fbpx

Vastoinkäymiset ovat osa elämää – niiden kanssa kannattaa oppia elämään

Meillä on kotona käyty viikonlopun aikana läpi vastoinkäymisiä ja niiden kohtaamista.

Syy tähän on junnun yllättänyt syysflunssa, jonka ansiosta kauden ensimmäisen kovan luokan korispelit jäivät kaverilta väliin.

Se tietenkin aiheutti kyyneleitä ja suuttumustakin, ja jopa hieman katkeransävyistä kommentointia pelikavereiden menestyksestä.

Katsoin siinä kohtaa pienen vanhempainintervention olevan paikallaan. Vastoinkäymiset kun kuuluvat elämään, ja paras tapa kohdata ne on oppia suhtautumaan niihin oikealla tavalla.

Mikä ei siis ole mitenkään helppoa, edes tällä puolen vuosisadan pettymysten kokemuksella, saatika sitten elämänsä kevättä vasta kokevalle 12-vuotiaalle. Vastoinkäymiset saavat meidät monesti katsomaan sisimpäämme ja syyttämään itseämme tapahtuneesta, jopa siinä tapauksessa, jossa emme mitenkään olisi itse voineet vaikuttaa asioiden kulkuun. Joskus asiat vain tapahtuvat meistä riippumatta.

Suuttua saa, mutta märehtiminen on turhaa

Mitä keskustelustamme sitten jäi käteen?

Tärkeää oli meistä sallia pettymyksen tunne. Kun hommat menevät päin metsää, saa suututtaa ja kyyneleet saavat virrata.

Yhtä tärkeää mielestämme oli se, ettei suuttumukseen jää vellomaan. On asioita, joihin emme voi vaikuttaa, ja niitä on ihan turha jäädä murehtimaan pitkäksi aikaa. Jos kyseessä on asia, johon voimme vaikuttaa, voimme miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta olisimme voineet välttää nykyisen liemen. Mutta märehtiminen itsessään on hyödytöntä, se ei johda tarvittavaan muutokseen.

Lisäksi jos keskitymme yksinomaan negatiivisiin asioihin kuten itsesyytöksin tai syyttämään muita, vaarana on, että negatiiviset ajatukset valtaavat mielemme emmekä enää kykene näkemään elämämme pieniä valopilkkuja. Niitäkin on, ja ihan varmasti vieläpä enemmän kuin niitä vapaan pudotuksen alhoja.

Junnun mieliala koheni sunnuntaita kohden, vaikka kuume itsepintaisesti jatkuikin. Vieläkin yskä vaivaa, mutta huomenna on jo yhteisestä päätöksestämme koulupäivä. Ottelutilastoissa oman nimen kohdalla ollut pyöreä nolla harmittaa, tietenkin, mutta samalla nuori myös ymmärsi sen tosiasian, ettei sairastumiselle nyt voinut mitään.

Ensi kerralla parempi onni – ja tilastoissa toivon mukaan kaksinumeroiset luvut oman nimen kohdalla!

(Jos tunnelisi on kapea ja pimeä eikä sen päässäkään näy valoa, suosittelen hakemaan apua. Tiedän kokemuksesta, että kun töitä on liikaa, parisuhdeunelmat murenevat, ystävät ovat kaikonneet ja lapset ja koko muu suku ovat yksiä vittupäitä, tunnelista tulee helposti niin kapea, ettei happea riitä hengittämiseen. Tsekkaa MIELI Suomen Mielenterveys ry:n paikallisten jäsenyhdistysten yhteystiedot tästä tai ole yhteydessä omaan työterveyshuoltoosi.)

Haastattelun tekeminen on yhtä tunteiden vuoristorataa

Vuoristorata: haastattelun tekeminen on yhtä tunteiden vuoristorataa

Rakastan työtäni. Sen helmiä ovat yrittäjähaastattelut – viestintäkonsulttina tehtäväni on siitä kiitollinen, että haastattelut tehdään aina haastateltavan kannalta positiivisissa merkeissä. Keskustelumme ovat siis poikkeuksetta hyvin mukavia, ja jos jotain tummempaa virettä ilmenee, se harvemmin kohdistu minuun tai edustamaani tahoon tai aiheeseen, josta puhumme.

