Lukeminen on taito, joka vaatii ylläpitämistä

lukeminen on taito, joka vaatii ylläpitämistä

Pidän lukemisesta. Mutta jos tässä väittäisin, että olen kirjojen suurkuluttaja, valehtelisin.

Ostelen edelleen paljon kirjoja, mutta siinä nuo tomuttuvat kyvyttömyyteni edessä. Tuntuu ihan pahalta vain hipelöidä kansia ja samalla tietää, etten tätäkään teosta koskaan takaliparetta pidemmälle lue. Kirjoista on viime vuosien aikana tullut minulle mukavan ajanvietteen sijaan sisustuselementti.

Jostain syystä en vain ole kyennyt keskittymään lukemiseen. Lukeminen on taito, jota pitää ylläpitää, ja siihen kirjan selaaminen iltaisin ennen nukkumaanmenoa ei riitä. Päivisin jaksan lukea yhtäjaksoisesti ehkä 20 minuuttia, sitten mieli rientääkin jo muuhun, usein someen tai johonkin arkiseen askareeseen.

Lukukokemusta on, myönnettäköön, viimeiset vuodet häirinnyt koko ajan vahvistuva ikänäkö. Ja ehkä myös 9-vuotias kämppikseni jatkuva, lähes tauoton selostus ajan kulumisesta. Kroonisen kiireen aiheuttamalla lyhyellä pinnalla on varmasti myös ollut vaikutuksensa.

Viime perjantaina sain kuitenkin nollattua kaikki häiriötekijät.

Koska työhuoneeni sijaitsee kotona, päätin pötkötellä sadepäivän kissan kanssa sängyssä. Ja lukea!

”Nyt tai ei koskaan” -ajatuksella ryhdyin toimeen vaikka houkutus vilkaista puhelinta pienimmänkin surahduksen kohdalla oli suuri. Kämppäkin oli oudon hiljainen – toisaalta lintujen laulu soi yllättävän kovaa.

Aloitin toiveikkaana, mutta pettymyksekseni siitä ei ollut tulla mitään. Luin useamman sivun kunnes tajusin, ettei lukemastani ollut tarttunut mieleeni mitään.

Aloitin uudestaan. Tukahdutin haluni katsoa uusimmat tviitit. Tulin myös siihen tulokseen, että sänkyni mukavassa lämmössä mökkipaikkakunnan lämpötilalla ei ollut merkitystä, joten sitäkään ei tarvinnut tarkastaa. Eikä myöskään koulun ensi viikon aikatauluja.

Oli vain minä ja tarina ja lupa keskittyä lukemiseen.

Pikku hiljaa homma alkoi sujua. En mitenkään voi sanoa, että se olisi ollut helppoa. Sain kuin sainkin luettua reilusti yli parisataa sivua – mistä olen erittäin tyytyväinen.

Lukeminen on taito, jota pitää harjoittaa. Harjoituksen puutteessa taito rapistuu. Ajatuksia on hyvä välillä tuuletta tuomalla vaikutteita muilta ajattelijoilta. Ja fiktion lukeminen kehittää empatian kykyä.

Nyt mietin, mitkä muut kykyni ovat vuosien saatossa rapistuneet. Ajattelu, innostuminen, kilpailuhenkisyys? Kaikki leimallisesti persoonaani liittyviä kykyjä.

Tai ainakin näin olen tottunut ajattelemaan. Ehkä näidenkin kohdalla olisi pieni reality check paikallaan?

Sannikissan lisäksi seuranani olivat Yuval Noah Hararin ”Homo Deus – Huomisen lyhyt historia” (Bazar Kustannus Oy 2017), Anna Soraisen ”Sori – Johtaja ja julkisuus kriisissä” (Alma Talent 2018), Mark Mansonin ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään (Atena Kustannus Oy 2018) sekä Chimamanda Ngozi Adichien ”En halv gul sol” (Bonnier Pocket 2008).

Mentori opastaa uralla – suosittelen sitä jokaiselle

Mentori opastaa uralla
Kuva on Viesti ry:n mentorointiohjelman päätösillalliselta Ravintola Penélopesta.

Jos uraltani pitäisi löytää jotain, jota kadun, olkoon se se, etten koskaan hankkinut itselleni mentoria.

Nyt, vasta keski-iän kinttaalla, tämä on kirkastunut minulle: mentori opastaa uralla.

Eikä se nytkään olisi selvinnyt, jollei minua olisi itseä pyydetty mentoriksi.

