Fatshaming: mitä vastaat, kun 7v pitää sinua läskinä ja kehottaa salille?

Fatshaming, bodyshaming, mitä niitä nyt on – mutta että 7-vuotiaan suusta?”Äiti, ukki kertoi, että oot joskus käyny tosi tiuhaan salilla.”
”Joo, niin oonkin!”
”Mut se oli siis ennen mua?”
”Eikun kävin mä sun syntymän jälkeenkin, mutta sitten sä et viihtynyt niiden lapsiparkissa. Joten mä lopetin.”
”Aah. No mummielestä sä voisit taas aloittaa.”
”???”
”Pääsisit eroon tosta.” Pieni syyttävä sormi kiemurtelee ilmassa ja osoittaa päättäväisesti keskivartaloani.

Kyseinen keskustelu käytiin muutama päivä sitten 7-vuotiaan poikani kanssa. Eikä tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän huomauttelee painostani.

Minä, läski.Joka kerta olen yhtä hämilläni. En ole mielestäni hillittömän ylipainoinen. Sillä lailla keski-ikäisen sopivasti ehkä, poskeni eivät ole lommolla eivätkä silmäni kuopalla. Pärjään hyvin samoilla vaatteilla kuin muutama vuosi sitten.

Tokaluokkalainen on kuitenkin eri mieltä. Emme ole puhuneet painosta kotona, joten olen arvatenkin ymmälläni hänen arvostelustaan.

Huolestuttavaa on, että hän usein iltapalan jälkeen pitää myös itseään paksuna, ”äiti kato, mulla on hirvee läskivatsa!”

Voin taata, että tällä kaverilla on sixpack myös selän puolella vartaloa.

Vartalo on esineellistynyt

Vai onko tämä nyt sittenkään niin yllättävää?

Saimme vastikään kesällä todistaa erästä julkista fatshaming-tapausta.

Jo bambisäärisenä mallina 25 vuotta (ja kiloa) sitten sain kuulla miten en koskaan ollut sopiva; milloin olisi pitänyt olla isommat rinnat, kapeammat reidet tai paksumpi tukka.

Tänään maailma on vielä armottomampi. Kulttuurimme on monin verroin aiempaa visuaalisempi, ja jo 17-vuotiaat lapset muokkaavat kehojaan kirurgisesti. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvä, ja jokainen poimu ja ryppy, valkki ja kuoppa on vapaan arvostelun kohteena.

Mutta että jo 7-vuotias antaa palautetta? Ja kehottaa salille? Ja pitää vielä itseään läskinä?

Mielestäni se on jo pöyristyttävää.

Kysynkin, millä retoriikalla me puhumme vartaloistamme, jos jo lapset kiinnittävät huomionsa näihin asioihin? Miten me esineellistämme kehoamme siinä kuvallisessa materiaalissa, jota vyöryy päällemme kauppojen lehtihyllyillä ja verkon syövereissä?

Ehkä tätä olisi syytä miettiä.

Ja olla onnellinen siitä, että kasvoin naiseksi jo aikojen alussa 80–90-luvun taitteessa.

PS
Ilmeisesti hämmennykseni ei ole jäänyt pikkuiselta huomaamatta. ”Sä et äiti olekaan lihava. Sulla on vain jäätävän iso perse”, hän sanoi toissa iltana. Ja hymyili vielä suloisesti päälle.

Mitä siihen kuuluu vastata?

Jaa tämä myös kavereillesi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.