Pidän lukemisesta. Mutta jos tässä väittäisin, että olen kirjojen suurkuluttaja, valehtelisin.
Ostelen edelleen paljon kirjoja, mutta siinä nuo tomuttuvat kyvyttömyyteni edessä. Tuntuu ihan pahalta vain hipelöidä kansia ja samalla tietää, etten tätäkään teosta koskaan takaliparetta pidemmälle lue. Kirjoista on viime vuosien aikana tullut minulle mukavan ajanvietteen sijaan sisustuselementti.
Jostain syystä en vain ole kyennyt keskittymään lukemiseen. Lukeminen on taito, jota pitää ylläpitää, ja siihen kirjan selaaminen iltaisin ennen nukkumaanmenoa ei riitä. Päivisin jaksan lukea yhtäjaksoisesti ehkä 20 minuuttia, sitten mieli rientääkin jo muuhun, usein someen tai johonkin arkiseen askareeseen.
Lukukokemusta on, myönnettäköön, viimeiset vuodet häirinnyt koko ajan vahvistuva ikänäkö. Ja ehkä myös 9-vuotias kämppikseni jatkuva, lähes tauoton selostus ajan kulumisesta. Kroonisen kiireen aiheuttamalla lyhyellä pinnalla on varmasti myös ollut vaikutuksensa.
Viime perjantaina sain kuitenkin nollattua kaikki häiriötekijät.
Koska työhuoneeni sijaitsee kotona, päätin pötkötellä sadepäivän kissan kanssa sängyssä. Ja lukea!
”Nyt tai ei koskaan” -ajatuksella ryhdyin toimeen vaikka houkutus vilkaista puhelinta pienimmänkin surahduksen kohdalla oli suuri. Kämppäkin oli oudon hiljainen – toisaalta lintujen laulu soi yllättävän kovaa.
Aloitin toiveikkaana, mutta pettymyksekseni siitä ei ollut tulla mitään. Luin useamman sivun kunnes tajusin, ettei lukemastani ollut tarttunut mieleeni mitään.
Aloitin uudestaan. Tukahdutin haluni katsoa uusimmat tviitit. Tulin myös siihen tulokseen, että sänkyni mukavassa lämmössä mökkipaikkakunnan lämpötilalla ei ollut merkitystä, joten sitäkään ei tarvinnut tarkastaa. Eikä myöskään koulun ensi viikon aikatauluja.
Oli vain minä ja tarina ja lupa keskittyä lukemiseen.
Pikku hiljaa homma alkoi sujua. En mitenkään voi sanoa, että se olisi ollut helppoa. Sain kuin sainkin luettua reilusti yli parisataa sivua – mistä olen erittäin tyytyväinen.
Lukeminen on taito, jota pitää harjoittaa. Harjoituksen puutteessa taito rapistuu. Ajatuksia on hyvä välillä tuuletta tuomalla vaikutteita muilta ajattelijoilta. Ja fiktion lukeminen kehittää empatian kykyä.
Nyt mietin, mitkä muut kykyni ovat vuosien saatossa rapistuneet. Ajattelu, innostuminen, kilpailuhenkisyys? Kaikki leimallisesti persoonaani liittyviä kykyjä.
Tai ainakin näin olen tottunut ajattelemaan. Ehkä näidenkin kohdalla olisi pieni reality check paikallaan?
Sannikissan lisäksi seuranani olivat Yuval Noah Hararin ”Homo Deus – Huomisen lyhyt historia” (Bazar Kustannus Oy 2017), Anna Soraisen ”Sori – Johtaja ja julkisuus kriisissä” (Alma Talent 2018), Mark Mansonin ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään (Atena Kustannus Oy 2018) sekä Chimamanda Ngozi Adichien ”En halv gul sol” (Bonnier Pocket 2008).
En tee lupauksia uuden vuoden kunniaksi. Mutta aika ajoin on ehkä hyvä asettaa itselleen jonkinlaisia tavoitteita, ainakin jos tarkoituksena on saada aikaan jotain muutosta.