Taina-tädin taivaallinen suklaapiirakka

Taina-tädin taivaallinen suklaapiirakka peittoaa mokkapalat mennen tullen.

Tämä postaus ei suoranaisesti liity viestintään, mutta menköön. Koska sharing is caring. Ja hyvä ruoka, parempi mieli.

Maailman paras suklaapiirakka

200 g voita
2,5 dl vettä
4 rkl hyvää kaakaota
hyppysellinen hyvää suolaa

5 dl sokeria
5 dl jauhoja
1 vaniljatanko (tai 2 tl vaniljasokeria)
1 tl soodaa
2 tl leivinjauhetta

2 dl piimää
2 munaa

Kuorrute

Reilu puolet tomusokeripaketista
100 g voita
hyppysellinen hyvää suolaa
2 rkl kaakaojauhetta
2 rkl maitoa
2 rkl kahvia

Aloita kiehauttamalla voi ja vesi, kaakaojauhe ja suola kattilassa. Anna jäähtyä.

Sekoita sillä välin kuivat ainekset keskenään. Kippaa voiseos sekaan, sekoita. Lisää piimä ja rakenteiltaan rikotut munat.

Paista 20 minuuttia 200 asteessa hyvin voidellulla voipaperilla vuoratulla pannulla.

Sulata kuorrutteen voi kattilassa, lisää muut ainekset, sekoita hyvin. Kuorrutteen voi kaataa vielä vähän lämpimän piirakan päälle, silloin se sulaa ihanasti kakun huokosiin.

Suklaapiirakan jälkeen ei mokkapaloihin enää ole paluuta!

Aion podcast-vinkit: 3 antoisinta suomalaista podcastia

Tykkään kuunnella hyviä podcasteja lenkillä.

Teen nykyään kotoa töitä, ja arkiliikuntakiintiöni uhkaa jäädä pieneksi. Olen siksi ottanut tavaksi tehdä pienen kävelyn lounaan jälkeen – hyvän podcastin seurassa.

Kuuntelen sekä ulkomaisia että kotimaisia podcasteja, aihepiireiltään laidasta laitaan mutta usein markkinointiin ja viestintään painottuen.

Koska podcasteja on pilvin pimein, ajattelin jakaa omat kolme suosikkiani tässä. Se ehkä helpottaa sinun valintaasi!

Aalto-yliopiston ”Filosofia ja systeemiajattelu”

Tämä on taltiointi Esa Saarisen viime kesään luentosarjasta ja valovoimaisuudessaan ihan parasta tällä hetkellä pimeillä pyöräteillä taivaltamiseen.

Saarisen tapa höpöttää vaikeistakin asioista niin, että ne tiivistyvät tavallisen tallaajan ymmärrettäviksi on suorastaan nerokasta. Olen löytänyt sarjasta monta oivallusta ja jopa pari ajatteluani muuttavaa oppia.

Lisäksi Saarinen on hauska. Olen monesti nauranut itsekseni pimeässä. Esimerkit omasta elämästä ovat hellyyttäviä, joskus hillittömiä – tarina malli Angelica Kallion pikkurillistä on hyvä esimerkki tästä.

Suosittelen ottamaan tämän kuunteluun vaikket olisikaan kiinnostunut filosofiasta. Jollei muuta, se tarjoaa monet hyvät naurut – ja paljon sisäistä valoa!

Ylen Avoin kysymys – konkaritoimittajien opissa

Tämän Olli Seurin erinomaisen podcast-sarjan pitäisi jokaisen haastatteluja tekevän kirjoittajan kuunnella ainakin kertaalleen.

Se nimittäin käsittelee haastattelemista, sisällöntuotannon ja journalismin keskeistä työvaihetta. Haastateltavina (haastattelemisesta) on suomalaisen journalismin huippuja.

