Lukeminen on taito, joka vaatii ylläpitämistä

lukeminen on taito, joka vaatii ylläpitämistä

Pidän lukemisesta. Mutta jos tässä väittäisin, että olen kirjojen suurkuluttaja, valehtelisin.

Ostelen edelleen paljon kirjoja, mutta siinä nuo tomuttuvat kyvyttömyyteni edessä. Tuntuu ihan pahalta vain hipelöidä kansia ja samalla tietää, etten tätäkään teosta koskaan takaliparetta pidemmälle lue. Kirjoista on viime vuosien aikana tullut minulle mukavan ajanvietteen sijaan sisustuselementti.

Jostain syystä en vain ole kyennyt keskittymään lukemiseen. Lukeminen on taito, jota pitää ylläpitää, ja siihen kirjan selaaminen iltaisin ennen nukkumaanmenoa ei riitä. Päivisin jaksan lukea yhtäjaksoisesti ehkä 20 minuuttia, sitten mieli rientääkin jo muuhun, usein someen tai johonkin arkiseen askareeseen.

Lukukokemusta on, myönnettäköön, viimeiset vuodet häirinnyt koko ajan vahvistuva ikänäkö. Ja ehkä myös 9-vuotias kämppikseni jatkuva, lähes tauoton selostus ajan kulumisesta. Kroonisen kiireen aiheuttamalla lyhyellä pinnalla on varmasti myös ollut vaikutuksensa.

Viime perjantaina sain kuitenkin nollattua kaikki häiriötekijät.

Koska työhuoneeni sijaitsee kotona, päätin pötkötellä sadepäivän kissan kanssa sängyssä. Ja lukea!

”Nyt tai ei koskaan” -ajatuksella ryhdyin toimeen vaikka houkutus vilkaista puhelinta pienimmänkin surahduksen kohdalla oli suuri. Kämppäkin oli oudon hiljainen – toisaalta lintujen laulu soi yllättävän kovaa.

Aloitin toiveikkaana, mutta pettymyksekseni siitä ei ollut tulla mitään. Luin useamman sivun kunnes tajusin, ettei lukemastani ollut tarttunut mieleeni mitään.

Aloitin uudestaan. Tukahdutin haluni katsoa uusimmat tviitit. Tulin myös siihen tulokseen, että sänkyni mukavassa lämmössä mökkipaikkakunnan lämpötilalla ei ollut merkitystä, joten sitäkään ei tarvinnut tarkastaa. Eikä myöskään koulun ensi viikon aikatauluja.

Oli vain minä ja tarina ja lupa keskittyä lukemiseen.

Pikku hiljaa homma alkoi sujua. En mitenkään voi sanoa, että se olisi ollut helppoa. Sain kuin sainkin luettua reilusti yli parisataa sivua – mistä olen erittäin tyytyväinen.

Lukeminen on taito, jota pitää harjoittaa. Harjoituksen puutteessa taito rapistuu. Ajatuksia on hyvä välillä tuuletta tuomalla vaikutteita muilta ajattelijoilta. Ja fiktion lukeminen kehittää empatian kykyä.

Nyt mietin, mitkä muut kykyni ovat vuosien saatossa rapistuneet. Ajattelu, innostuminen, kilpailuhenkisyys? Kaikki leimallisesti persoonaani liittyviä kykyjä.

Tai ainakin näin olen tottunut ajattelemaan. Ehkä näidenkin kohdalla olisi pieni reality check paikallaan?

Sannikissan lisäksi seuranani olivat Yuval Noah Hararin ”Homo Deus – Huomisen lyhyt historia” (Bazar Kustannus Oy 2017), Anna Soraisen ”Sori – Johtaja ja julkisuus kriisissä” (Alma Talent 2018), Mark Mansonin ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään (Atena Kustannus Oy 2018) sekä Chimamanda Ngozi Adichien ”En halv gul sol” (Bonnier Pocket 2008).