Olen saanut viime syksynä ja tänä talvena saanut tutustua kahteen aivan mielettömän hienoon ihmiseen. Kahteen eteenpäin pyrkivään, itselleen tavoitteita asettavaan naiseen jotka ovat päättäneet nostaa uransa uudelle tasolle.

Toinen on nykyään päällikköasemassa isohkossa yrityksessä, toinen pienyrittäjä.

Olen otettu, että juuri minua pyydettiin sparraajaksi. Olen otettu, että osaamiseeni uskottiin. Olen otettu, että sain päivittää oman osaamiseni näiden kahden ammattilaisen kanssa.

Koska se on mentorina toimimisen arvokkain anti, uuden oppiminen. On tietenkin imartelevaa, että joku pyytää minua avukseen. Mutta vielä hienompaa on, että kun sparraa toista, ymmärtää omasta tekemisestään aivan uusia asioita.

Silti, tässä kohtaa elämää ja uraa, harmittaa etten ole itse vaivautunut hankkimaan opasta. Epäilen sen johtuneen ikuisesta kiireestä pikemminkin kuin kaikkitietävästä röyhkeydestä.

Onneksi tämänkin asian eteen ehtii vielä tehdä jotain.

Älä siis ylläty, jos jossain vaiheessa saat lounas- tai kahvittelukutsun. Siitä voi olla meille molemmille hyötyä!

Ja sinäkin siellä, viestijä. Hanki mentori! Viesti ry:n mentorointiohjelma pyörähtää käyntiin myös ensi syksyllä. Seuraahan ilmoittelua Viesti ry:n verkkosivuilta.

Vapaata pudotusta identiteettikriisiin – iiks!

työroolin muututtua voi iskeä identiteettikriisi

Olen koko kevään odottanut koska se iskee. Identiteettikriisi.

Eilen se kolahti. Täysiverinen omakuvan ravistelu hengenahdistuksineen ja kylmine hikineen rymisti päälleni kuin erikoispitkä rekka motarilla.

19-vuotinen työurani päättyy virallisesti ensi kuussa. Tajusin aamulla, etten sitten enää olekaan yksi ”meistä”, ettei työnantajani asiat enää ole minun murheitani eikä alan haasteet enää minun päänvaivojani.

Vapauden sijaan tulikin tyhjiö

Tunne identiteettini murenemisesta tuli yllätyksenä.

Olin jotenkin odottanut päinvastaista reaktiota. Helpotusta pitkän limbon päättymisestä, humalluttavaa onnentunnetta vihdoin koittaneesta (yrittäjän) vapaudesta (joka muuten myös sitoo!), iloa uudesta.

Sen sijaan putosinkin tyhjiöön.

Vaikka en koskaan ole nimenomaisesti ripustautunut työnantajani brändiin henkilökohtaisella tasolla, joudun silti kysymään itseltäni kuka olen jatkossa, jollen ole tätä? Mitä teen? Missä? Kenelle? Ja miksi?

Onneksi on kevät

Onneksi on kevät. Onneksi on valoa. Onneksi tiedän olevani hyvä. Muutkin näyttävät tietävän, ainakin päätellen niistä lukuisista entisistä yhteistyökumppaneista, jotka soittelevat ehdottaakseen yhteistyötä.

Näistä saan voimaa. Eikä millään onneksi ole tulipalokiire. Voin ajan kanssa miettiä kuka olen. Rakentaa tulevaa, piirtää suuntaviivoja.

Kyllä se vielä kirkastuu se omakuvakin. Lohduttava ajatus on, että vanhasta tiimistäni kaikki muut ovat nyt löytäneet paikkansa.

Seuraavaksi on oma vuoroni.

Kuva: Pixabay/Schwoaze

Se on näkökulmasta kiinni, kuulkaas!

Se on näkökulmasta kiinni – asiat ovat usein sitä, miltä näyttävät.

Minulla oli aikanaan kollega, joka aina hoki ”se on asenteesta kiinni”, oli kyse sitten masennuksesta, työpaikkakiusaamisesta tai muuten vaan työhön kyllästymisestä.

Pidin sitä varsin raivostuttavana.

Näin kokeneempana ymmärrän häntä paremmin. En kuitenkaan puhuisi asenteesta siinä mielessä, että sitä (vain) muuttamalla korjattaisiin perustavanlaatuisia ongelmia työpaikalla; kiusaaminen on kiusaamista aina, vaikka miten yrittäisi ymmärtää kiusaajaa. Ihan samalla lailla masentunut ei kykene nousemaan alhostaan vain ajattelemalla positiivisesti.

