Lähtisitkö lenkkikaveriksi?

Nainen lenkkeilee – lähtisitkö lenkkikaveriksi?

Olen pikku hiljaa oivaltanut miksi tämä korona-aika on niin raskasta.

Syynä ei ole etätyö eikä teamssit tai zoomit vaan se, että kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia. Ei ole erikseen siivouspäiviä eikä herkutteluhetkiä, perjantaisiideriä tai sunnuntaipaakkelssia. Maanantai ei eroa mitenkään lauantaista kun lounaslenkin jälkeen voi iltapäivän aluksi sujahtaa saunaan oli päivä kumpi tahansa.

Kaupassa käydään pakosta maski naamalla eikä tuttuja tunnista pelkästä katseesta. Kori täyttyy niistä samoista tuotteista kuin aina muutenkin, paitsi että sen siiderin voi juoda jo torstaina. Tai hitto, tiistaina on ihan yhtä hyvä päivä.

Koronassa päivämme ovat sulautuneet ikuisuuden kestäväksi Big Brother -lähetykseksi sillä erotuksella, että ahtaasta karanteeniarjesta ei kukaan putoa pois vaikka miten keräisi yleisön ääniä.

Meitä rasittaa totaalinen virikkeettömyys.

Ei ole teatteria, ei konsertteja, ei illanistujaisia. Ei kirjaston hyllyjen välissä kävelyä ja satunnaisten opusten selailua. Ei yhteisiä lounaita, lasten pelimatkoja, leffakäyntejä irtsareineen tai museokierroksia.

Kun ei ole väittelyitä kavereiden kesken ei myöskään synny tervettä ajatustenvaihtoa tai luonnollista kaikupohjaa ideoille. Metsäpolulla ei synny uutta vaikka miten metsään yksin huutelisi. Tai no ehkä siellä syntyy, mutta nekään ideat eivät jalostu yhtä sukkelaan kun parviäly ei pääse niitä repostelemaan.

Koronassa arki on kärpäspaperissa tarpomista. Eteenpäin haluaisi mennä, mutta eteneminen on niin tahmeaa että se vie kaikki voimat. Jotenkin sitä olisi jo ihan valmis jopa torikahvilan nälkäisten lokkien lähestymisille.

Siispä ehdotankin yhteisiä lounaslenkkejä: laita mulle viestiä, niin soitan sulle. Päivällä ei ole niin väliä, koska teen joka päivä lounastunnilla noin tunnin lenkin, satoi tai paistoi. Lähtö siinä 12–12.30. Jutellaan vaikka viestinnästä tai ihan mistä vaan – pääasia, että saadaan hiukan tuuletettua pääkoppaa. Verkostoidutaan.

Mitäs olet mieltä, lähtisitkö lenkkikaveriksi?

Introvertinkin on pakko myöntää, että joskus lähiopetus toimii verkkoa paremmin

Joskus lähiopetus toimii etäilyä paremmin.

Minut voisi huoletta kategorisoida introvertiksi.

Tykkään tehdä töitä itsekseni ja vietän mieluiten vapaa-aikanikin on my own. Kaikki harrastuksenikin ovat yksilölajeja.

Digitalisaatio on luonut erinomaiset mahdollisuudet opiskella vaikka ja mitä turvallisesti kotoa käsin, niin ettei introvertitkaan enää joudu omalle epämukavuusalueelleen ihmisten joukkoon. Korona on vain vain vaihvistanut tätä.

Silti nyt on pakko myöntää, että lähiopetus toimii joissain kohtaa etäilyä paremmin.

Ostin pari vuotta sitten uuden kameran vanhan järkkärini tilalle. Vanha kamera toimi filtterinäni monissa juhlissa ja illanvietoissa ja napsin satoja jollei tuhansia ruutuja joista osa myös onnistui.

Uuden kameran piti olla hyppy masterluokan kuviin, sellaisiin joita napsisin tyytyväisille asiakkaille asiakastarinoiden kuvitukseksi.

Olen kyllä valokuvannut. Mutta en voi sanoa olevani tuotoksistani kovin ylpeä.

