Ekaluokkalainen poikani oli tänään saanut ensimmäisen kirjoitusläksynsä.
Aiheena oli mennyt joululoma ja mitä kaikkea kivaa hän oli sen aikana kokenut.
Illalla ruokapyödän ääressä hän pyöritteli kynäänsä tuskaisen näköisenä. Otsa oli syvässä kurtussa, täytekynän lyijy napsahteli tämän tuosta poikki.
”Äh, emmä osaa”, hän tuhisi hetken ähellettyään vihon yllä.
”Miten niin et osaa. Tietenkin osaat! Vai mitä tarkalleen tarkoitat, kun sanot ettet osaa?”
”No… näistä kirjaimista tulee ihan kamalia. Rumia ja eri kokoisia.”
”Entä sitten? Tärkeintä on se mitä sanot, ei se miltä se näyttää. Sitä paitsi en muista koska olisin itse viimeksi edes kirjoittanut käsin. Osaisinko edes enää? Ei käsialalla ole merkitystä”
”Aah…” Ilme oli edelleenkin epäluuloinen.
”Mikä nyt mietityttää?”
”Ööö… mä en tiedä mitä mä kirjoittaisin.”
”Ootko miettinyt, mitä haluat sanoa?”
”Eeeh… en.”
”No sitten et kyllä voi kirjoittaakaan. Ekaksi pitää päättää mitä haluaa kertoa.”
”Okei. Ei muuten tyhmä idea.”
”Jeps. Paras neuvo, monessakin asiassa, mutta etenkin kirjoittamisessa. Kirjoittamisesta tulee muuten tosi helppoa, jos kirjoittaa ihan sen minkä olisi äsken kertonut kaverilleen. Sana sanasta jopa. Puheessa tarina on yleensä parhaimmassa muodossaan.”
Tajusin yhtäkkiä luennoivani, vaikka opettaja oli nimenomaisesti kieltänyt sen. Tosin uskon, että kiinnitin huomiota ehkä hieman eri asioihin kuin ei työkseen kirjoittavat vanhemmat.
Muoto ei tässä kohtaa ollut tärkeää (se on harvoin muuallakaan), vaan se, että tarinaa syntyy (ihan kuten muuallakin).
Hetken tuumailun jälkeen vihko alkoikin täyttyä tekstistä. Yhteen sivuun tiivistyi joulun herkut, lahjat, pulkkailut sun muut huvit.
Aika hyvin ekaluokkalaiseksi. Vaikka luinkin lapsena paljon, aineiden kirjoittaminen oli minulle aina yhtä tuskaa.
En koskaan tiennyt mitä kirjoittaa. En myöskään osannut pukea haluamaani sanoiksi. Mutta täytekynällä tehtyjen loputtomien kirjoitusharjoitusten ansiosta käsialani rokkasi.
Törmäsin alkuviikosta Twitterissä keskusteluun, 