Sen olen kuitenkin iän myötä oppinut, että moni asia on näkökulmasta kiinni. Se miten rajaamme katsontaamme saa asiat näyttäytymään eri valossa.

Esimerkkinä vaikka tuo ylhäällä oleva kuva – se on työpöydältäni ja varsin iloisen rauhallinen, eikö? Ehkä jopa zen.

Olen rajausta varten siirtänyt veroilmoitukseen liittyvät paperit sivuun ja pyyhkinyt hihalla pölyt pöydältä. Kuvatessa kompastuin melkein jumppapalloon ja olin törmätä kuntopyörään – onneksi en kaatunut, olisi tulostin voinut mennä mäskäksi. Keinutuolissa kirjahyllyn edessä valitsin sitten parhaimman otokseni.

Silti tämä näkymä on se, jonka valitsen kun ajattelen työpistettäni. Tämä on se näkymä, jonka haluan maailmalle välittää.

Asiat ovat usein sitä, miltä näyttävät. Siksi näkökulman valitseminen on äärimmäisen tärkeää.

Hang around -jäsenestä ihka oikeaksi yrittäjäksi

matka yrittäjäksi on alkanut

Terveiset täältä auringonpaisteiselta sohvalta!

Viimeiset viisi viikkoa ovat menneet täällä pohtien mikä minusta tulee isona.

Pohdinnat ovat sujuneet hyvissä fiiliksissä, ensin kylläkin vain tyhjensin pääkoppaa tikuttamalla villasukkia erinäisistä jämälangoista, mutta kuten arvelin, inspiraatio alkaa pikkuhiljaa herätä.

Ehkä jo jossain kerroinkin, että päätoimeni viestijänä finanssialalla päättyi helmikuussa. Se tarkoittaa, että minusta tulee virallisestikin viestintäalan yrittäjä – vihdoin, lähes 20 vuoden hang around -yrittäjäjäsenyyden jälkeen pääsen itse kokemaan oman itseni pomona olemista.

Ensimmäiset tuntemukset ovat hyvinkin positiivisia – nyt kun pahin pakokauhu on haihtunut. Toivoa antaa se, että voi tehdä töitä oman vakaumuksensa mukaan silloin/siellä missä itse haluaa. Eniten jännittää se, että lähteekö homma lentoon ja jos lähtee, miten paljon aikaa siihen menee.

Iloa tuottaa myös ajatus siitä, että tässä asemassa maailma on ihan eri tavoin avoinna. Pitkä työsuhde kaventaa näkökenttää ja tuottaa ennen pitkää putkinäön. Oman asiantuntijuuden ulkopuolella maailma katoaa pimeyteen.

Pimeys alkaa pikku hiljaa kääntyä sarastukseksi. Olen ilmoittautunut muutamaan tilaisuuteen kuulemaan minulle uusista asioista ja bongannut verkosta kursseja, joihin aion osallistua. Olen pitkästä aikaa pystynyt keskittymään lukemiseen. Luonteeni peruspiirre, kiinnostus maailmaa ja sen ilmiöitä kohtaan, alkaa taas herätä – tunnen, että olen palaamassa itseeni.

Se jos mikä, on vaivan arvoista.

Ihana, armelias deadline

Missä olisimmekaan ilman deadlinea?Viime viikolla minulla oli deadline-päivä.

Arvatenkin en ollut ryhtynyt konkreettisiin toimiin edistääkseni asiaa ennen tuon samaisen päivän aamuneljää, jolloin heräsin ahdistuneena, kylmästä hiestä märkänä, lakana jalkojen ympärille kietoutuneena.

Tänään olisi SE päivä. Deadline, kaikkien kirjoittajien armas ystävä!

Join aamukahvini kahdeksalta sapen maku suussa. Tänään työ olisi pakko aloittaa, työstää ja päättää.

Yhdeksältä olin soittanut puhelun, jonka soittamiseen olin kerännyt voimia useamman viikon.

Kymmeneltä olin tiedustellut tarpeettomaksi käyneen parkkiruudun vuokrasopimuksen irtisanomisaikaa.

Yhdeltätoista olin korjannut painovirheen verkkosivuilla, tehnyt kuukauden FB-seurannan ja soittanut työterveyteen.