On selvää, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa haastatella. Jokainen, joka on siihen hommaan joskus joutunut, tietää, että paljon on myös haastateltavasta kiinni. Joskus ei tarvitse esittää kuin yksi kysymys, ja vastapuoli puhua pulputtaa tunnin. Siinä ei tarvitse paljoa muuta kuin puhtaaksi kirjoittaa, ja juttu on kuta kuinkin valmis.

Joskus taas keskustelu tyrehtyy lyhyisiin kyllä/ei-turahduksiin, tai ehkä ennakkoon harjoiteltuihin mallivastauksiin, joista saa irti hyvin vähän.

Kaikki apu on siis tervetullutta. Ja tästä blogista sitä saa ammattinsa parhailta!

ProComin Procast

Viestinnän ammattilaisten ProCom-järjestön Procast on puhetta siitä itsestään, eli viestinnästä monelta eri kantilta.

Mikä tekee Procastista niin erinomaisen, on sen hyvä käsikirjoitus, erinomainen vetäjä ja asiantuntevat vieraat. Näin hyvin tehtyä podcastia on ilo kuunnella!

Ammattimaisesti tehtyjä podcasteja on muuten harvassa. Siitä tämänkin lyhyen listauksen idea syntyi; halusin jakaa omat suosikkini. Kuunteluiloa!

Kouludiskon vapaaehtoisuus teki elämästä Whatsapp-helvetin

Kouludiskon vapaaehtoisuus teki elämästä Whatsapp-helvetin

Junnulla on koulussa varainkeruudisko leirikoulua varten. Olen ilmoittautunut mukaan vapaaehtoiseksi järjestäjäksi, koska yrittäjänähän minulla on rajattomasti aikaa tukea lapseni koulunkäyntiä.

Vapaaehtoisuus tiesi osallisuutta useammassa Whatsapp-ryhmässä.

En ole koskaan ollut kovin aktiivinen Whatsappaaja. Käyn keskusteluni muissa kanavissa.

En ole nytkään aktivoitunut, oma osallistumiseni pitää sisällään muutaman viestin. Muutoin discoon liittyvissä keskusteluissa on muutaman viikon aikana vaihdettu jo useampi sata, jollei tuhat viestiä.

Tähän mennessä ryhmissä on keskusteltu siitä, paljonko poppareita tuodaan (säkillinen) , minkä kokoinen säkki on (6 litran pussia), minkälaiset pussit olisivat hyviä pakkaamiseen (minigripit), paljonko mokkapaloja tarvitaan (8 pellillistä per luokka), moneenko palaan pelti leikataan (16), entä jos onkin iso pelti (tulee niin isoja paloja), mistä limskat ostetaan, paljonko niitä ostetaan, minkä kokoisia ostetaan, vai olisiko isot pullot ja mukit sittenkin parempia, miksei muuten sekamehu käy. Oma virtansa on syntynyt gluteenittomista ja vegaanisista versioista keskustelusta.

Liika on liikaa. Olen lakannut seuraamasta ryhmiä. Se tarkoittaa, että jotain tärkeää saattaa mennä ohi. Toisaalta se tärkeä voi yhtä hyvin myös hukkua viestien paljouteen.

Keskustelimme asiasta junnun kanssa ja hän nauroi ääneen tuskaani. Hänen luokkansa ryhmässä viestejä oli kertynyt 500 ennen kuin kaikki olivat ehtineet edes ryhmässä käymään.

Ja se on vain yksi kaikista rajapinnoistamme maailmaan.

Voisimmeko koettaa skarpata tämän suhteen? Osallistujistahan se on kiinni. Kaikkeen ei esimerkiksi ole pakko kommentoida mitään. Omalle kontolle nakitetun asian edistymistä ei tarvitse raportoida osissa. Ja samaa mieltä voi olla, vaikka ei osoittaisi sitä peukulla.

Onneksi disco on jo pian ohi. Lopputtoman tuntuisten digitaalisten torikokousten loppu häämöttää jo. Jäljelle jää paljon maltillisemmat harrasteryhmät ja muutamat ystävät.