Liekö sitten kyse toisen tunteiden ja ajatusten välittämisen vaikeudesta vai mistä, mutta lähes aina haastatteluissa on samankaltainen, toistuva tapahtumien ja tunnelmien kaari. Leimaavaa tälle on tunteiden vaihtelu tuskasta hurmioon (asia, jota en muuten koskaan miettinyt ennen yrittäjäksi ryhtymistä!).

Haastattelun eri vaiheet

  • Ooo, jee, kivakiva, tosi mielenkiintoinen haastateltava! Taas oppii jotain uutta, oon aina ihaillut kyseistä henkilöä ja nyt pääsen jutustelemaan hänen kanssaan ihan itse! Wohoo!
  • Ei saamari että ihmisiä voi olla vaikea saada kiinni…
  • No huh, sainpas sovittua haastattelun! Ja vielä neljä päivää ennen deadlinea! Jos vähän nipistää iltalenkistä, jutun ehtii vielä kääntää ennen kuin laittaa asiakkaalle!
  • Hiton sanelimesta on taas hiton patterit hyytyneet. Justhan mä vaihdoin ne! Onneksi puhelimessa on varalla kuusi eri sanelinapplikaatiota. Kait niistä joku toimii!
  • Olipa mukava keskustelu! Olisinpa vain huomannut hammastahnatahran paidassani ennen kuin lähdin kotoa. No, ehkä haastateltava ei huomannut sitä. Paitsi että olihan se aika keskeisellä paikalla vasemman rinnan päällä.
  • Hitto että ollaan puhuttu paljon kaikkea.
  • Miksi olen kysynyt tällaisia asioita? Näähän on täysin epäoleellisia asioita jutun jujun näkökulmasta.
  • Ei v**** miten tästä saa aikaan mitään järkevää?
  • Huh, tulihan siitä jotain. Ja itse asiassa ihan hyvä, vaikka nyt itse sanonkin!
  • Miksei haastateltava palaa juttuun? Oliko siinä jotain vikaa? Mitä jos meili ei mennyt perille? Jätinkö jakamatta Driven oikeudet? Jos se ei osaakaan käyttää Driveä? Pitäiskö laittaa .docx perään?
  • Huh, vain muutama muutos. Oli tykännyt muuten. Ehkä tää onkin ihan ok?
  • Sitten vaan tilaajalle.
  • Miksei tilaaja palaa juttuun? Oliko siinä jotain vikaa? Mitä jos meili ei mennyt perille? Jätinkö jakamatta Driven oikeudet? Jos se ei osaakaan käyttää Driveä? Pitäiskö laittaa .docx perään?
  • Jaahas se onkin jo julkaistu. Ilmeisesti pitivät!

Eräs asiakkaani sanoi kerran, että yrittäminen on maanis-depressivistä. Yhtenä hetkenä sitä liitää korkealla pilvien yläpuolella, ja hetkeä myöhemmin kulkee syvällä kuilun pohjalla.

Näyttäisi haastattelun tekeminen noudattavan samaa kaavaa.

Kuva: Pexels.com/Soly Moses

Asian voi sanoa niin monella eri tavalla

Kanelipullia vadilla – niistähän kotiäiti tunnetaan!

Viestin huolellisella muotoilulla luomme merkityksiä.

Kuulin lapseni selittävän eilen kaverilleen pleikkapelin lomassa, että ”äiti on aina kotona”.

En voinut olla huomauttamatta, että minähän teen töitä kotoa käsin, ja että yhtä hyvin hän olisi voinut muotoilla asian ”äiti on aina töissä”.

Vaikka asia on sama, muuttuvat sävy ja merkitys tyystin.

