.

Mikäs siinä, mutta kun Weiner oli ja on vielä toistaiseksi naimisissa Hillary Clintonin lähimmän avustajan Huma Abedinin kanssa.

Okei, ihminen on erehtyväinen; kerrankos sitä saattaa erehtyä räpsäisemään kuvan nivusistaan. Ja hups, voihan kuva kiitos nakkisormien karata kenelle vaan Twitterissä. Tiedättekö, kiireessä tekevälle sattuu.

Weiner tosin jäi useamman kerran kiinni seksiviesteistä.

Eikä hän koskaan oikeastaan kantanut vastuutaan teoistaan tai osoittanut katumusta, vaan kävi sanallisesti median ja suuren yleisön kimppuun jos nämä uskalsivat kyseenalaistaa hänen käytöstään.

Miksi tästä kannattaa olla huolissaan?

Molemmissa tapauksissa itse valhe tai valheen kohde on toissijainen. Tärkeää on havaita se nurinkurinen fakta, että meidän on syytä epäillä molempien lähtökohtaisesti valehtelevan.

Trump puhuu vallan palauttamisesta kansalle, kansakunnan yhdistämisestä ja sen suuruuden palauttamisesta. Siinä projektissa luulisi luottamuksen olevan keskeisessä roolissa.

Valheella on pitkät jäljet. Sydän syrjällä saamme seurata miten meidän käy. Luottamuksen pettäminen rapauttaa pahimmassa tapauksessa demokratian perusteita.

Onko meillä siihen varaa?

 

Kuva: Freeimages.com/Jeremy Brown

Avoin keskustelu on jokaisen suhteen peruspilareita

Keskustelu on jokaisen suhteen peruspilareita.Tapasin eilen yhden yhteistyökumppaneistamme.

Hän on tuttu vuosien takaa, villistä nuoruudestani.

Vaihdoimme tietenkin kuulumisia. Omia lapsia ei hänelle ollut siunaantunut, mutta kummilapsia sitäkin enemmän, kokonaista kuusi kappaletta.

Puolisokin oli sama kuin lähes neljännesvuosisataa sitten.

Välillä oli kuulemma mennyt paremmin, välillä huonommin, mutta aina kaikesta oltiin selvitty.

Yhteistyökumppani epäili suhteen pelastukseksi koituneen hänen ja puolison välisen avoimen keskusteluyhteyden.

Uskon hänen olevan oikeassa. Avoin keskusteluyhteys on jokaisen (ihmis)suhteemme peruspilari, oli kyse sitten parisuhteesta, ystävyydestä, esimies–alainen-suhteesta, vanhemmuudesta…

Millä me muuten selvitämme erimielisyytemme? Ja jaamme onnen hetkemme?

Käytän sanaa keskustelu, koska se kertoo molempien osapuolten aktiivisuudesta. Molempien pitää tasavertaisena osallistua vuorovaikutustilanteeseen ja olla läsnä. Kun toinen kysyy, toinen vastaa, ja toisin päin; kysyminen on ihan yhtä lailla velvollisuus kuin vastaaminenkin.

Eihän se helppoa ole, ainakaan meille hiljaisuuteen tottuneille suomalaisille. Kun ei oikein ole mitään sanottavaa. Ja mitä se toinenkin aloitteestani ajattelisi? Pitäisi varmaan hulluna.

No joka tapauksessa. Suhde kuin suhde perustuu luottamukseen. Varttivuosisadan luottamusputkeen päästäkseen on pakko hieman joustaa vaikenemisen periaatteistaan.

Suosittelen kokeilemaan.

Tuottaako suomen kieli kapeaa ajattelua? No haloo!

Onko suomen kieli laadukkaan ajattelun kieli?Viestintätoimisto Kreabin toimitusjohtaja Mikael Jungner on avautunut Facebookissa suomen kielestä.

Ennen kuin tuomitsemme Jungnerin, kannattaa muistaa, että Jungner todennäköisesti provosoi postauksessaan tahallaan. Provosoiminen on Jungnerin mielestä hyödyllistä, sillä kun kepillä kokeilee jäätä, tulee samalla selvittäneeksi mitä mieltä ihmiset ovat eri asioista.

Facebookissa Jungner toteaa kielen olevan ajattelun ja vuorovaikutuksen väline. Tämä on totta. Mutta Jungner harmittelee sitä, että koska niin harva puhuu suomea, se ei vuorovaikutuksen välineenä ole yhtä tehokas kuten esimerkiksi englannin kieli.