Pilkahdus toivoa tähän helvettiin.

Kuva pexels.com

Migreenimaanantaita moi!

Aamu meni Sannikissan seurana sängynpohjalla migreenissä

Viikko alkoi ikävästi Sannikissan kaverina sängynpohjalla.

Sain migreenin, joka kylläkin on tehnyt tuloaan jo muutaman päivän; ensin alkoi tavaroiden tiputtelu, mikään ei ole tahtonut pysyä käsissä; sitten puuroutui puhe, sanat katosivat, tavut vaihtoivat paikkaa. Migreenissä kirjoitetut typot tuntuvat siirtyvän puheeseen.

Pari päivää ennen kohtausta maku muuttuu, kauhon ruokaan suolaa ja vain hapan aiheuttaa makuaistimuksen.

Hajuaisti käy sen sijaan ylikierroksilla; kaikki tuoksuu tavallista voimakkaammalta, yleensä pahaan taittuen.

Juuri ennen kohtausta alkaa ahmiminen. Rasvaa tai makeaa, tai molempia. Koska makuhermot ovat lomalla, kaiken pitää olla äkkimakeaa tai supersuolaista. Muuten mikään ei maistu. Salmiakkikin on yhtäkkiä hyvää.

Yöllä tuli luonnoton jano. Olisin voinut maata hanan alla.

Ja kas, aamulla hävisi näkö.

Kipu ei omassa migreenissäni ole se pahin ongelma. Epämiellyttävää on tietenkin sisuksissa möyrivä Dorian, mutta suurinta pelkoa aiheuttaa ajatuksen lyhyys ja hahmottamisen mahdottomuus. Tavallaan näkee, muttei sisäistä. Voi ajatella, mutta kaikki pysähtyy näkymättömään esteeseen ennen kuin ajatus on valmis. Se tekee kaikesta hyvin epätodellista. Minun on vaikea kuvitella mitään kammottavampaa.

Nyt maailma alkaa jo hitaasti selkiytyä. Kohtauksessa on hyvää se, että sen jälkeen on ihanan seesteinen olo. Vähän kuin pahan krapulan jälkeen. Kaikki alkaa alusta.

Mietin koska sitä uskaltaisi ryhtyä tekemään asiakastöitä.

Mennee iltapäivään. Pahoittelut siitä.

3 pientä viestintätekoa syksyyn

Kolmella viestintäteolla saat kesällä tankatun aurinkoenergian riittämään pitkälle syksyyn.

Suurin osa on varmasti jo palannut kesälomilta työn ääreen.

Jotta kesällä tankattu aurinkoenergia riittäisi mahdollisimman pitkään syksyyn – ja ehkä jopa pimeän talven yli – ehdotan, että otat seuraavat kolme pientä viestintätekoa arkirutiiniksesi:

  1. Ole viisas sähköpostin käyttäjä. Älä spämitä työkavereitasi. Lisää vastaanottajiin vain ne henkilöt, joita asia koskee. Pyri otsikoimaan viestisi selkeästi ja rajaa sisältö yhteen aiheeseen. Älä jatka vanhaa viestiketjua uudella aiheella vaan aloita uusi.
  2. Ole mukava työkaveri. Tervehdi, kysy kuulumisia, kyhnytä. Kiitä, kun sen paikka on. Auta ja sinua autetaan. Pidä tehokkaita kokouksia, älä syö toisten työaikaa kertaamalla mummon kaverin kaiman sairaskertomusta.
  3. Muista, että muut eivät ole yhtään sen parempia ajatustenlukijoita kuin sinäkään. Kerro rakentavasti ajatuksistasi, kysy, jos et ymmärrä. Jaa ideoitasi.

Hyvää kesän jälkeistä työelämää!

Minä Aion pärjätä!

Ensimmäinen työhönpaluu lomilta yrittäjänä on jännittävä!

Tämä on jännittävä päivä. Ehkä yksi elämäni jännittävimmistä päivistä ikinä.