Koolla ei välttämättä olekaan väliä – jos yleisö on oikea

yleisön koolla ei ole väliä
Yleisön koolla ei välttämättä ole väliä, jos se koostuu yrityksesi toiminnan kannalta relevanteista päättäjistä.

Maailman suurin massamedia, internet, onkin mikromedia, väittää markkinointiguru Seth Godin.

Setä Sethin kanssa on vaikea olla eri mieltä.

Mikromedialla Godin tarkoittaa sitä, että vaikka internetiä käyttää lähes 4,5 miljardia ihmistä, kyse ei ole yhtenäisestä ryhmästä. Käyttäjissä on monta alaryhmää ja niiden alaryhmää.

Yritykselle se tarkoittaa, että sen viestintätoimet pitää kohdentaa. Riittää kunhan puhuu tarpeeksi isolle yleisölle. Se voi tarkoittaa sataa, tai tuhatta, tai kymmentätuhatta yksilöä, jotka ovat valmiita vastaanottamaan yrityksen viestejä. Ei siis tarvitse puhutella koko internetin käyttäjien kirjoa.

Usein tavoittelemme sokeasti suurta yleisöä. Mutta koolla ei olekaan väliä, eikä seuraajamäärillä ole merkitystä, sillä pienikin yleisö riittää, jos se koostuu yrityksesi toiminnan kannalta relevanteista päättäjistä.

Laatu, ystävät, laatu ennen kaikkea. Tässäkin asiassa. Keskittykäämme siis relevantin sisällön tuottamiseen meille tärkeille kohderyhmille.

Kuva: Pixabay

Mentori opastaa uralla – suosittelen sitä jokaiselle

Mentori opastaa uralla
Kuva on Viesti ry:n mentorointiohjelman päätösillalliselta Ravintola Penélopesta.

Jos uraltani pitäisi löytää jotain, jota kadun, olkoon se se, etten koskaan hankkinut itselleni mentoria.

Nyt, vasta keski-iän kinttaalla, tämä on kirkastunut minulle: mentori opastaa uralla.

Eikä se nytkään olisi selvinnyt, jollei minua olisi itseä pyydetty mentoriksi.

Olen saanut viime syksynä ja tänä talvena saanut tutustua kahteen aivan mielettömän hienoon ihmiseen. Kahteen eteenpäin pyrkivään, itselleen tavoitteita asettavaan naiseen jotka ovat päättäneet nostaa uransa uudelle tasolle.

Toinen on nykyään päällikköasemassa isohkossa yrityksessä, toinen pienyrittäjä.

Olen otettu, että juuri minua pyydettiin sparraajaksi. Olen otettu, että osaamiseeni uskottiin. Olen otettu, että sain päivittää oman osaamiseni näiden kahden ammattilaisen kanssa.

Koska se on mentorina toimimisen arvokkain anti, uuden oppiminen. On tietenkin imartelevaa, että joku pyytää minua avukseen. Mutta vielä hienompaa on, että kun sparraa toista, ymmärtää omasta tekemisestään aivan uusia asioita.

Silti, tässä kohtaa elämää ja uraa, harmittaa etten ole itse vaivautunut hankkimaan opasta. Epäilen sen johtuneen ikuisesta kiireestä pikemminkin kuin kaikkitietävästä röyhkeydestä.

Onneksi tämänkin asian eteen ehtii vielä tehdä jotain.

Älä siis ylläty, jos jossain vaiheessa saat lounas- tai kahvittelukutsun. Siitä voi olla meille molemmille hyötyä!

Ja sinäkin siellä, viestijä. Hanki mentori! Viesti ry:n mentorointiohjelma pyörähtää käyntiin myös ensi syksyllä. Seuraahan ilmoittelua Viesti ry:n verkkosivuilta.

Vapaata pudotusta identiteettikriisiin – iiks!

työroolin muututtua voi iskeä identiteettikriisi

Olen koko kevään odottanut koska se iskee. Identiteettikriisi.

Eilen se kolahti. Täysiverinen omakuvan ravistelu hengenahdistuksineen ja kylmine hikineen rymisti päälleni kuin erikoispitkä rekka motarilla.

