fbpx

Tuhoaako some maailmamme?

Jaron Lanier: 10 syytä tuhota kakki sometilit nyt – Kustantamo S & S, 2019
Jaron Lanier: 10 syytä tuhota kakki sometilit nyt – Kustantamo S & S, 2019

Sain monen lainan uusimiskerran jälkeen vihdoin luettua Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (Kustantamo S & S, 2019) loppuun (en suuremmin pidä amerikkalaisesta tyylistä kirjoittaa), ja täytyy sanoa, että se herätti ajatuksia.

Kirja kiinnittää huomion siihen, miten valtavat määrät tietoa meistä kerätään erilaisissa sosiaalisen median palveluissa. Tietoa taas hyödynnetään tuotteiden ja palveluiden mainostamiseen, mutta myös ideoiden, ajatusten ja ideologioiden syöttämiseen.

Muistan erään toimittajan kokeen muutaman vuoden takaa (pahoittelen etten muista sen enempää detaljeja kuka ja mitä), jossa toimittaja oli päättänyt tykätä kaikista uutisvirrassaan olevista postauksista, myös niistä, joista ei ollut samaa mieltä.

Ei mennyt kuin tovi, ja hänen uutisvirtansa muuttui hyvin erilaiseksi: se tuputti hänelle ääriliikkeiden sisältöä.

Algoritmit olivat laskeneet hänen olevan kiinnostunut juuri niistä.

En tiedä tehtiinkö tällaista koetta koskaan vai onko se vain urbaani legenda, mutta Lanier on hieman samoilla jäljillä väittäessään, että algoritmeilla on valta paketoida maailmamme tietyllä tavalla: luulemme, että liikumme somessa omien ehtojemme mukaan, mutta todellisuudessa algoritmit syöttävät meille aikaisempiin valintoihimme perustuvaa todellisuutta. Ja mikä Lanierin mukaan on pelottavinta, sinun maailmasi ja minun maailmani eivät koskaan kohtaa.

Se taas johtaa siihen, että kadotamme yhteyden muihin. Minä en voi koskaan ymmärtää sinua, jollen pääse kurkistamaan maailmaasi. Some-virrasta näkyy vain se puoli, jonka itse haluat maailmalle näyttää, ei sitä puolta, jonka algoritmi valitsee sinulle näytettäväksi.

Summa summarum menetämme hiljalleen empatiakykymme, eri ajatusten vastakkainasettelu kärjistyy ja muutumme entistä riitaisimmiksi.

En tiedä, mutta kokemukseni mukaan Lanier saattaisi olla oikeassa. Ajatuksia?

Fatshaming: mitä vastaat, kun 7v pitää sinua läskinä ja kehottaa salille?

Fatshaming, bodyshaming, mitä niitä nyt on – mutta että 7-vuotiaan suusta?”Äiti, ukki kertoi, että oot joskus käyny tosi tiuhaan salilla.”
”Joo, niin oonkin!”
”Mut se oli siis ennen mua?”
”Eikun kävin mä sun syntymän jälkeenkin, mutta sitten sä et viihtynyt niiden lapsiparkissa. Joten mä lopetin.”
”Aah. No mummielestä sä voisit taas aloittaa.”
”???”
”Pääsisit eroon tosta.” Pieni syyttävä sormi kiemurtelee ilmassa ja osoittaa päättäväisesti keskivartaloani.

Kyseinen keskustelu käytiin muutama päivä sitten 7-vuotiaan poikani kanssa. Eikä tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän huomauttelee painostani.

Minä, läski.Joka kerta olen yhtä hämilläni. En ole mielestäni hillittömän ylipainoinen. Sillä lailla keski-ikäisen sopivasti ehkä, poskeni eivät ole lommolla eivätkä silmäni kuopalla. Pärjään hyvin samoilla vaatteilla kuin muutama vuosi sitten.

Tokaluokkalainen on kuitenkin eri mieltä. Emme ole puhuneet painosta kotona, joten olen arvatenkin ymmälläni hänen arvostelustaan.

Huolestuttavaa on, että hän usein iltapalan jälkeen pitää myös itseään paksuna, ”äiti kato, mulla on hirvee läskivatsa!”

Voin taata, että tällä kaverilla on sixpack myös selän puolella vartaloa.

Vartalo on esineellistynyt

Vai onko tämä nyt sittenkään niin yllättävää?

Saimme vastikään kesällä todistaa erästä julkista fatshaming-tapausta.

Jo bambisäärisenä mallina 25 vuotta (ja kiloa) sitten sain kuulla miten en koskaan ollut sopiva; milloin olisi pitänyt olla isommat rinnat, kapeammat reidet tai paksumpi tukka.