On nimittäin aika palata sorvin ääreen pitkän – ja hyvin tarpeellisen – kesäloman jälkeen.

Erilaisen tästä työhönpaluusta tekee sen, että se on ensimmäinen yrittäjänä.

Määrään tästä syksystä itse oman tahtini, missä teen työni ja millä tavalla. Töiden hankkiminenkin on omalla vastuulla – siitä ei sovi luistaa, muuten loppuvat hommat lyhyeen.

Pitää miettiä mitä asiakkaalle voi luvata, missä omat rajani ovat, kenelle haluan tehdä töitä. Ja voinko ylipäänsä valita, koska laskut.

Tärkeintä on tietää mitä tekee. Moni yrittäjä hämmentyy, kun tätä kysyy. Seuraa pitkä epämääräinen vatvonta jostain jota tarjotaan jollekin. Se ei lupaa hyvää kaupan kannalta. Ennen kuin asiaansa voi myydä muille, pitää itse tietää, mikä hyöty omasta tekemisestä on asiakkaalle.

Olen myös ymmärtänyt, että nöyryys on tarpeen. Asiakkaat eivät tiedä todellisia tarpeitaan, ja saadakseen jalkansa oven väliin pitänee joskus myydä sitä, mitä asiakas luulee tarvitsevansa. Kun luottamus on syntynyt, voidaan yhteistyötä syventää.

Jännä tilanne siis. Paljon on mietittävää. Sisällä kuplii kuitenkin valtava into ja ilo ja yrittämisen halu. Ja ehkä myös näyttämisen halu: minä Aion pärjätä.

Kuva: Pixabay/rawpixel

Lukeminen on taito, joka vaatii ylläpitämistä

lukeminen on taito, joka vaatii ylläpitämistä

Pidän lukemisesta. Mutta jos tässä väittäisin, että olen kirjojen suurkuluttaja, valehtelisin.

Ostelen edelleen paljon kirjoja, mutta siinä nuo tomuttuvat kyvyttömyyteni edessä. Tuntuu ihan pahalta vain hipelöidä kansia ja samalla tietää, etten tätäkään teosta koskaan takaliparetta pidemmälle lue. Kirjoista on viime vuosien aikana tullut minulle mukavan ajanvietteen sijaan sisustuselementti.

Jostain syystä en vain ole kyennyt keskittymään lukemiseen. Lukeminen on taito, jota pitää ylläpitää, ja siihen kirjan selaaminen iltaisin ennen nukkumaanmenoa ei riitä. Päivisin jaksan lukea yhtäjaksoisesti ehkä 20 minuuttia, sitten mieli rientääkin jo muuhun, usein someen tai johonkin arkiseen askareeseen.

Lukukokemusta on, myönnettäköön, viimeiset vuodet häirinnyt koko ajan vahvistuva ikänäkö. Ja ehkä myös 9-vuotias kämppikseni jatkuva, lähes tauoton selostus ajan kulumisesta. Kroonisen kiireen aiheuttamalla lyhyellä pinnalla on varmasti myös ollut vaikutuksensa.

Viime perjantaina sain kuitenkin nollattua kaikki häiriötekijät.

Koska työhuoneeni sijaitsee kotona, päätin pötkötellä sadepäivän kissan kanssa sängyssä. Ja lukea!

”Nyt tai ei koskaan” -ajatuksella ryhdyin toimeen vaikka houkutus vilkaista puhelinta pienimmänkin surahduksen kohdalla oli suuri. Kämppäkin oli oudon hiljainen – toisaalta lintujen laulu soi yllättävän kovaa.

Aloitin toiveikkaana, mutta pettymyksekseni siitä ei ollut tulla mitään. Luin useamman sivun kunnes tajusin, ettei lukemastani ollut tarttunut mieleeni mitään.