Silmälasikehyksiä selatessani havahduin. Olen ollut lukulasien tarpeessa jo pari vuotta, mutten ole edistänyt asiaa millään lailla.

Nyt, kun juttu lepäsi blankona word-pohjana tietokoneeni ruudulla, ei vielä edes alkiona aivojeni poimuissa, sainkin yhtäkkiä tehtyä tukun rästissä olleita asioita. Tärkeitä, ”pakko tehdä jossain vaiheessa kun ehtii” -asioita joilla on taipumus kasaantua, kunnes… niin, tulee se deadline.

Armelias, työntäyteinen, aikaansaava deadline. Tehokkuuden huippu, pinnistys ja palkinto!

Ikuisesti sinun orjasi kiittää.

 

Kuva: Pixabay.com

Sisällöntuottajan mahdoton tehtävä

Törmäsin alla olevaan kuvaan Twitterissä viime viikolla.

Se kertoo miten paljon sisältöä verkossa tuotetaan.

Määrä suorastaan huimaa.

Ja tähän massaan mekin tuotamme omat viestimme. Kannattaa siis jollain relevantilla tavalla erottua massasta, jos meinaa saada yleisöä. Ja tietenkin optimoida sisältö niin, että ne, jotka sitä kaipaavat, myös sen löytävät.

Käyttäjäkokemusta unohtamatta; lyhyt, oivaltava mutta helposti omaksuttavissa oleva toimii.

Mutta ei se helppoa ole. Töitä riittää. Välillä kuulluksi ja nähdyksi tuleminen tuntuu lähes mahdottomalta.

Yritetäänkö silti?

The Internet In Real Time

From Visually.

Kevätsiivous kevensi paperiarkistoja – ja mieltä

kevätsiivous kevensi paperiarkistoja

Vaihdoin päivätyössäni työhuonetta ja jouduin siivoamaan lähes kymmenen vuoden kertymät kaapeista.

Löysin ainakin tusinan paria kenkiä, yhden iPodin, viisi laturia ja useamman avatun paketin terveyssiteitä.

Olipa rojun seassa myös multimedia-cd ja pari kourallista logoilla varustettuja muistitikkuja, valikoima heijastimia sekä jalkapallomaalivahdin käsineet.

Hämmästyttävintä oli kuitenkin paperin määrä.

Kaappien unhosta putkahti esiin painettuja vuosikertamediakalentereita, kopioituja ohjeita ja artikkelikoosteita, kilpailijoiden tulostiedotteita, kampanjamateriaaleja nätisti mapitettuna, pöytäkirjoja, lehtileikkeitä, post-it lapuilla koristettuja fläppitaululakanoita sekä käsin täytettyjä muistikirjoja. Kuriositeettina mainittakoon käytikorttikirjanen, johon olen joskus katsonut tarpeelliseksi järjestää saamani käyntikortit.

Vuonna 2013 on kuitenkin tapahtunut jotain, onneksi – viimeiset massatulosteet olivat siltä vuodelta.

En ole koskaan tehnyt tietoista päätöstä paperista luopumisesta, mutta nähdessäni lattialle kertyneet pinot olen iloinen käänteestä.

Mitä tuhlausta! Kaikin puolin; ne määrät paperia ja kaikki se tila niiden säilömiseen. Ja miten vaikealukuista! Ja pölyistä!

Luojan kiitos pädeille ja puhelimille ja niiden kameroille, Apple Pencilille, LinkedInille ja digilehdille, s-postille, Slackille, Trellolle, Lyncille, Twitterille, Canvalle, Google Docsille, ryhmätyötiloille, blogeille ymv.

Mahdun nykyään paljon pienempään. Se tekee työstä mobiilimpaa, kun kaikki mahtuu reppuun.

Hyvä niin. Ei ole liikaa painolastia hillitsemässä ajattelua.

 

Kuva: Canva

Juoksijasta ex-juoksijaksi – varaosalla uutta minäkuvaa rakentamaan

Hoitamattomasta lonkkaviasta johtuen minusta tulikin yllättäen ex-juoksijaElämä heittää joskus ilkeän kierteisiä palloja eteemme.

Niiden kohdalla joudumme usein määrittelemään itsemme uusiksi. Jokin perustavanlaatuinen elämässämme heilahtaa, tulee ero, tai työsuhde päättyy, ja minäkuvamme muuttuu.

Omalla kohdalla edellisestä kerrasta on aikaa. Tulin äidiksi, menetin oman äitini ja jäin lapsen kanssa yksin, kaikki 6 kuukauden sisään. Siinä oli käsittelemistä.