19-vuotinen työurani päättyy virallisesti ensi kuussa. Tajusin aamulla, etten sitten enää olekaan yksi ”meistä”, ettei työnantajani asiat enää ole minun murheitani eikä alan haasteet enää minun päänvaivojani.

Vapauden sijaan tulikin tyhjiö

Tunne identiteettini murenemisesta tuli yllätyksenä.

Olin jotenkin odottanut päinvastaista reaktiota. Helpotusta pitkän limbon päättymisestä, humalluttavaa onnentunnetta vihdoin koittaneesta (yrittäjän) vapaudesta (joka muuten myös sitoo!), iloa uudesta.

Sen sijaan putosinkin tyhjiöön.

Vaikka en koskaan ole nimenomaisesti ripustautunut työnantajani brändiin henkilökohtaisella tasolla, joudun silti kysymään itseltäni kuka olen jatkossa, jollen ole tätä? Mitä teen? Missä? Kenelle? Ja miksi?

Onneksi on kevät

Onneksi on kevät. Onneksi on valoa. Onneksi tiedän olevani hyvä. Muutkin näyttävät tietävän, ainakin päätellen niistä lukuisista entisistä yhteistyökumppaneista, jotka soittelevat ehdottaakseen yhteistyötä.

Näistä saan voimaa. Eikä millään onneksi ole tulipalokiire. Voin ajan kanssa miettiä kuka olen. Rakentaa tulevaa, piirtää suuntaviivoja.

Kyllä se vielä kirkastuu se omakuvakin. Lohduttava ajatus on, että vanhasta tiimistäni kaikki muut ovat nyt löytäneet paikkansa.

Seuraavaksi on oma vuoroni.

Kuva: Pixabay/Schwoaze

Kohderyhmä ohjaa tekemistämme

Kohderyhmä eli kenelle teemme sisältöjä ohjaa tekemistämme.

Viime viikot ovat menneet miettiessä Aion olemusta; miksi ja miten, mitä ja kenelle.

Etenkin tuo kenelle on osoittautunut isoksi asiaksi. Se nimittäin määrää pitkälti myös miten – millä roolilla haluan puhua kohderyhmälleni. Olenko esimerkiksi vertaistukea antava kollega vai pikemminkin opastava asiantuntija, rinnalla kulkeva sparraaja vaiko jonkun toisen unelmia toteuttava suorittaja.

Ei siis riitä, että määrittelen itselleni kohderyhmät ja ehkä jopa jonkinlaiset mallipersoonat, vaan minun pitää myös määritellä oma suhteeni heihin. Mitä tarjottavaa minulla on heille.

Siinäpä pähkinää orastavaan kevääseen.

Oletko sinä miettinyt vastaavaa? Päädyitkö johonkin erinomaiseen?

Vastuullisuuden hinta

Mikä on vastuullisuuden hinta?

Pariisista kuului ikäviä uutisia maanantai-iltana.

Kahdesta maailmansodasta ja monesta muustakin selkkauksesta selvinnyt Notre-Damen katedraali oli tulessa.

Uutinen kosketti minua, ranskan kielen maisterina Pariisi on minulle hyvin rakas, olenhan viettänyt siellä paljon aikaa.

Katedraalin siluetilta ei voi välttyä Pariisissa, vaikka kirkossa ei vierailisikaan. Sen kaksi tornia ovat ikonisia kaupungin maamerkkejä, osa Pariisin identiteettiä.

Seurasin siis tapahtumien kulkua oudon kauhistuneen hämmennyksen vallassa. Vakuutustaustani muistutti itsestään, mietin miten mittaamattoman kalliiksi kunnostaminen kävisi. Ja menetettäisiinkö tässä lopullisesti kirkon sisällä olleet taideteokset – miksi niitä muuten pidettiin siellä, kirkossa kun on tapana poltella kynttilöitä eri pyhimysten kunniaksi. Entä restaurointiin osallistuvat yritykset, oliko heillä vakuutukset kunnossa? Miten vakuuttajan jälleenvakuutus?

