Olen koko kevään odottanut koska se iskee. Identiteettikriisi.
Eilen se kolahti. Täysiverinen omakuvan ravistelu hengenahdistuksineen ja kylmine hikineen rymisti päälleni kuin erikoispitkä rekka motarilla.
19-vuotinen työurani päättyy virallisesti ensi kuussa. Tajusin aamulla, etten sitten enää olekaan yksi ”meistä”, ettei työnantajani asiat enää ole minun murheitani eikä alan haasteet enää minun päänvaivojani.
Vapauden sijaan tulikin tyhjiö
Tunne identiteettini murenemisesta tuli yllätyksenä.
Olin jotenkin odottanut päinvastaista reaktiota. Helpotusta pitkän limbon päättymisestä, humalluttavaa onnentunnetta vihdoin koittaneesta (yrittäjän) vapaudesta (joka muuten myös sitoo!), iloa uudesta.
Sen sijaan putosinkin tyhjiöön.
Vaikka en koskaan ole nimenomaisesti ripustautunut työnantajani brändiin henkilökohtaisella tasolla, joudun silti kysymään itseltäni kuka olen jatkossa, jollen ole tätä? Mitä teen? Missä? Kenelle? Ja miksi?
Onneksi on kevät
Onneksi on kevät. Onneksi on valoa. Onneksi tiedän olevani hyvä. Muutkin näyttävät tietävän, ainakin päätellen niistä lukuisista entisistä yhteistyökumppaneista, jotka soittelevat ehdottaakseen yhteistyötä.
Näistä saan voimaa. Eikä millään onneksi ole tulipalokiire. Voin ajan kanssa miettiä kuka olen. Rakentaa tulevaa, piirtää suuntaviivoja.
Kyllä se vielä kirkastuu se omakuvakin. Lohduttava ajatus on, että vanhasta tiimistäni kaikki muut ovat nyt löytäneet paikkansa.
Seuraavaksi on oma vuoroni.
Kuva: Pixabay/Schwoaze