Kumpaan sitten identifioidun? Johonkin näiden välistä, ehkä. On totta että kotikonttorilla voi puuhastella myös paljon kotihommia, mutta kyllä tässä yrityksen ja asiakkaiden eteen myös tehdään hommia. Pidän kotikonttorin tuomasta vapaammasta aikataulutuksesta; ei tarvitse skrapata auton ikkunoita aamulla, ei miettiä onko bussikortissa saldoa ja taskussa kasvomaskia. Aamupalan jälkeen kun piipahtaa suihkussa onkin jo työpaikalla.

Sama iltapäivällä; työmatkani on 8 askelta. Kätevää. Pujahdan yrittäjän roolista sukkelaakin sukkelampaa kotiäidin esiliinaan.

Tykkään.

Kuva: Pixabay LUM3N

Hybridiarki – introvertin selviytymisopas

Hybridiarjen parhaita puolia ei ole huono automaattikahvi
Toimistolla parasta ei ole huono automaattikahvi, vaan kahviseura.

Heinäkuu vaihtui elokuuksi ja samalla monen toimistotyöläisen etätyöt muuntuivat vähintäänkin hybridiarjeksi.

Ekstrovertti iloitsee, introverttiä mietityttää.

Ei mitään niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin

Jos oikein katsoo, onhan toimistolla työskentelyssä jotain hyviäkin puolia. Nämä kannattaa pitää mielessä siinä kohtaa, kun alkaa ahdistaa.

  • Työkaveri on lähellä. Apua saa tiukan paikan tullen huikkaamalla, ilman tiimssejä tai muita sähköisiä tekemisen kynnyksiä. Vaikeita asioita ei tarvitse pähkäillä itsekseen. Hommat etenevät, ehkäpä jopa ilman suurempia virheitä.
  • Ympäristön muutos yleensä tuulettaa ajatuksia, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka miten jännittäisi muiden tapaamista, se avaa uusia, joskus jopa hyödyllisiä näkökulmia asioihin. Jos siis kykenee löytämään sisäisen rauhansa huomatakseen helmet ympärillään.
  • Työmatkat, lähikokoukset, kahvitauot kahviautomaatilla ja lounaat lähitienoon ravintoloissa lisäävät ottamiesi askelten määrää päivässä, mikä hyödyttää suoraan makuuhuonekonttorissa veltostunutta kehoasi.
  • Saatat huomata, että olet oikeasti kaivannut joitain työkavereitasi. Liibalaaban laskettelu rakentaa parhaimmillaan sitä luottamusta, jota tarvitaan työyhteisönne yhteishengen rakentamisessa.
  • Toimistolla huomaa, että kaikki muutkin ovat lihonneet.

Introvertti huolestuu siitä, koska työt tehdään

Ekstroverteille tiedoksi, näistä olemme huolissamme:

  • Koska työt tehdään, kun keskittyminen katkeaa koko ajan kaikenlaisiin toimistoelämän häiriöihin? Miksi minä olen se, joka aina lisää kopiokoneeseen paperia? Miksi minä olen ensimmäinen, joka häiriintyy kahvipannun karstasta?
  • Kokoukset syövät työpäivästä aimo osan. Kokouksista taas menee suurin osa turhiin jorinoihin, koska yksi ei ollut valmistautunut päivän aiheeseen, toinen myöhässä, kolmas sätti myöhässä olevaa, myöhässä oleva selitteli tullessaan miksi oli myöhässä ja odotellessa käytiin läpi mitä uusia harrastuksia lapset aloittavat syksyllä. Koska (kokouksessa syntyneet) työt tehdään?
  • Työmatkat ovat pois a) unesta, b) perheen kanssa vietetystä ajasta, c) työajasta (koska työt tehdään?)
  • Kuka meillä siivoa kotona jatkossa, kun työpäivän jälkeen pitää palautua kaikesta hälystä ja kaikista ihmisistä? Menee taas koko viikonloppu pyykätessä.
  • Muutkin huomaavat, että olen lihonnut.

Miten selviämme uudesta hybridiarjestamme?