Sanojakin on suomessa englantia vähemmän, eikä kielemme kehity tarpeeksi rapsakkaa tahtia, jotta voisimme kansakuntana pysyä ajattelun aallonharjalla.

Jonkinlaisena kielten sekakäyttäjänä (olen kaksikielinen, opiskelin ranskaa pääaineena ja italiaa sivuaineena) yritän sivuuttaa avauksen provosointipyrkimykset ja miettiä, onko Jungnerilla jokin muu pointti tässä.

Kielen puutteet kaventavat ajattelua

Kielemme puutteet kaventavat Jungnerin mielestä ajatteluamme.

Tavallaan, tavallaan ei; on olemassa kieliä, joista puuttuu esimerkiksi lukuihin ja määrän määrittelemiseen liittyvää sanastoa. Tällaisen kielen puhujan on vaikea hahmottaa suuria määriä. Kymmenen lintua ei siis eroa 20 linnusta, vaan lintuja on joko yksi, kaksi, kolme tai monta.

Eri kysymys on, tekeekö onko tämänlainen ”kapea ajattelu” jotenkin hallaa kielen käyttäjälle. Meillä ei ole tarvetta käsitteellistää asioita, jos niitä ei esiinny arjessamme.

Tämä on tuttua omasta arjestani; vaikka ruotsi on toinen virallinen kielemme, sen keskeinen ohjeistus tulee lätäkön takaa. Joskus kotimaisille ilmiöille on mahdottoman vaikea löytää eksakteja sanoja sillä toisella kotimaisella, kun kuningaskunnassa niitä ei yksinkertaisesti ole.

Onko ruotsalaisten (tai suomenruotsalaisten) ajattelu sitten kapeampaa kuin suomalaisten?

Ei. Lainatakseni työkaveriani, ”niillä korteilla pelataan, jotka käteen on annettu”. Selitämme parhain päin asioita ja ilmiöitä oman maailmankuvamme mukaisesti niistä lähtökohdista, joka kielemme meille antaa.

Minun on vaikea nähdä Jungnerilla jotain muuta pointtia kuin provosointi. Noin yleisesti, ja tämä on ihan oma henkilökohtainen näkemykseni ja uskon Jungnerin olevan samaa mieltä, suomi on hyvin joustava ja kauniskin kieli.

Kieli muotoutuu käytössä ja leimaavaa kehitykselle on pyrkimys tehokkuuteen. Suomi on tehokkuudessa kärkikastia – emme tarvitse kasapäin erillisiä prepositioita, kun kaiken voi sijamuodoilla kirjoittaa yhteen.

Se ei ole köyhää, vaan päinvastoin nerokasta.

Ajattelun köyhyyteen ei mielestäni vaikuta se, mitä kieltä puhumme. Sanavaraston kapeus ja itsensä ilmaisemisen puutteet sen sijaan vaikuttavat.

Näköalaamme kaventaa tehokkaasti myös oman kuplamme homogenisoituminen. Kun itsensä ympäröi samanmielisillä, ei ole väliä, mitä kieltä käytämme – ideat eivät kohtaa vastaääniä, eikä mikään ajatus jalostu.

Pörssiyhtiön viestintää, joka ei vituta

Pörssiyhtiöt tekevät pääsääntöisesti varsin hillittyä viestintää – ovathan ne velvollisia julkistamaan kaikki osakkeen arvoon olennaisesti vaikuttavat tiedot viipymättä.

Siinä ei perinteisesti ole paljoa revitelty.

Tokmanni osaa myös nauraa itselleenListautumisannit ovat asia erikseen – Tokmannikin nauroi itselleen markkinointiesitteen kannessa komeilevan ämpärin voimalla. Oman tarinan kertominen onkin tärkeä osa markkinointia.

Tamperelainen Vincit korjaa kuitenkin potin. Onkohan listautumisesitteessä koskaan aiemmin mainittu v-sanaa? (Tosin en ole varma, Tokmanni saattoi sittenkin päästä lähelle.)

Listautumismarkkinointi hoidettiin muutenkin hyvin Vincitmäiseen tapaan.

Yhtiön lähestymistapa piristi mukavasti usein niin harmaata sijoittajaviestintää. Toivottavasti se myös houkutteli uusia halukkaita osakkeenomistajiksi.

Niitä me tarvitsemme Suomessa lisää! Heipsut sulle!