Aloitin uudestaan. Tukahdutin haluni katsoa uusimmat tviitit. Tulin myös siihen tulokseen, että sänkyni mukavassa lämmössä mökkipaikkakunnan lämpötilalla ei ollut merkitystä, joten sitäkään ei tarvinnut tarkastaa. Eikä myöskään koulun ensi viikon aikatauluja.

Oli vain minä ja tarina ja lupa keskittyä lukemiseen.

Pikku hiljaa homma alkoi sujua. En mitenkään voi sanoa, että se olisi ollut helppoa. Sain kuin sainkin luettua reilusti yli parisataa sivua – mistä olen erittäin tyytyväinen.

Lukeminen on taito, jota pitää harjoittaa. Harjoituksen puutteessa taito rapistuu. Ajatuksia on hyvä välillä tuuletta tuomalla vaikutteita muilta ajattelijoilta. Ja fiktion lukeminen kehittää empatian kykyä.

Nyt mietin, mitkä muut kykyni ovat vuosien saatossa rapistuneet. Ajattelu, innostuminen, kilpailuhenkisyys? Kaikki leimallisesti persoonaani liittyviä kykyjä.

Tai ainakin näin olen tottunut ajattelemaan. Ehkä näidenkin kohdalla olisi pieni reality check paikallaan?

Sannikissan lisäksi seuranani olivat Yuval Noah Hararin ”Homo Deus – Huomisen lyhyt historia” (Bazar Kustannus Oy 2017), Anna Soraisen ”Sori – Johtaja ja julkisuus kriisissä” (Alma Talent 2018), Mark Mansonin ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään (Atena Kustannus Oy 2018) sekä Chimamanda Ngozi Adichien ”En halv gul sol” (Bonnier Pocket 2008).

Mentori opastaa uralla – suosittelen sitä jokaiselle

Mentori opastaa uralla
Kuva on Viesti ry:n mentorointiohjelman päätösillalliselta Ravintola Penélopesta.

Jos uraltani pitäisi löytää jotain, jota kadun, olkoon se se, etten koskaan hankkinut itselleni mentoria.

Nyt, vasta keski-iän kinttaalla, tämä on kirkastunut minulle: mentori opastaa uralla.

Eikä se nytkään olisi selvinnyt, jollei minua olisi itseä pyydetty mentoriksi.

Olen saanut viime syksynä ja tänä talvena saanut tutustua kahteen aivan mielettömän hienoon ihmiseen. Kahteen eteenpäin pyrkivään, itselleen tavoitteita asettavaan naiseen jotka ovat päättäneet nostaa uransa uudelle tasolle.

Toinen on nykyään päällikköasemassa isohkossa yrityksessä, toinen pienyrittäjä.

Olen otettu, että juuri minua pyydettiin sparraajaksi. Olen otettu, että osaamiseeni uskottiin. Olen otettu, että sain päivittää oman osaamiseni näiden kahden ammattilaisen kanssa.

Koska se on mentorina toimimisen arvokkain anti, uuden oppiminen. On tietenkin imartelevaa, että joku pyytää minua avukseen. Mutta vielä hienompaa on, että kun sparraa toista, ymmärtää omasta tekemisestään aivan uusia asioita.

Silti, tässä kohtaa elämää ja uraa, harmittaa etten ole itse vaivautunut hankkimaan opasta. Epäilen sen johtuneen ikuisesta kiireestä pikemminkin kuin kaikkitietävästä röyhkeydestä.

Onneksi tämänkin asian eteen ehtii vielä tehdä jotain.

Älä siis ylläty, jos jossain vaiheessa saat lounas- tai kahvittelukutsun. Siitä voi olla meille molemmille hyötyä!

Ja sinäkin siellä, viestijä. Hanki mentori! Viesti ry:n mentorointiohjelma pyörähtää käyntiin myös ensi syksyllä. Seuraahan ilmoittelua Viesti ry:n verkkosivuilta.

Vapaata pudotusta identiteettikriisiin – iiks!

työroolin muututtua voi iskeä identiteettikriisi

Olen koko kevään odottanut koska se iskee. Identiteettikriisi.