Miksi? Koska uusi kamerani osoittautui omalle osaamiselleni aivan liian tekniseksi peliksi.

Kipuilin ihan liian kauan ennen kuin tajusin että kaikkea ei ole pakko opetella itse. Keräsin rohkeuteni ja – tadaa – päätin mennä kurssille!

Vaikka eilen aamulla oli vielä sellainen olo että mitä hemmettiä, voiko tän perua, kurssi osoittautui hitiksi. Pääsin vihdoin tutustumaan kamerani yksityiskohtiin ja sain ihan valtavan inspiraation kuvaamiseen.

Se että joku kertoo ja opastaa kädestä pitäen voittaa introvertinkin mielestä mennen tullen minkä tahansa verkkokurssin. Suora palaute kehittää tekemistä välittömästi.

Lämmin kiitos siis Studio Brahen Mari ja Teo Pyykköselle erinomaisesta kurssituksesta!

Enää ei tarvitse kuin harjoitella 🙂

Ihana Innostus, sinua on kaivattu! Mulla ois kuitenkin yks toive…

Innostus vie joskus mennessään eikä töitä saa katkaistua vaikka työpäivä tuleekin täyteen. Käsityöt auttavat palautumaan.
Joskus innostus vie mennessään eikä töitä saa poikki millään. Paitsi uppoutumalla käsitöihin!

Ah ihana Innostus, sinua olen odottanut koko kevään! Ja nyt olet täällä – kiitos siitä.

Rakastan aikaisia aamuja jona saat minut nousemaan kukonlaulun aikaan hiomaan sanavalintoja, iltapäiviä jona saat minut peffa puuduksissa poimimaan vielä yhden tilastotiedon asiakkaan some-seurantaan.

Ylistän kykyäsi siirtää mielikuvitukseni rajoja ja luoda tilaa uudelle ajattelulle, vaikka hetkeä aikaisemmin luulin kokeilleeni jo kaikkea. Kiitän sinua tavastasi yhdistellä ennakkoluulottomasti vanhaa vanhaan, vanhaa uuteen ja uutta vanhaan, niin että pakka sekoittuu taas täysin uudella tavalla.

Mutta rajansa kaikella. Kovasti olisin kiitollinen, jos säällisen mittaisen työpäivän jälkeen rohkenisit kääntää huomioni työasioista vaikka kaunokirjallisuuteen, käsitöihin ja ulkoiluun. Tai vaikka yrttien istuttamiseen.

Arvostaisin, jos antaisit aivojeni rauhassa unessa työstää asioita myös niinä tunteina, joina yö on vasta kääntymässä aamuun. Jaksaisin paremmin seurassasi iltapäivän. Ja illan ja seuraavan päivänkin.

Mitäs siihen sanot? Sitä vain että en tiedä miten kauan jaksan ruokkia sinua, jos imet minut nyt kuiviin. Olet mielestäni ihan liian arvokas vieras näännytettäväksi.

Haluaisin kovasti jakaa päiväni kanssasi. Mutta liika on liikaa.

Annathan minulle myös omaa tilaa?

Rakkaudella,

Katja

Introvertti kun leipoo, voi tulla hiki

Kun leipoessa alkaa ahdistaa, tietää että eristys alkaa riittää.

Kuten niin moni muukin, olen minäkin työntänyt sormeni taikinakulhoon tänä koronakeväänä.

Jotta homma ei olisi aivan helppoa, olen opiskellut hapanjuuren käyttäytymistä. Monen kokeilun jälkeen lähestyn pikku hiljaa ihan kelpoa tulosta.

Olen tyytyväinen itseeni. Lukuisista blogeista ja FB-ryhmistä päätellen juuren käsittelemiseen tarvitaan kemian, fysiikan ja elintarviketekniikan ylempää korkeakoulututkintoa, femtogramman tarkkuudella toimivaa vaakaa ja täysin lisäaineetonta arkea. Ja sekuntikelloa.

Silti juurella leipominen on ikivanha tapa, jolla jo isoäitimme äidit torpassa sotkivat kahvikupit mittoinaan menemään.