Keino on yksinkertainen, mutta vaikeampi käytännön elämässä: pyrkimällä lempeyteen itseämme ja muita kohtaan.

Toimistostressi on introvertille ihan normaali tunne, mutta ehkä sen kestää, jos muutaman lähipäivän jälkeen voi taas viettää päivän tai kaksi kotona, omassa turvallisessa luolassaan. On okei väsyä sosiaalisista kontakteista – väsymykseen auttaa lepo. En tarkoita nyt vaakatasossa tapahtuvaa kuorsausten siivittämää nollausta, vaan hiljaisuutta ja oman sisäisen maailma tutkailua.

Iloitaan erilaisuudestamme. Muistetaan se tosiasia, että olemme kaikki ihmisiä, joilla Dalai Laman sanoja lainaten on ainutlaatuinen ajatus omasta minästämme, ja meille on yhteistä se että haluamme kokea onnea ja välttää kärsimystä”. Ekstrovertin onni on introvertin kärsimys, ja toisinpäin.

Hybridiarki tuo parhaimmat palat molemmille.

Lähtisitkö lenkkikaveriksi?

Nainen lenkkeilee – lähtisitkö lenkkikaveriksi?

Olen pikku hiljaa oivaltanut miksi tämä korona-aika on niin raskasta.

Syynä ei ole etätyö eikä teamssit tai zoomit vaan se, että kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia. Ei ole erikseen siivouspäiviä eikä herkutteluhetkiä, perjantaisiideriä tai sunnuntaipaakkelssia. Maanantai ei eroa mitenkään lauantaista kun lounaslenkin jälkeen voi iltapäivän aluksi sujahtaa saunaan oli päivä kumpi tahansa.

Kaupassa käydään pakosta maski naamalla eikä tuttuja tunnista pelkästä katseesta. Kori täyttyy niistä samoista tuotteista kuin aina muutenkin, paitsi että sen siiderin voi juoda jo torstaina. Tai hitto, tiistaina on ihan yhtä hyvä päivä.

Koronassa päivämme ovat sulautuneet ikuisuuden kestäväksi Big Brother -lähetykseksi sillä erotuksella, että ahtaasta karanteeniarjesta ei kukaan putoa pois vaikka miten keräisi yleisön ääniä.

Meitä rasittaa totaalinen virikkeettömyys.

Ei ole teatteria, ei konsertteja, ei illanistujaisia. Ei kirjaston hyllyjen välissä kävelyä ja satunnaisten opusten selailua. Ei yhteisiä lounaita, lasten pelimatkoja, leffakäyntejä irtsareineen tai museokierroksia.

Kun ei ole väittelyitä kavereiden kesken ei myöskään synny tervettä ajatustenvaihtoa tai luonnollista kaikupohjaa ideoille. Metsäpolulla ei synny uutta vaikka miten metsään yksin huutelisi. Tai no ehkä siellä syntyy, mutta nekään ideat eivät jalostu yhtä sukkelaan kun parviäly ei pääse niitä repostelemaan.

Koronassa arki on kärpäspaperissa tarpomista. Eteenpäin haluaisi mennä, mutta eteneminen on niin tahmeaa että se vie kaikki voimat. Jotenkin sitä olisi jo ihan valmis jopa torikahvilan nälkäisten lokkien lähestymisille.

Siispä ehdotankin yhteisiä lounaslenkkejä: laita mulle viestiä, niin soitan sulle. Päivällä ei ole niin väliä, koska teen joka päivä lounastunnilla noin tunnin lenkin, satoi tai paistoi. Lähtö siinä 12–12.30. Jutellaan vaikka viestinnästä tai ihan mistä vaan – pääasia, että saadaan hiukan tuuletettua pääkoppaa. Verkostoidutaan.

Mitäs olet mieltä, lähtisitkö lenkkikaveriksi?

Introvertinkin on pakko myöntää, että joskus lähiopetus toimii verkkoa paremmin

Joskus lähiopetus toimii etäilyä paremmin.

