Kouludiskon vapaaehtoisuus teki elämästä Whatsapp-helvetin

Kouludiskon vapaaehtoisuus teki elämästä Whatsapp-helvetin

Junnulla on koulussa varainkeruudisko leirikoulua varten. Olen ilmoittautunut mukaan vapaaehtoiseksi järjestäjäksi, koska yrittäjänähän minulla on rajattomasti aikaa tukea lapseni koulunkäyntiä.

Vapaaehtoisuus tiesi osallisuutta useammassa Whatsapp-ryhmässä.

En ole koskaan ollut kovin aktiivinen Whatsappaaja. Käyn keskusteluni muissa kanavissa.

En ole nytkään aktivoitunut, oma osallistumiseni pitää sisällään muutaman viestin. Muutoin discoon liittyvissä keskusteluissa on muutaman viikon aikana vaihdettu jo useampi sata, jollei tuhat viestiä.

Tähän mennessä ryhmissä on keskusteltu siitä, paljonko poppareita tuodaan (säkillinen) , minkä kokoinen säkki on (6 litran pussia), minkälaiset pussit olisivat hyviä pakkaamiseen (minigripit), paljonko mokkapaloja tarvitaan (8 pellillistä per luokka), moneenko palaan pelti leikataan (16), entä jos onkin iso pelti (tulee niin isoja paloja), mistä limskat ostetaan, paljonko niitä ostetaan, minkä kokoisia ostetaan, vai olisiko isot pullot ja mukit sittenkin parempia, miksei muuten sekamehu käy. Oma virtansa on syntynyt gluteenittomista ja vegaanisista versioista keskustelusta.

Liika on liikaa. Olen lakannut seuraamasta ryhmiä. Se tarkoittaa, että jotain tärkeää saattaa mennä ohi. Toisaalta se tärkeä voi yhtä hyvin myös hukkua viestien paljouteen.

Keskustelimme asiasta junnun kanssa ja hän nauroi ääneen tuskaani. Hänen luokkansa ryhmässä viestejä oli kertynyt 500 ennen kuin kaikki olivat ehtineet edes ryhmässä käymään.

Ja se on vain yksi kaikista rajapinnoistamme maailmaan.

Voisimmeko koettaa skarpata tämän suhteen? Osallistujistahan se on kiinni. Kaikkeen ei esimerkiksi ole pakko kommentoida mitään. Omalle kontolle nakitetun asian edistymistä ei tarvitse raportoida osissa. Ja samaa mieltä voi olla, vaikka ei osoittaisi sitä peukulla.

Onneksi disco on jo pian ohi. Lopputtoman tuntuisten digitaalisten torikokousten loppu häämöttää jo. Jäljelle jää paljon maltillisemmat harrasteryhmät ja muutamat ystävät.

Pilkahdus toivoa tähän helvettiin.

Kuva pexels.com

Hyvä tarinankerronta hellii aivoja

Nordic Business Forumissa opittiin mm. tehokas formaatti tarinankerrontaan.

Tiesitkö, että aivomme käyttävät vuorokaudessa 600–800 kaloria pelkästään tiedon käsittelemiseen?

Siksi olemme usein niin väsyneitä koulutuspäivien jälkeen, StoryBrandin Donald Miller kertoi Nordic Business Forumissa 10.10.

Millerin mukaan rakas keskusyksikkömme pitää selkeydestä. Sisäistämme vain ne asiat, jotka on kiteytetty tarpeeksi yksinkertaiseen tarinan muotoon. Tämä johtuu siitä, että aivomme ovat virittyneet kahteen toimintaan, selviämiseen ja energian säästämiseen. Skannaamme ympäristöstä tietoa, joka edistää molempia – kun emme enää pysty prosessoimaan uutta, alamme haaveilla.

Viesti selkeästi – tai unohdu

Tämä tarkoittaa, ettemme välttämättä osta parasta tuotetta, vaan tuotteen, jonka tarina on helpoin käsittää.

Tällä on vaikutuksensa markkinointiviestintäämme. Keskiverto ihminen kohtaa noin 3000 mainosviestiä päivittäin. Brändeillä on 8 sekuntia aikaa vakuuttaa potentiaalinen asiakas, tai viestit ohitetaan.

Viestimme pitää siis olla aivoja hellivä, eli kiteytetty ja selkeä. Miten moni meistä on onnistunut kertomaan asiakkaalleen parilla rivillä, minkä ongelman hänelle ratkaisee?

Jos haluat viestisi menevän perille, muista siis selkeys. Harva kuluttaja nimittäin viitsii uhrata aikaansa epäselvien markkinointiviestien tulkitsemiseen.

Mikä viesteissämme mättää?

Vikaa on Millerin mukaan sekä sanavalinnoissa ja itse tarinan kerronnassa.

Puhumme usein oman alamme salakieltä, jota asiakkaamme ei tunnista. Tavallista on myös olla sanavalinnoissa niin ympäripyöreä, että viestistä katoaa kokonaan merkitys.

Tarinankerronnan Miller rinnastaa musiikkiin: sarja sekalaisia ääniä on hälyä, jota emme kuulemamme jälkeen enää muista. Musiikki taas on säännönmukaista, tiettyyn malliin puristettua ääntä. Ja voilà, voilà, kappaleita me muistammekin ihan eri lailla!

Maailman paras tarinamalli on jo melkein 2500 vuotta vanha

Ratkaisuksi tarinankerronnan ongelmaamme Miller tarjoaa mallia, joka pohjautuu Aristoteleen runousoppiin.

Jokaisessa tarinassa pitää olla sankari (=asiakas), jolla on ongelma, johon opas (=sinä) tarjoaa ratkaisua (=tuotteesi ja palvelusi) . Tarvitaan myös konkreettinen call to action, jotta asiakas voi reagoida. Kerro lopuksi tuloksista: mitä tapahtuu, jos asiakkaasi ostaa tuotteesi, ja miten käy, jollei ostakaan.

Kuulostaa helpommalta kuin on, eikö? Itse kiteyttäisin tämänkin vanhaan KISS-malliin: Keep It Simple, Stupid.

Ohjenuorana voisi vielä käyttää Millerinkin mainitsemaa empatiaa. Hän jopa kehottaa meitä rakastamaan asiakastamme.

Ei huonompi neuvo. Meidän tehtävänä kun on oppaana auttaa tarinan sankaria eli asiakasta menestymään.