Parhaimmat asiat ovat yksinkertaisia. Juurella leipomisessa toimii kaava 1-2-3, eli 1 osa juurta, 2 vettä, 3 jauhoja. Ripaus suolaa (tai siis 2,5 prosenttia jauhojen painosta). Vaivatakaan ei tarvitse, sillä sitko syntyy kemiallisen autolyysin aikana. Riittää että taikinaa käy silloin tällöin taittamassa. Ja mitä tärkeintä, jaksaa odottaa.

Sehän tässä onkin vaikeinta. Oikea ajoitus. Niin kuin kaikessa muussakin: joskus on parempi olla ensimmäinen, muttei paras. Parasta kun hakee, voi momentum mennä.

Elämässä vaikeinta on oikea ajoitus.

Näin kävi tälle kotileipurille edellisen kerran leipoessa. Olin ollut koko päivän liikekannalla ja unohdin taikinan lämpimään nousemaan.

Hyvä ettei se tullut ovella vastaan. Olin kuitenkin optimisti ja ajattelin, että eihän tuossa mitään, ruokahävikki on saatanasta, leivotaan silti pois.

Paitsi että taikinantekeleellä olisi voinut korjata Notre Damen palaneet rauniot, julkisivukorjata kaikki Suomen 60- ja 70-lukujen lähiöt ja kiinnittää hammasproteesit kätevästi ilman leikkausta.

Sen verran sitkaa tököttiä olin onnistunut kasvattamaan.

En ole koskaan kohdannut mitään yhtä tarttuvaa!

Tovin taisteltuani introvertin ylähuulelle nousi paniikkihiki. Se saamarin liisteri nousi vastustamaan minua! Kun jauhojen pöllyttämisestä huolimatta en saanut vapautettua sormiani taikinamöykyistä, joudin kylmän hien säestämänä lopulta luovuttamaan: rapsutin lastalla kaiken roskikseen.

Nyt se mokoma jatkaa elämäänsä pihalla taloyhtiön roskalaarissa. Harmittaa, sillä en pidä ruokahävikistä. Harmitti sekin, että jäi makoisat voileivät saamatta. Kollega vitsaili, että viimeistän sunnuntaina terassin ikkunaan koputetaan ja kohtaan voittajani jälleen.

Toivotaan ettei. Voisi jäädä introvertin viimeiseksi leivontakeikaksi.

Onneksi kuulin eilen, että roska-astiat tyhjennetään tätä nykyään kahdesti viikossa. Ehtii siis hyvin ennen sunnuntaita. Taidanpa herätellä Astrid-juuren päiväunilta.

Karanteeni kärsitty!

Pariisin metron valoja

Terveisiä neljän seinän sisältä – teimme pojan kanssa ”unelmamatkan” Pariisiin kaksi viikkoa sitten, ja olemme sen jälkeen viettäneet aikaa neljän seinän sisällä.

Toki olemme ulkoilleet, mutta emme ole käyneet kaupassa emmekä ole tavanneet ystäviä.

Minun arkeani karanteeni ei kovasti muuttanut, teen töitä muutenkin kotoa käsin. Mutta pikkuisen etäkoulu on tietenkin uusi kokemus.

Ilmeisesti etäkoulua on toteutettu monella eri tapaa. Meillä ei ollut liveopetusta, mutta valmiita videoita, quizzejä ja kirjoitustehtäviä sitäkin enemmän. Tiedän kuitenkin perheitä, joissa etätöissä oleva vanhempi on joutunut kädestä pitäen opettamaan jälkikasvuaan omien töiden kärsiessä.

Se on raskasta varmasti molemmille, niin opiskelijoille kuin oto-opettajillekin.

Mutta on etäkoulussa hyväkin puolia. Moni lapsi on jopa päässyt loistamaan, kun tehtäviin saa keskittyä rauhassa ilman luokan tuomaa taustahälyä. Itse olisin varmasti nauttinut tästä tavasta enemmän kuin luokkatyöskentelystä.