Minut voisi huoletta kategorisoida introvertiksi.

Tykkään tehdä töitä itsekseni ja vietän mieluiten vapaa-aikanikin on my own. Kaikki harrastuksenikin ovat yksilölajeja.

Digitalisaatio on luonut erinomaiset mahdollisuudet opiskella vaikka ja mitä turvallisesti kotoa käsin, niin ettei introvertitkaan enää joudu omalle epämukavuusalueelleen ihmisten joukkoon. Korona on vain vain vaihvistanut tätä.

Silti nyt on pakko myöntää, että lähiopetus toimii joissain kohtaa etäilyä paremmin.

Ostin pari vuotta sitten uuden kameran vanhan järkkärini tilalle. Vanha kamera toimi filtterinäni monissa juhlissa ja illanvietoissa ja napsin satoja jollei tuhansia ruutuja joista osa myös onnistui.

Uuden kameran piti olla hyppy masterluokan kuviin, sellaisiin joita napsisin tyytyväisille asiakkaille asiakastarinoiden kuvitukseksi.

Olen kyllä valokuvannut. Mutta en voi sanoa olevani tuotoksistani kovin ylpeä.

Miksi? Koska uusi kamerani osoittautui omalle osaamiselleni aivan liian tekniseksi peliksi.

Kipuilin ihan liian kauan ennen kuin tajusin että kaikkea ei ole pakko opetella itse. Keräsin rohkeuteni ja – tadaa – päätin mennä kurssille!

Vaikka eilen aamulla oli vielä sellainen olo että mitä hemmettiä, voiko tän perua, kurssi osoittautui hitiksi. Pääsin vihdoin tutustumaan kamerani yksityiskohtiin ja sain ihan valtavan inspiraation kuvaamiseen.

Se että joku kertoo ja opastaa kädestä pitäen voittaa introvertinkin mielestä mennen tullen minkä tahansa verkkokurssin. Suora palaute kehittää tekemistä välittömästi.

Lämmin kiitos siis Studio Brahen Mari ja Teo Pyykköselle erinomaisesta kurssituksesta!

Enää ei tarvitse kuin harjoitella 🙂

Ihana Innostus, sinua on kaivattu! Mulla ois kuitenkin yks toive…

Innostus vie joskus mennessään eikä töitä saa katkaistua vaikka työpäivä tuleekin täyteen. Käsityöt auttavat palautumaan.
Joskus innostus vie mennessään eikä töitä saa poikki millään. Paitsi uppoutumalla käsitöihin!

Ah ihana Innostus, sinua olen odottanut koko kevään! Ja nyt olet täällä – kiitos siitä.

Rakastan aikaisia aamuja jona saat minut nousemaan kukonlaulun aikaan hiomaan sanavalintoja, iltapäiviä jona saat minut peffa puuduksissa poimimaan vielä yhden tilastotiedon asiakkaan some-seurantaan.

Ylistän kykyäsi siirtää mielikuvitukseni rajoja ja luoda tilaa uudelle ajattelulle, vaikka hetkeä aikaisemmin luulin kokeilleeni jo kaikkea. Kiitän sinua tavastasi yhdistellä ennakkoluulottomasti vanhaa vanhaan, vanhaa uuteen ja uutta vanhaan, niin että pakka sekoittuu taas täysin uudella tavalla.

Mutta rajansa kaikella. Kovasti olisin kiitollinen, jos säällisen mittaisen työpäivän jälkeen rohkenisit kääntää huomioni työasioista vaikka kaunokirjallisuuteen, käsitöihin ja ulkoiluun. Tai vaikka yrttien istuttamiseen.

Arvostaisin, jos antaisit aivojeni rauhassa unessa työstää asioita myös niinä tunteina, joina yö on vasta kääntymässä aamuun. Jaksaisin paremmin seurassasi iltapäivän. Ja illan ja seuraavan päivänkin.