Nyt mennään taas, vaikkei yhtä dramaattisin kääntein kuin 8 vuotta sitten.

Täytän parin viikon päästä 45 vuotta ja minut on vastikään passitettu lonkkaleikkausjonoon.

Kyllä, siihen mummojen varaosahuoltoon. Tosin minulle tulee mitä todennäköisimmin mersuversio nivelestä, peli joka kestää saksalaisen klassikon tapaan kilometrejä.

Pitkään vaivanneiden kipujen syyn selviäminen on tietenkin helpotus. Kärsin vauvana korjaamatta jääneestä synnynnäisestä lonkkaviasta, jonka ansiosta lonkkanivel on nyt tullut tiensä päähän. Korjaustoimenpide pitäisi olla rutiinia, ja kipujen hävitä kuudessa kuukaudessa ja liikkuvuuden palautua lähes normaaliksi.

Hienoa.

Paitsi että… jotenkin tämä koskee identiteettiin ihan uskomattomalla tavalla.

Taidan jokaisessa some-profiilissani esitellä itseni juoksijana. Nyt kuivan maan juoksut on juostu, ainakin joksikin aikaa. Tekonivel on oiva peli, mutta täysin samoja juttuja sillä ei voi tehdä kuin alkuperäisellä nivelellä.

En muista aikaa, jolloin kipuja ei olisi ollut. En muista, millaista on nukkua yötä heräämättä kun oikeaa asentoa ei tahdo löytyä. Minulla ei myöskään ole mielikuvaa siitä, millaista on istua työpöydän ääressä niin, ettei jalkaa välillä vihloisi.

Itse asiassa en ole edes tajunnut, että elämä voisi olla kivutonta. Se kuulostaa utopistiselta, ja samalla valtavan jännittävältä; voisiko kivuttomuus koskea myös minua?

Näin näyttäisi olevan. Toivottavasti en joudu kauaa odottamaan toimenpidettä. Haluaisin jo tutustua uuteen minääni. Juoksutrikoot joutavat kierrätykseen, tilalle tulee jotain muuta.

Hitto, ehkä kaivan jopa sen golfbägin naftaliinista.

Who knows?

Epämukavuusalueella voi syntyä vaikka joulukalenteri

Vuoden 2016 joulukalenterin kuvatEpämukavuusalueelle pitää mennä, koska itsensä kiusaaminen on hauskaa – parhaimmassa tapauksessa oppii jotain uutta.

Vuosi sitten otin käyttöön Canva-palvelun. Canvassa voi kätevästi tehdä esimerkiksi kuvapostauksia sosiaalisen median kanaviin.

Olin joskus hyvä piirtämään, ja vaikka se kehittääkin sommittelutaitoa, ei se tee kenestäkään vielä graafikkoa.

Canvassa olin siis osaamiseni äärilaidoilla.

Canvalla voi nikkaroida vaikka glögimukin!Päätin kuitenkin tehdä julkisen kokeilun ja pistin pystyyn Instassa Aiolle joulukalenterin – rajasin tehtävän Canvassa tarjolla oleviin valmiisiin elementteihin, eli jokainen kuvakokonaisuus piti askarrella palvelussa tarjolla olevista palasista. Käytännössä tämä tarkoitti muutamaa yksittäistä lumihiutaletta lukuunottamatta neliöitä, ympyröitä ja kolmioita Aion pääväreissä.

Tehtävä osoittautui ihanan haasteelliseksi, etenkin kun jokaiseen kalenterikuvaan tuli vielä oma viestintään liittyvä teksti. Mutta samalla se oli hurjan hauskaa – en muista koska olisin nauttinut yhtä paljon kuvilla leikkimisestä.

Joten päätin sitten lähteä samaan leikkiin uudestaan! Olen hyvin tietoinen aikataulupaineista, joten tällä kertaa ajattelin ottaa avukseni ikonipalvelu Noun Projectin – yksittäisiin kuvaelementteihin ei tällä kertaa suttaannu aikaa, vaan voin keskittyä sommitteluun.

Canvalla tehty punatulkkuEn tiedä, voi olla että  näin ”fuskaamalla” joulukalenteriprojektista ei tule läheskään yhtä hauska, kun silloin kun kaiken tekee itse.

Tai sitten se vain säästää hermoja 🙂

Joka tapauksessa, laitahan Aion Instatili seurantaan, niin ei mene joulukalenterin luukut ohitse!