Olen myös löytänyt itsestäni varsinaisen ”kätevä emäntä”- tyyppisen puolen. Olemme pärjänneet kaksi viikkoa käytännössä kaapista löytyneillä eväillä – puuroa on tullut syötyä paljon, pakastemarjoja myös. Elossa ollaan, eikä hampaatkaan vielä heilu!

Mutta täällä siis ollaan, jos kaipaat sparrausta viestinnässä. Tai esim. matskuja korona-arkeen (kuten uusia kaurapuuro-ohjeita). Soita, laita viestiä. Autan mielelläni!

Opiskelu tekee meistä parempia ostajia

markkinointi- ja viestintäpalveluiden edes pintapuolinen opiskelu tekee ostajan työstä helpompaa

Olen saanut kunnian sparrata erästä yrittäjää hänen oppisopimuskoulutuksessa, jossa perehdytään asiantuntijapalveluiden myyntiin ja markkinointiin.

Ohjelma on kunnianhimoinen ja kattava ja sisältää osioita, jotka vaativat harjoittelua sujuakseen mallikkaasti. Tällaisia ovat mm. graafisten matskujen tuottaminen ja videoiden teko.

Joku voisi olla sitä mieltä, että näiden asioiden opiskeluun ei kannata uhrata aikaa vaan ostaa suosiolla osaajalta. Olen itsekin taipuvainen tähän kantaan, etenkin jos on kovin kiireinen yrittäjä. Silloin kannattaa tehdä sitä, mitä osaa parhaiten, eli auttaa omia asiakkaitaan.

Pidän silti kurssia tuiki tärkeänä. Ummikkona on kovin vaikea ostaa palveluja – tai edes ymmärtää tarvitsevansa niitä. Ja kun osaa jotain, ymmärtää paremmin palvelun tuoman arvon omalle toiminnalle. Oppi tekee meistä siis parempia ostajia. Oman lisänsä tuo kurssin aikana tehtävä oman yrityksen toiminnan kehittämiseen liittyvä harjoitustyö, jota ei ehkä muuten tulisi tehtyä.

Kannustan siis kaikkia yrittäjiä, myös yksinyrittäjiä, kouluttautumaan. Oppisopimuskoulutus on sitä paitsi ainakin perustutkintojen osalta yrittäjälle ilmaista – vaatiihan se tietysti aikaa ja vaivaa, mutta itse opiskelu ei maksa mitään. Ainakin tämä nimenomainen kokonaisuus käy varsin perusteellisesti läpi kaiken tarvittavan pk-yrityksen markkinointiin ja myyntiin liittyen, ja vapailla markkinoilla hinta olisi oman arvioni mukaan verrattain kova.

Kuva: Pexels.com

Itselleen vieraaseen kannattaa uskaltaa heittäytyä – minä lupauduin podcast-vieraaksi

Heittäydyin podcast-vieraaksi – ja se oli kivaa!

Heittäydyin tässä pari viikkoa sitten itse haastateltavaksi – kyllä jännitti olla toisella puolen pöytää!

Pesin hiukset, ehostin itseni, mietin mitä sanoisin. Viimeinen oli turhaa, koska en ollut päässyt tutustumaan kysymyksiin etukäteen, mutta se tuntui siinä kohtaa kuitenkin tarpeelliselta.

En halunnut olla liian ajoissa, mutten myöskään myöhässä. Kävelin siksakkia saadakseni ajan kulumaan ja juoksin viimeiset metrit paniikissa jotta olisin ajoissa.

Ja arvatkaapa, se meni ihan hyvin. Tässä teillekin linkki kuunneltavaksi.

Hämmästyksekseni haastattelu tehtiin samassa tilassa, jossa opiskeluaikainen kampaajani sijaitsi. Voi pojat siellä väännettiin 90-luvulla nutturaa ja näytösmeikkiä ihan alvariinsa! Nyttemmin sitten koodia Idention toimesta.

Tuttu lokaatio helpotti pahinta jännitystä. Haastattelija Joonas, Idention toimitusjohtaja, sai lopun jääpalan vatsassani sulamaan, ja turisimme pitkän tovin.