Huoli kustannuksista oli ilmeisesti turha, lukuisat raharikkaat ilmoittivat vielä samana yönä lahjoittavansa useita miljoonia rakennuksen jälleenrakentamiseen. Satoja miljoonia saatiin kokoon hujauksessa.

Hienoa, mietin helpottuneena. Vastuullista, etenkin kun monen lahjoittajan taustalla on kestävän kehityksen kannalta arveluttavat muoti- ja kosmetiikka-alat. Mikäs sen kestävämpää kuin lahjoittaa 800-vuotisen monumentin korjaukseen?

Paitsi että Ranskassa vastaavanlaisesta mesenaatti-lahjoituksesta saa mittavat verohuojennukset. Todella mittavat, jopa 60 prosenttia lahjoituksen määrästä on vähennyskelpoista.

Vastuullisuuden hinta päätyy tässä kohtaa siis ranskalaisen veronmaksajan maksettavaksi.

Onko se vastuullista?

Se on näkökulmasta kiinni, kuulkaas!

Se on näkökulmasta kiinni – asiat ovat usein sitä, miltä näyttävät.

Minulla oli aikanaan kollega, joka aina hoki ”se on asenteesta kiinni”, oli kyse sitten masennuksesta, työpaikkakiusaamisesta tai muuten vaan työhön kyllästymisestä.

Pidin sitä varsin raivostuttavana.

Näin kokeneempana ymmärrän häntä paremmin. En kuitenkaan puhuisi asenteesta siinä mielessä, että sitä (vain) muuttamalla korjattaisiin perustavanlaatuisia ongelmia työpaikalla; kiusaaminen on kiusaamista aina, vaikka miten yrittäisi ymmärtää kiusaajaa. Ihan samalla lailla masentunut ei kykene nousemaan alhostaan vain ajattelemalla positiivisesti.

Sen olen kuitenkin iän myötä oppinut, että moni asia on näkökulmasta kiinni. Se miten rajaamme katsontaamme saa asiat näyttäytymään eri valossa.

Esimerkkinä vaikka tuo ylhäällä oleva kuva – se on työpöydältäni ja varsin iloisen rauhallinen, eikö? Ehkä jopa zen.

Olen rajausta varten siirtänyt veroilmoitukseen liittyvät paperit sivuun ja pyyhkinyt hihalla pölyt pöydältä. Kuvatessa kompastuin melkein jumppapalloon ja olin törmätä kuntopyörään – onneksi en kaatunut, olisi tulostin voinut mennä mäskäksi. Keinutuolissa kirjahyllyn edessä valitsin sitten parhaimman otokseni.

Silti tämä näkymä on se, jonka valitsen kun ajattelen työpistettäni. Tämä on se näkymä, jonka haluan maailmalle välittää.

Asiat ovat usein sitä, miltä näyttävät. Siksi näkökulman valitseminen on äärimmäisen tärkeää.

Hang around -jäsenestä ihka oikeaksi yrittäjäksi

matka yrittäjäksi on alkanut

Terveiset täältä auringonpaisteiselta sohvalta!

Viimeiset viisi viikkoa ovat menneet täällä pohtien mikä minusta tulee isona.

Pohdinnat ovat sujuneet hyvissä fiiliksissä, ensin kylläkin vain tyhjensin pääkoppaa tikuttamalla villasukkia erinäisistä jämälangoista, mutta kuten arvelin, inspiraatio alkaa pikkuhiljaa herätä.

Ehkä jo jossain kerroinkin, että päätoimeni viestijänä finanssialalla päättyi helmikuussa. Se tarkoittaa, että minusta tulee virallisestikin viestintäalan yrittäjä – vihdoin, lähes 20 vuoden hang around -yrittäjäjäsenyyden jälkeen pääsen itse kokemaan oman itseni pomona olemista.

