Ihana Innostus, sinua on kaivattu! Mulla ois kuitenkin yks toive…

Innostus vie joskus mennessään eikä töitä saa katkaistua vaikka työpäivä tuleekin täyteen. Käsityöt auttavat palautumaan.
Joskus innostus vie mennessään eikä töitä saa poikki millään. Paitsi uppoutumalla käsitöihin!

Ah ihana Innostus, sinua olen odottanut koko kevään! Ja nyt olet täällä – kiitos siitä.

Rakastan aikaisia aamuja jona saat minut nousemaan kukonlaulun aikaan hiomaan sanavalintoja, iltapäiviä jona saat minut peffa puuduksissa poimimaan vielä yhden tilastotiedon asiakkaan some-seurantaan.

Ylistän kykyäsi siirtää mielikuvitukseni rajoja ja luoda tilaa uudelle ajattelulle, vaikka hetkeä aikaisemmin luulin kokeilleeni jo kaikkea. Kiitän sinua tavastasi yhdistellä ennakkoluulottomasti vanhaa vanhaan, vanhaa uuteen ja uutta vanhaan, niin että pakka sekoittuu taas täysin uudella tavalla.

Mutta rajansa kaikella. Kovasti olisin kiitollinen, jos säällisen mittaisen työpäivän jälkeen rohkenisit kääntää huomioni työasioista vaikka kaunokirjallisuuteen, käsitöihin ja ulkoiluun. Tai vaikka yrttien istuttamiseen.

Arvostaisin, jos antaisit aivojeni rauhassa unessa työstää asioita myös niinä tunteina, joina yö on vasta kääntymässä aamuun. Jaksaisin paremmin seurassasi iltapäivän. Ja illan ja seuraavan päivänkin.

Mitäs siihen sanot? Sitä vain että en tiedä miten kauan jaksan ruokkia sinua, jos imet minut nyt kuiviin. Olet mielestäni ihan liian arvokas vieras näännytettäväksi.

Haluaisin kovasti jakaa päiväni kanssasi. Mutta liika on liikaa.

Annathan minulle myös omaa tilaa?

Rakkaudella,

Katja

Karanteeni kärsitty!

Pariisin metron valoja

Terveisiä neljän seinän sisältä – teimme pojan kanssa ”unelmamatkan” Pariisiin kaksi viikkoa sitten, ja olemme sen jälkeen viettäneet aikaa neljän seinän sisällä.

Toki olemme ulkoilleet, mutta emme ole käyneet kaupassa emmekä ole tavanneet ystäviä.

Minun arkeani karanteeni ei kovasti muuttanut, teen töitä muutenkin kotoa käsin. Mutta pikkuisen etäkoulu on tietenkin uusi kokemus.

Ilmeisesti etäkoulua on toteutettu monella eri tapaa. Meillä ei ollut liveopetusta, mutta valmiita videoita, quizzejä ja kirjoitustehtäviä sitäkin enemmän. Tiedän kuitenkin perheitä, joissa etätöissä oleva vanhempi on joutunut kädestä pitäen opettamaan jälkikasvuaan omien töiden kärsiessä.

Se on raskasta varmasti molemmille, niin opiskelijoille kuin oto-opettajillekin.

Mutta on etäkoulussa hyväkin puolia. Moni lapsi on jopa päässyt loistamaan, kun tehtäviin saa keskittyä rauhassa ilman luokan tuomaa taustahälyä. Itse olisin varmasti nauttinut tästä tavasta enemmän kuin luokkatyöskentelystä.

Olen myös löytänyt itsestäni varsinaisen ”kätevä emäntä”- tyyppisen puolen. Olemme pärjänneet kaksi viikkoa käytännössä kaapista löytyneillä eväillä – puuroa on tullut syötyä paljon, pakastemarjoja myös. Elossa ollaan, eikä hampaatkaan vielä heilu!

Mutta täällä siis ollaan, jos kaipaat sparrausta viestinnässä. Tai esim. matskuja korona-arkeen (kuten uusia kaurapuuro-ohjeita). Soita, laita viestiä. Autan mielelläni!

Twitter on parhaimmillaan vapauttava kokemus

Twitter on parhaimmillaan vapauttava kokemus – usein kuitenkin toimimme täysin selkärangattomasti palvelussa.

Eräs ystäväni kysyi taannoin onko minulla yhtä kamala Twitter kuin hänellä.