Itselleen vieraaseen kannattaa uskaltaa heittäytyä – ties miten kivaa siitä tulee! Iso kiitos Joonakselle tästä mahdollisuudesta!

Taina-tädin taivaallinen suklaapiirakka

Taina-tädin taivaallinen suklaapiirakka peittoaa mokkapalat mennen tullen.

Tämä postaus ei suoranaisesti liity viestintään, mutta menköön. Koska sharing is caring. Ja hyvä ruoka, parempi mieli.

Maailman paras suklaapiirakka

200 g voita
2,5 dl vettä
4 rkl hyvää kaakaota
hyppysellinen hyvää suolaa

5 dl sokeria
5 dl jauhoja
1 vaniljatanko (tai 2 tl vaniljasokeria)
1 tl soodaa
2 tl leivinjauhetta

2 dl piimää
2 munaa

Kuorrute

Reilu puolet tomusokeripaketista
100 g voita
hyppysellinen hyvää suolaa
2 rkl kaakaojauhetta
2 rkl maitoa
2 rkl kahvia

Aloita kiehauttamalla voi ja vesi, kaakaojauhe ja suola kattilassa. Anna jäähtyä.

Sekoita sillä välin kuivat ainekset keskenään. Kippaa voiseos sekaan, sekoita. Lisää piimä ja rakenteiltaan rikotut munat.

Paista 20 minuuttia 200 asteessa hyvin voidellulla voipaperilla vuoratulla pannulla.

Sulata kuorrutteen voi kattilassa, lisää muut ainekset, sekoita hyvin. Kuorrutteen voi kaataa vielä vähän lämpimän piirakan päälle, silloin se sulaa ihanasti kakun huokosiin.

Suklaapiirakan jälkeen ei mokkapaloihin enää ole paluuta!

Aion podcast-vinkit: 3 antoisinta suomalaista podcastia

Tykkään kuunnella hyviä podcasteja lenkillä.

Teen nykyään kotoa töitä, ja arkiliikuntakiintiöni uhkaa jäädä pieneksi. Olen siksi ottanut tavaksi tehdä pienen kävelyn lounaan jälkeen – hyvän podcastin seurassa.

Kuuntelen sekä ulkomaisia että kotimaisia podcasteja, aihepiireiltään laidasta laitaan mutta usein markkinointiin ja viestintään painottuen.

Koska podcasteja on pilvin pimein, ajattelin jakaa omat kolme suosikkiani tässä. Se ehkä helpottaa sinun valintaasi!

Aalto-yliopiston ”Filosofia ja systeemiajattelu”

Tämä on taltiointi Esa Saarisen viime kesään luentosarjasta ja valovoimaisuudessaan ihan parasta tällä hetkellä pimeillä pyöräteillä taivaltamiseen.

Saarisen tapa höpöttää vaikeistakin asioista niin, että ne tiivistyvät tavallisen tallaajan ymmärrettäviksi on suorastaan nerokasta. Olen löytänyt sarjasta monta oivallusta ja jopa pari ajatteluani muuttavaa oppia.

Lisäksi Saarinen on hauska. Olen monesti nauranut itsekseni pimeässä. Esimerkit omasta elämästä ovat hellyyttäviä, joskus hillittömiä – tarina malli Angelica Kallion pikkurillistä on hyvä esimerkki tästä.

Suosittelen ottamaan tämän kuunteluun vaikket olisikaan kiinnostunut filosofiasta. Jollei muuta, se tarjoaa monet hyvät naurut – ja paljon sisäistä valoa!

Ylen Avoin kysymys – konkaritoimittajien opissa

Tämän Olli Seurin erinomaisen podcast-sarjan pitäisi jokaisen haastatteluja tekevän kirjoittajan kuunnella ainakin kertaalleen.

Se nimittäin käsittelee haastattelemista, sisällöntuotannon ja journalismin keskeistä työvaihetta. Haastateltavina (haastattelemisesta) on suomalaisen journalismin huippuja.