Ensimmäiset tuntemukset ovat hyvinkin positiivisia – nyt kun pahin pakokauhu on haihtunut. Toivoa antaa se, että voi tehdä töitä oman vakaumuksensa mukaan silloin/siellä missä itse haluaa. Eniten jännittää se, että lähteekö homma lentoon ja jos lähtee, miten paljon aikaa siihen menee.

Iloa tuottaa myös ajatus siitä, että tässä asemassa maailma on ihan eri tavoin avoinna. Pitkä työsuhde kaventaa näkökenttää ja tuottaa ennen pitkää putkinäön. Oman asiantuntijuuden ulkopuolella maailma katoaa pimeyteen.

Pimeys alkaa pikku hiljaa kääntyä sarastukseksi. Olen ilmoittautunut muutamaan tilaisuuteen kuulemaan minulle uusista asioista ja bongannut verkosta kursseja, joihin aion osallistua. Olen pitkästä aikaa pystynyt keskittymään lukemiseen. Luonteeni peruspiirre, kiinnostus maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan, alkaa taas herätä – tunnen, että olen palaamassa itseeni.

Se jos mikä, on vaivan arvoista.

Ihana, armelias deadline

Missä olisimmekaan ilman deadlinea?Viime viikolla minulla oli deadline-päivä.

Arvatenkin en ollut ryhtynyt konkreettisiin toimiin edistääkseni asiaa ennen tuon samaisen päivän aamuneljää, jolloin heräsin ahdistuneena, kylmästä hiestä märkänä, lakana jalkojen ympärille kietoutuneena.

Tänään olisi SE päivä. Deadline, kaikkien kirjoittajien armas ystävä!

Join aamukahvini kahdeksalta sapen maku suussa. Tänään työ olisi pakko aloittaa, työstää ja päättää.

Yhdeksältä olin soittanut puhelun, jonka soittamiseen olin kerännyt voimia useamman viikon.

Kymmeneltä olin tiedustellut tarpeettomaksi käyneen parkkiruudun vuokrasopimuksen irtisanomisaikaa.

Yhdeltätoista olin korjannut painovirheen verkkosivuilla, tehnyt kuukauden FB-seurannan ja soittanut työterveyteen.

Silmälasikehyksiä selatessani havahduin. Olen ollut lukulasien tarpeessa jo pari vuotta, mutten ole edistänyt asiaa millään lailla.

Nyt, kun juttu lepäsi blankona word-pohjana tietokoneeni ruudulla, ei vielä edes alkiona aivojeni poimuissa, sainkin yhtäkkiä tehtyä tukun rästissä olleita asioita. Tärkeitä, ”pakko tehdä jossain vaiheessa kun ehtii” -asioita joilla on taipumus kasaantua, kunnes… niin, tulee se deadline.

Armelias, työntäyteinen, aikaansaava deadline. Tehokkuuden huippu, pinnistys ja palkinto!

Ikuisesti sinun orjasi kiittää.

 

Kuva: Pixabay.com

Ei se tyhmä ole, joka pyytää

Ministeriön videohankinnoista kohistaan. Hinnoittelu on oma taitolajinsa.Näistä liikenne- ja viestintäviraston hankkimista ”kännykkävideoista”.

Ei se tyhmä ole, joka pyytää. Hinnoittelu on onnistunut, jos joku suostuu maksamaan pyydetyn hinnan. Ja onhan sitä kuultu huhuttavan, että valtionhallinnossa määrärahat kutistuvat, jollei edellisiä maneja käytä loppuun.

Oli miten oli, koko video-projektista jäi uupumaan se olennainen, eli videoiden tehokas jakaminen. En ollut kuullutkaan pätkistä ennen tätä.

Nythän vahinko on korjaantunut. Videoilla on jo tuhansia katsojia, minä mukaan lukien. Ehkä tässä olikin poikkeuksellisen nerokas lanseeraus?

Innostuin jopa niin, että katsoin eilen Areenasta Kaarina Hazardin tähdittämän ”Liian paksu perhoseksi”. Pidin kovasti. Suosittelen lämpimästi.