Mitäs siihen sanot? Sitä vain että en tiedä miten kauan jaksan ruokkia sinua, jos imet minut nyt kuiviin. Olet mielestäni ihan liian arvokas vieras näännytettäväksi.

Haluaisin kovasti jakaa päiväni kanssasi. Mutta liika on liikaa.

Annathan minulle myös omaa tilaa?

Rakkaudella,

Katja

Introvertti kun leipoo, voi tulla hiki

Kun leipoessa alkaa ahdistaa, tietää että eristys alkaa riittää.

Kuten niin moni muukin, olen minäkin työntänyt sormeni taikinakulhoon tänä koronakeväänä.

Jotta homma ei olisi aivan helppoa, olen opiskellut hapanjuuren käyttäytymistä. Monen kokeilun jälkeen lähestyn pikku hiljaa ihan kelpoa tulosta.

Olen tyytyväinen itseeni. Lukuisista blogeista ja FB-ryhmistä päätellen juuren käsittelemiseen tarvitaan kemian, fysiikan ja elintarviketekniikan ylempää korkeakoulututkintoa, femtogramman tarkkuudella toimivaa vaakaa ja täysin lisäaineetonta arkea. Ja sekuntikelloa.

Silti juurella leipominen on ikivanha tapa, jolla jo isoäitimme äidit torpassa sotkivat kahvikupit mittoinaan menemään.

Parhaimmat asiat ovat yksinkertaisia. Juurella leipomisessa toimii kaava 1-2-3, eli 1 osa juurta, 2 vettä, 3 jauhoja. Ripaus suolaa (tai siis 2,5 prosenttia jauhojen painosta). Vaivatakaan ei tarvitse, sillä sitko syntyy kemiallisen autolyysin aikana. Riittää että taikinaa käy silloin tällöin taittamassa. Ja mitä tärkeintä, jaksaa odottaa.

Sehän tässä onkin vaikeinta. Oikea ajoitus. Niin kuin kaikessa muussakin: joskus on parempi olla ensimmäinen, muttei paras. Parasta kun hakee, voi momentum mennä.

Elämässä vaikeinta on oikea ajoitus.

Näin kävi tälle kotileipurille edellisen kerran leipoessa. Olin ollut koko päivän liikekannalla ja unohdin taikinan lämpimään nousemaan.

Hyvä ettei se tullut ovella vastaan. Olin kuitenkin optimisti ja ajattelin, että eihän tuossa mitään, ruokahävikki on saatanasta, leivotaan silti pois.

Paitsi että taikinantekeleellä olisi voinut korjata Notre Damen palaneet rauniot, julkisivukorjata kaikki Suomen 60- ja 70-lukujen lähiöt ja kiinnittää hammasproteesit kätevästi ilman leikkausta.

Sen verran sitkaa tököttiä olin onnistunut kasvattamaan.

En ole koskaan kohdannut mitään yhtä tarttuvaa!

Tovin taisteltuani introvertin ylähuulelle nousi paniikkihiki. Se saamarin liisteri nousi vastustamaan minua! Kun jauhojen pöllyttämisestä huolimatta en saanut vapautettua sormiani taikinamöykyistä, joudin kylmän hien säestämänä lopulta luovuttamaan: rapsutin lastalla kaiken roskikseen.

Nyt se mokoma jatkaa elämäänsä pihalla taloyhtiön roskalaarissa. Harmittaa, sillä en pidä ruokahävikistä. Harmitti sekin, että jäi makoisat voileivät saamatta. Kollega vitsaili, että viimeistän sunnuntaina terassin ikkunaan koputetaan ja kohtaan voittajani jälleen.

Toivotaan ettei. Voisi jäädä introvertin viimeiseksi leivontakeikaksi.

Onneksi kuulin eilen, että roska-astiat tyhjennetään tätä nykyään kahdesti viikossa. Ehtii siis hyvin ennen sunnuntaita. Taidanpa herätellä Astrid-juuren päiväunilta.

Karanteeni kärsitty!

