Sain monen lainan uusimiskerran jälkeen vihdoin luettua Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt (Kustantamo S & S, 2019) loppuun (en suuremmin pidä amerikkalaisesta tyylistä kirjoittaa), ja täytyy sanoa, että se herätti ajatuksia.
Kirja kiinnittää huomion siihen, miten valtavat määrät tietoa meistä kerätään erilaisissa sosiaalisen median palveluissa. Tietoa taas hyödynnetään tuotteiden ja palveluiden mainostamiseen, mutta myös ideoiden, ajatusten ja ideologioiden syöttämiseen.
Muistan erään toimittajan kokeen muutaman vuoden takaa (pahoittelen etten muista sen enempää detaljeja kuka ja mitä), jossa toimittaja oli päättänyt tykätä kaikista uutisvirrassaan olevista postauksista, myös niistä, joista ei ollut samaa mieltä.
Ei mennyt kuin tovi, ja hänen uutisvirtansa muuttui hyvin erilaiseksi: se tuputti hänelle ääriliikkeiden sisältöä.
Algoritmit olivat laskeneet hänen olevan kiinnostunut juuri niistä.
En tiedä tehtiinkö tällaista koetta koskaan vai onko se vain urbaani legenda, mutta Lanier on hieman samoilla jäljillä väittäessään, että algoritmeilla on valta paketoida maailmamme tietyllä tavalla: luulemme, että liikumme somessa omien ehtojemme mukaan, mutta todellisuudessa algoritmit syöttävät meille aikaisempiin valintoihimme perustuvaa todellisuutta. Ja mikä Lanierin mukaan on pelottavinta, sinun maailmasi ja minun maailmani eivät koskaan kohtaa.
Se taas johtaa siihen, että kadotamme yhteyden muihin. Minä en voi koskaan ymmärtää sinua, jollen pääse kurkistamaan maailmaasi. Some-virrasta näkyy vain se puoli, jonka itse haluat maailmalle näyttää, ei sitä puolta, jonka algoritmi valitsee sinulle näytettäväksi.
Summa summarum menetämme hiljalleen empatiakykymme, eri ajatusten vastakkainasettelu kärjistyy ja muutumme entistä riitaisimmiksi.
En tiedä, mutta kokemukseni mukaan Lanier saattaisi olla oikeassa. Ajatuksia?
”Äiti, ukki kertoi, että oot joskus käyny tosi tiuhaan salilla.”
Joka kerta olen yhtä hämilläni. En ole mielestäni hillittömän ylipainoinen. Sillä lailla keski-ikäisen sopivasti ehkä, poskeni eivät ole lommolla eivätkä silmäni kuopalla. Pärjään hyvin samoilla vaatteilla kuin muutama vuosi sitten.
Kävin toissapäivänä mielenkiintoisen keskustelun 7-vuotiaan poikani kanssa mediasta ja sen (hänen mielestään) lyhyestä historiasta.
”Siitä oli uutisissa, joten se on tosi.”