Kun oikein pahasti mokaa, ensimmäinen kriisiviestinnän neuvo on myöntää heti kaikki ja pyytää anteeksi.
”Sori mä mokasin, ei ollut tarkoitus loukata” herättää yleensä sympatiat yleisössä. ”No sattuuhan noita”, ”mitäs pienistä”, me vastaamme kuorossa, ja rapsutamme näin eteemme selälleen kellahtaneen puudelin vatsaa.
Nykyään mokailu on kasvanut omaksi taiteenlajiksi: harkittuja töppäyksiä hyödynnetään julkisuuden saamiseksi.
Tällä skandaalimarkkinoinnilla saa aiheutettua sopivan kohun oman asiansa ympärillä. Huomio on taattu ja maine sen kuin kasvaa. Ja kun pyytää anteeksi, synninpäästö on varma. Matkaa voi jatkaa omatunto puhtaana, piirun verran tunnetumpana tekijänä kuin tovi sitten.
Somessa näitä ”puudeleita” näkee harva se päivä. Mitä tahansa voi sanoa ja tehdä, törkeyksiäkin, jos niitä jälkikäteen pyytää anteeksi. Koska mehän kuitenkin annamme anteeksi, automaattisesti, sehän kuuluu asiaan.
Vaan eipä enää. Lopulta kävi nimittäin niin, että anteeksiannon sijaan puudeli pantiin päiviltä. Urheiluvaikuttaja Aleksi Valavuoren työsuhde purkautui hiljattain hänen some-käyttäytymisensä takia.
Olen miettinyt olikohan tässä some-etiketin käännekohta? Tuleeko rähjäämisellemme loppu, kun sillä onkin mahdollisesti jonkinlaisia vakavia, omakohtaisia seurauksia? Lakkaammeko pönkittämästä omaa egoamme räyhäämällä?
Eikö huomiota todellakaan saa olemalla nöyrä oma itsensä? (Saa. Katso @j_sjoman 1 like = 1 fact about me -ketju Twitterissä. Miestä on avautumisen jälkeen ihan pakko rakastaa.)
Emmehän rähjää kadulla vastaantuleville tuntemattomillekaan.
Emmehän?
Vai?
Ei kai?
Voi apua.