Eilen se kolahti. Täysiverinen omakuvan ravistelu hengenahdistuksineen ja kylmine hikineen rymisti päälleni kuin erikoispitkä rekka motarilla.

19-vuotinen työurani päättyy virallisesti ensi kuussa. Tajusin aamulla, etten sitten enää olekaan yksi ”meistä”, ettei työnantajani asiat enää ole minun murheitani eikä alan haasteet enää minun päänvaivojani.

Vapauden sijaan tulikin tyhjiö

Tunne identiteettini murenemisesta tuli yllätyksenä.

Olin jotenkin odottanut päinvastaista reaktiota. Helpotusta pitkän limbon päättymisestä, humalluttavaa onnentunnetta vihdoin koittaneesta (yrittäjän) vapaudesta (joka muuten myös sitoo!), iloa uudesta.

Sen sijaan putosinkin tyhjiöön.

Vaikka en koskaan ole nimenomaisesti ripustautunut työnantajani brändiin henkilökohtaisella tasolla, joudun silti kysymään itseltäni kuka olen jatkossa, jollen ole tätä? Mitä teen? Missä? Kenelle? Ja miksi?

Onneksi on kevät

Onneksi on kevät. Onneksi on valoa. Onneksi tiedän olevani hyvä. Muutkin näyttävät tietävän, ainakin päätellen niistä lukuisista entisistä yhteistyökumppaneista, jotka soittelevat ehdottaakseen yhteistyötä.

Näistä saan voimaa. Eikä millään onneksi ole tulipalokiire. Voin ajan kanssa miettiä kuka olen. Rakentaa tulevaa, piirtää suuntaviivoja.

Kyllä se vielä kirkastuu se omakuvakin. Lohduttava ajatus on, että vanhasta tiimistäni kaikki muut ovat nyt löytäneet paikkansa.

Seuraavaksi on oma vuoroni.

Kuva: Pixabay/Schwoaze

Se on näkökulmasta kiinni, kuulkaas!

Se on näkökulmasta kiinni – asiat ovat usein sitä, miltä näyttävät.

Minulla oli aikanaan kollega, joka aina hoki ”se on asenteesta kiinni”, oli kyse sitten masennuksesta, työpaikkakiusaamisesta tai muuten vaan työhön kyllästymisestä.

Pidin sitä varsin raivostuttavana.

Näin kokeneempana ymmärrän häntä paremmin. En kuitenkaan puhuisi asenteesta siinä mielessä, että sitä (vain) muuttamalla korjattaisiin perustavanlaatuisia ongelmia työpaikalla; kiusaaminen on kiusaamista aina, vaikka miten yrittäisi ymmärtää kiusaajaa. Ihan samalla lailla masentunut ei kykene nousemaan alhostaan vain ajattelemalla positiivisesti.

Sen olen kuitenkin iän myötä oppinut, että moni asia on näkökulmasta kiinni. Se miten rajaamme katsontaamme saa asiat näyttäytymään eri valossa.

Esimerkkinä vaikka tuo ylhäällä oleva kuva – se on työpöydältäni ja varsin iloisen rauhallinen, eikö? Ehkä jopa zen.

Olen rajausta varten siirtänyt veroilmoitukseen liittyvät paperit sivuun ja pyyhkinyt hihalla pölyt pöydältä. Kuvatessa kompastuin melkein jumppapalloon ja olin törmätä kuntopyörään – onneksi en kaatunut, olisi tulostin voinut mennä mäskäksi. Keinutuolissa kirjahyllyn edessä valitsin sitten parhaimman otokseni.

Silti tämä näkymä on se, jonka valitsen kun ajattelen työpistettäni. Tämä on se näkymä, jonka haluan maailmalle välittää.

Asiat ovat usein sitä, miltä näyttävät. Siksi näkökulman valitseminen on äärimmäisen tärkeää.