Tänään maailma on vielä armottomampi. Kulttuurimme on monin verroin aiempaa visuaalisempi, ja jo 17-vuotiaat lapset muokkaavat kehojaan kirurgisesti. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvä, ja jokainen poimu ja ryppy, valkki ja kuoppa on vapaan arvostelun kohteena.

Mutta että jo 7-vuotias antaa palautetta? Ja kehottaa salille? Ja pitää vielä itseään läskinä?

Mielestäni se on jo pöyristyttävää.

Kysynkin, millä retoriikalla me puhumme vartaloistamme, jos jo lapset kiinnittävät huomionsa näihin asioihin? Miten me esineellistämme kehoamme siinä kuvallisessa materiaalissa, jota vyöryy päällemme kauppojen lehtihyllyillä ja verkon syövereissä?

Ehkä tätä olisi syytä miettiä.

Ja olla onnellinen siitä, että kasvoin naiseksi jo aikojen alussa 80–90-luvun taitteessa.

PS
Ilmeisesti hämmennykseni ei ole jäänyt pikkuiselta huomaamatta. ”Sä et äiti olekaan lihava. Sulla on vain jäätävän iso perse”, hän sanoi toissa iltana. Ja hymyili vielä suloisesti päälle.

Mitä siihen kuuluu vastata?

Lehden lukeminen on rapistuva kansalaistaito

Lehden lukeminen on tärkeä, mutta rapistumassa oleva kansalaistaito.Kävin toissapäivänä mielenkiintoisen keskustelun 7-vuotiaan poikani kanssa mediasta ja sen (hänen mielestään) lyhyestä historiasta.

Hän epäili, oliko Hesaria ollut olemassa 20 vuotta sitten. Silloin kun ei vielä ollut pädejä.

Hänen yllättyi kun kerroin, että Helsingin Sanomat on perustettu jo kauan sitten, jopa ennen ukin syntymää, vuonna 1889. Pojan maailmassa paperilehti on täysin vieras käsite.

Lehti rakensi yhteistä kuvaa maailmasta

Muistan kun itse tuoreena koululaisena aloittelin sanomalehden lukemista. Tärkeää kansalaistaitoa opeteltiin isovanhempieni opastuksella mökillämme, eteisen isolla ruokapöydällä. Isoa nivaskaa kun ei pieni ihminen saanut selattua ilman apua.

Alkuun katsoin vain sarjakuvat, mutta pikkuhiljaa, lukutaidon karttuessa, silmäilin myös otsikot ja kuvatekstit (nämä luen varmimmin muuten nytkin).

Niinä aikoina lehti oli YLEn tv-uutisten lisäksi koko perheen yhteinen ikkuna maailmaan, merkittävä maailmankuvan muokkaaja. Kesäkauden alkaessa lehti siirrettiin tulemaan mökkikuntaan, ja sen hakeminen fillarilla ison tien tienhaarassa sijaitsevasta lehtilaatikosta oli kunniatehtävä.

Vielä kotoa muuttaessani vanhempani varmistivat, että olinhan hyödyntänyt paikallisen lehden opiskelijatarjouksen.

Lukemisesta tulikin henkilökohtainen juttu

En muista, että lapsen syntymän jälkeen minulle olisi tullut paperista lehteä. Luen päivän sanan mielummin suoraan pädiltä, jakovalmiina yhteisölleni.

Se tekee mediakulutuksestani tavallaan hyvin intiimiä (Twitter-yleisöstä huolimatta). Tiedon imuroiminen tapahtuu henkilökohtaisessa tilassa minun ja oman pädini välillä; ulospäin lehden lukeminen ei käytännössä eroa mistään muusta pädillä tapahtuvasta selaamisesta.

Epäilenkin, ettei pojalleni tule muodostumaan samanlaista päivittäistä rutiinia lehden lukemiseen, kuin mitä minulle syntyi 80-luvulla.

Tässä valossa sanomalehtimedian väistämätön kriisi on ymmärrettävä.

Silti, luen enemmän lehtiä kuin koskaan aiemmin. Sähköinen formaatti mahdollistaa reaaliaikaisen lehden (sisällön) tilaamisen edullisesti lähes mistä tahansa maailman kolkasta. Kiitos somen käyn myös aiempaa enemmän keskustelua lehtijuttujen ympäriltä. Minun maailmassani lehti voi siis vielä hyvin.

Mutta miten on 10 vuoden päästä kun oma vesselini muuttaa omilleen? Onko pädejäkään enää silloin?

Putoaako lehden lukeminen kansalaistaidoista? Mistä tieto silloin haetaan? Miten muodostetaan se yhteinen todellisuus, joka on niin tärkeä yhteiselle tarinallemme?

 

Kuva: FreeImages.com/Nandet