Hänen virrassaan käydään asemasotaa erilaisista päivänpolttavista aiheista. Leimallista keskustelulle on vahva puolen valitseminen – jollei ole samaa mieltä, on vastaan, ja jos on vastaan, ansaitsee kunnon löylytyksen.

En tunnistanut tätä omasta virrastani. Ehkä osittain siksi, että olen siirtänyt asiakeskustelun firmani tilille (@AioViestinta), ja muu onkin sitten varsin harmitonta höttöä tilillä @KatjahNiemi.

Olen kyllä nähnyt, mitä yleisö voi saada aikaan. Olen häpeäkseni itsekin osallistunut lynkkaukseen (muistan esimerkiksi erään imetysskandaalin parin vuoden takaa), viime aikoina tosin olen pyrkinyt välttämään nokkelaa piikittelyä.

En siksi, että sensuroisin itseäni. Olen edelleen se sama tasa-arvoa kannattava vihertävä suvakki kuin aiemminkin. En vain ole kohdannut niitä keskusteluja, jotka olisivat saaneet oman kupin läikkymään yli.

En tiedä johtuuko se kuplani seesteisyydestä vai keski-iän tuomasta tyyneydestä, vaikea sanoa. Joka tapauksessa sisälläni ei enää kiehu samalla tavalla kuin ennen, enkä enää koe tarpeelliseksi osallistua yhteenkään teloituskomppaniaan.

Tyytymättömyys saa tunteet kuohumaan

Uskon, että vihaisuus kumpuaa tyytymättömyydestä. Emme ehkä jostain syystä ole onnistuneet saavuttamaan sitä, mitä olemme halunneet, ja koemme ansaitsevamme enemmän.

Paineet asettamiemme tavoitteiden saavuttamiseksi ovat kovia. Eräs toinen ystäväni totesi saunaillan päätteeksi ”kaikkien olevan onnettomia jollain lailla”.

Minäkin olisin joskus halunnut ison lasisen omakotitalon Hirvensalossa meren rannalla, veneen, kaksi lasta, koiran ja puolison, jonka kanssa jakaa vanhemmuuden arjessa. Olisin selvästi myös omasta mielestä ansainnut johtajapallin, helvetillisen palkan sekä ison työsuhdebemarin ja triathlon-menestystä.

Sen sijaan tuli yh-vanhemmuus, etäsuhde, tekonivel ja rivitalo nukkumalähiössä, irtisanominen ja yrittäjyys.

Ja kissa.

Olenko siis onneton?

Ei, en missään nimessä. Olen hyväksynyt itseni ja siksi pääsääntöisesti onnellinen, ja se riittää oikein hyvin.

Twitter vapautti kanssakäymisen

Omalla kohdallani Twitter on ollut valtavan vapauttava kokemus. Pidän ajatuksesta, että voin käydä keskustelua ihan kenen kanssa vain, mistä aiheesta tahansa, mihin aikaan tahansa paikasta riippumatta.

Ja mitä parasta, minusta riippumatta.

Kyllä – koen Twitterin tuoneen vuorovaikutukseeni etenkin tasa-arvoa.

Olen jostain syystä ollut niitä naisia, joita puristetaan metrossa tissistä ja joita kouritaan ravintolan vessajonossa. Niitä, joilta kysytään hintaa ohikulkiessa. Olen lukemattomat kerrat ollut joko huora tai lesbo, johon ei kukaan koskisi kepilläkään.

Twitterissä en ole koskaan joutunut kantamaan tätä sukupuoleni taakkaa. Siellä koen olevani ääni, jolla on sanottavaa – joskus harvoin jotain tähdellistä, useimmiten melko tyhjää.

Se jos jokin on ollut vapauttavaa.

Toivon, että muut saisivat kokea saman. En ymmärrä, miten aikuinen ihminen tulee haistattaneeksi toiselle paskat TEKSTISSÄ. Se on käsittämätöntä jo puheessakin, mutta tekstin tuottamiseen menee juuri sen verran enemmän aikaa, että siinä ehtii jo harkita tekoaan.

Miksi emme sitten tee sitä? Miksi annamme itsemme tulistua toisen sanomisista niin, että lyömme avokämmenellä takaisin? Julkisesti? Jälkiä jättäen? Koko twitteraatin kummasteltavaksi?

Mihin selkärankamme katosi?