On selvää, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa haastatella. Jokainen, joka on siihen hommaan joskus joutunut, tietää, että paljon on myös haastateltavasta kiinni. Joskus ei tarvitse esittää kuin yksi kysymys, ja vastapuoli puhua pulputtaa tunnin. Siinä ei tarvitse paljoa muuta kuin puhtaaksi kirjoittaa, ja juttu on kuta kuinkin valmis.

Joskus taas keskustelu tyrehtyy lyhyisiin kyllä/ei-turahduksiin, tai ehkä ennakkoon harjoiteltuihin mallivastauksiin, joista saa irti hyvin vähän.

Kaikki apu on siis tervetullutta. Ja tästä blogista sitä saa ammattinsa parhailta!

ProComin Procast

Viestinnän ammattilaisten ProCom-järjestön Procast on puhetta siitä itsestään, eli viestinnästä monelta eri kantilta.

Mikä tekee Procastista niin erinomaisen, on sen hyvä käsikirjoitus, erinomainen vetäjä ja asiantuntevat vieraat. Näin hyvin tehtyä podcastia on ilo kuunnella!

Ammattimaisesti tehtyjä podcasteja on muuten harvassa. Siitä tämänkin lyhyen listauksen idea syntyi; halusin jakaa omat suosikkini. Kuunteluiloa!

Kouludiskon vapaaehtoisuus teki elämästä Whatsapp-helvetin

Kouludiskon vapaaehtoisuus teki elämästä Whatsapp-helvetin

Junnulla on koulussa varainkeruudisko leirikoulua varten. Olen ilmoittautunut mukaan vapaaehtoiseksi järjestäjäksi, koska yrittäjänähän minulla on rajattomasti aikaa tukea lapseni koulunkäyntiä.

Vapaaehtoisuus tiesi osallisuutta useammassa Whatsapp-ryhmässä.

En ole koskaan ollut kovin aktiivinen Whatsappaaja. Käyn keskusteluni muissa kanavissa.

En ole nytkään aktivoitunut, oma osallistumiseni pitää sisällään muutaman viestin. Muutoin discoon liittyvissä keskusteluissa on muutaman viikon aikana vaihdettu jo useampi sata, jollei tuhat viestiä.

Tähän mennessä ryhmissä on keskusteltu siitä, paljonko poppareita tuodaan (säkillinen) , minkä kokoinen säkki on (6 litran pussia), minkälaiset pussit olisivat hyviä pakkaamiseen (minigripit), paljonko mokkapaloja tarvitaan (8 pellillistä per luokka), moneenko palaan pelti leikataan (16), entä jos onkin iso pelti (tulee niin isoja paloja), mistä limskat ostetaan, paljonko niitä ostetaan, minkä kokoisia ostetaan, vai olisiko isot pullot ja mukit sittenkin parempia, miksei muuten sekamehu käy. Oma virtansa on syntynyt gluteenittomista ja vegaanisista versioista keskustelusta.

Liika on liikaa. Olen lakannut seuraamasta ryhmiä. Se tarkoittaa, että jotain tärkeää saattaa mennä ohi. Toisaalta se tärkeä voi yhtä hyvin myös hukkua viestien paljouteen.

Keskustelimme asiasta junnun kanssa ja hän nauroi ääneen tuskaani. Hänen luokkansa ryhmässä viestejä oli kertynyt 500 ennen kuin kaikki olivat ehtineet edes ryhmässä käymään.

Ja se on vain yksi kaikista rajapinnoistamme maailmaan.

Voisimmeko koettaa skarpata tämän suhteen? Osallistujistahan se on kiinni. Kaikkeen ei esimerkiksi ole pakko kommentoida mitään. Omalle kontolle nakitetun asian edistymistä ei tarvitse raportoida osissa. Ja samaa mieltä voi olla, vaikka ei osoittaisi sitä peukulla.

Onneksi disco on jo pian ohi. Lopputtoman tuntuisten digitaalisten torikokousten loppu häämöttää jo. Jäljelle jää paljon maltillisemmat harrasteryhmät ja muutamat ystävät.

Pilkahdus toivoa tähän helvettiin.

Kuva pexels.com