Introvertti kun leipoo, voi tulla hiki

Kun leipoessa alkaa ahdistaa, tietää että eristys alkaa riittää.

Kuten niin moni muukin, olen minäkin työntänyt sormeni taikinakulhoon tänä koronakeväänä.

Jotta homma ei olisi aivan helppoa, olen opiskellut hapanjuuren käyttäytymistä. Monen kokeilun jälkeen lähestyn pikku hiljaa ihan kelpoa tulosta.

Olen tyytyväinen itseeni. Lukuisista blogeista ja FB-ryhmistä päätellen juuren käsittelemiseen tarvitaan kemian, fysiikan ja elintarviketekniikan ylempää korkeakoulututkintoa, femtogramman tarkkuudella toimivaa vaakaa ja täysin lisäaineetonta arkea. Ja sekuntikelloa.

Silti juurella leipominen on ikivanha tapa, jolla jo isoäitimme äidit torpassa sotkivat kahvikupit mittoinaan menemään.

Parhaimmat asiat ovat yksinkertaisia. Juurella leipomisessa toimii kaava 1-2-3, eli 1 osa juurta, 2 vettä, 3 jauhoja. Ripaus suolaa (tai siis 2,5 prosenttia jauhojen painosta). Vaivatakaan ei tarvitse, sillä sitko syntyy kemiallisen autolyysin aikana. Riittää että taikinaa käy silloin tällöin taittamassa. Ja mitä tärkeintä, jaksaa odottaa.

Sehän tässä onkin vaikeinta. Oikea ajoitus. Niin kuin kaikessa muussakin: joskus on parempi olla ensimmäinen, muttei paras. Parasta kun hakee, voi momentum mennä.

Elämässä vaikeinta on oikea ajoitus.

Näin kävi tälle kotileipurille edellisen kerran leipoessa. Olin ollut koko päivän liikekannalla ja unohdin taikinan lämpimään nousemaan.

Hyvä ettei se tullut ovella vastaan. Olin kuitenkin optimisti ja ajattelin, että eihän tuossa mitään, ruokahävikki on saatanasta, leivotaan silti pois.

Paitsi että taikinantekeleellä olisi voinut korjata Notre Damen palaneet rauniot, julkisivukorjata kaikki Suomen 60- ja 70-lukujen lähiöt ja kiinnittää hammasproteesit kätevästi ilman leikkausta.

Sen verran sitkaa tököttiä olin onnistunut kasvattamaan.

En ole koskaan kohdannut mitään yhtä tarttuvaa!

Tovin taisteltuani introvertin ylähuulelle nousi paniikkihiki. Se saamarin liisteri nousi vastustamaan minua! Kun jauhojen pöllyttämisestä huolimatta en saanut vapautettua sormiani taikinamöykyistä, joudin kylmän hien säestämänä lopulta luovuttamaan: rapsutin lastalla kaiken roskikseen.

Nyt se mokoma jatkaa elämäänsä pihalla taloyhtiön roskalaarissa. Harmittaa, sillä en pidä ruokahävikistä. Harmitti sekin, että jäi makoisat voileivät saamatta. Kollega vitsaili, että viimeistän sunnuntaina terassin ikkunaan koputetaan ja kohtaan voittajani jälleen.

Toivotaan ettei. Voisi jäädä introvertin viimeiseksi leivontakeikaksi.

Onneksi kuulin eilen, että roska-astiat tyhjennetään tätä nykyään kahdesti viikossa. Ehtii siis hyvin ennen sunnuntaita. Taidanpa herätellä Astrid-juuren päiväunilta.

Jaa tämä myös kavereillesi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.