Pariisin metron valoja

Terveisiä neljän seinän sisältä – teimme pojan kanssa ”unelmamatkan” Pariisiin kaksi viikkoa sitten, ja olemme sen jälkeen viettäneet aikaa neljän seinän sisällä.

Toki olemme ulkoilleet, mutta emme ole käyneet kaupassa emmekä ole tavanneet ystäviä.

Minun arkeani karanteeni ei kovasti muuttanut, teen töitä muutenkin kotoa käsin. Mutta pikkuisen etäkoulu on tietenkin uusi kokemus.

Ilmeisesti etäkoulua on toteutettu monella eri tapaa. Meillä ei ollut liveopetusta, mutta valmiita videoita, quizzejä ja kirjoitustehtäviä sitäkin enemmän. Tiedän kuitenkin perheitä, joissa etätöissä oleva vanhempi on joutunut kädestä pitäen opettamaan jälkikasvuaan omien töiden kärsiessä.

Se on raskasta varmasti molemmille, niin opiskelijoille kuin oto-opettajillekin.

Mutta on etäkoulussa hyväkin puolia. Moni lapsi on jopa päässyt loistamaan, kun tehtäviin saa keskittyä rauhassa ilman luokan tuomaa taustahälyä. Itse olisin varmasti nauttinut tästä tavasta enemmän kuin luokkatyöskentelystä.

Olen myös löytänyt itsestäni varsinaisen ”kätevä emäntä”- tyyppisen puolen. Olemme pärjänneet kaksi viikkoa käytännössä kaapista löytyneillä eväillä – puuroa on tullut syötyä paljon, pakastemarjoja myös. Elossa ollaan, eikä hampaatkaan vielä heilu!

Mutta täällä siis ollaan, jos kaipaat sparrausta viestinnässä. Tai esim. matskuja korona-arkeen (kuten uusia kaurapuuro-ohjeita). Soita, laita viestiä. Autan mielelläni!

Opiskelu tekee meistä parempia ostajia

markkinointi- ja viestintäpalveluiden edes pintapuolinen opiskelu tekee ostajan työstä helpompaa

Olen saanut kunnian sparrata erästä yrittäjää hänen oppisopimuskoulutuksessa, jossa perehdytään asiantuntijapalveluiden myyntiin ja markkinointiin.

Ohjelma on kunnianhimoinen ja kattava ja sisältää osioita, jotka vaativat harjoittelua sujuakseen mallikkaasti. Tällaisia ovat mm. graafisten matskujen tuottaminen ja videoiden teko.

Joku voisi olla sitä mieltä, että näiden asioiden opiskeluun ei kannata uhrata aikaa vaan ostaa suosiolla osaajalta. Olen itsekin taipuvainen tähän kantaan, etenkin jos on kovin kiireinen yrittäjä. Silloin kannattaa tehdä sitä, mitä osaa parhaiten, eli auttaa omia asiakkaitaan.

Pidän silti kurssia tuiki tärkeänä. Ummikkona on kovin vaikea ostaa palveluja – tai edes ymmärtää tarvitsevansa niitä. Ja kun osaa jotain, ymmärtää paremmin palvelun tuoman arvon omalle toiminnalle. Oppi tekee meistä siis parempia ostajia. Oman lisänsä tuo kurssin aikana tehtävä oman yrityksen toiminnan kehittämiseen liittyvä harjoitustyö, jota ei ehkä muuten tulisi tehtyä.

Kannustan siis kaikkia yrittäjiä, myös yksinyrittäjiä, kouluttautumaan. Oppisopimuskoulutus on sitä paitsi ainakin perustutkintojen osalta yrittäjälle ilmaista – vaatiihan se tietysti aikaa ja vaivaa, mutta itse opiskelu ei maksa mitään. Ainakin tämä nimenomainen kokonaisuus käy varsin perusteellisesti läpi kaiken tarvittavan pk-yrityksen markkinointiin ja myyntiin liittyen, ja vapailla markkinoilla hinta olisi oman arvioni mukaan verrattain kova.

Kuva: Pexels.com