fbpx

Lukeminen on taito, joka vaatii ylläpitämistä

lukeminen on taito, joka vaatii ylläpitämistä

Pidän lukemisesta. Mutta jos tässä väittäisin, että olen kirjojen suurkuluttaja, valehtelisin.

Ostelen edelleen paljon kirjoja, mutta siinä nuo tomuttuvat kyvyttömyyteni edessä. Tuntuu ihan pahalta vain hipelöidä kansia ja samalla tietää, etten tätäkään teosta koskaan takaliparetta pidemmälle lue. Kirjoista on viime vuosien aikana tullut minulle mukavan ajanvietteen sijaan sisustuselementti.

Jostain syystä en vain ole kyennyt keskittymään lukemiseen. Lukeminen on taito, jota pitää ylläpitää, ja siihen kirjan selaaminen iltaisin ennen nukkumaanmenoa ei riitä. Päivisin jaksan lukea yhtäjaksoisesti ehkä 20 minuuttia, sitten mieli rientääkin jo muuhun, usein someen tai johonkin arkiseen askareeseen.

Lukukokemusta on, myönnettäköön, viimeiset vuodet häirinnyt koko ajan vahvistuva ikänäkö. Ja ehkä myös 9-vuotias kämppikseni jatkuva, lähes tauoton selostus ajan kulumisesta. Kroonisen kiireen aiheuttamalla lyhyellä pinnalla on varmasti myös ollut vaikutuksensa.

Viime perjantaina sain kuitenkin nollattua kaikki häiriötekijät.

Koska työhuoneeni sijaitsee kotona, päätin pötkötellä sadepäivän kissan kanssa sängyssä. Ja lukea!

”Nyt tai ei koskaan” -ajatuksella ryhdyin toimeen vaikka houkutus vilkaista puhelinta pienimmänkin surahduksen kohdalla oli suuri. Kämppäkin oli oudon hiljainen – toisaalta lintujen laulu soi yllättävän kovaa.

Aloitin toiveikkaana, mutta pettymyksekseni siitä ei ollut tulla mitään. Luin useamman sivun kunnes tajusin, ettei lukemastani ollut tarttunut mieleeni mitään.

Aloitin uudestaan. Tukahdutin haluni katsoa uusimmat tviitit. Tulin myös siihen tulokseen, että sänkyni mukavassa lämmössä mökkipaikkakunnan lämpötilalla ei ollut merkitystä, joten sitäkään ei tarvinnut tarkastaa. Eikä myöskään koulun ensi viikon aikatauluja.

Oli vain minä ja tarina ja lupa keskittyä lukemiseen.

Pikku hiljaa homma alkoi sujua. En mitenkään voi sanoa, että se olisi ollut helppoa. Sain kuin sainkin luettua reilusti yli parisataa sivua – mistä olen erittäin tyytyväinen.

Lukeminen on taito, jota pitää harjoittaa. Harjoituksen puutteessa taito rapistuu. Ajatuksia on hyvä välillä tuuletta tuomalla vaikutteita muilta ajattelijoilta. Ja fiktion lukeminen kehittää empatian kykyä.

Nyt mietin, mitkä muut kykyni ovat vuosien saatossa rapistuneet. Ajattelu, innostuminen, kilpailuhenkisyys? Kaikki leimallisesti persoonaani liittyviä kykyjä.

Tai ainakin näin olen tottunut ajattelemaan. Ehkä näidenkin kohdalla olisi pieni reality check paikallaan?

Sannikissan lisäksi seuranani olivat Yuval Noah Hararin ”Homo Deus – Huomisen lyhyt historia” (Bazar Kustannus Oy 2017), Anna Soraisen ”Sori – Johtaja ja julkisuus kriisissä” (Alma Talent 2018), Mark Mansonin ”Kuinka olla piittaamatta paskaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään (Atena Kustannus Oy 2018) sekä Chimamanda Ngozi Adichien ”En halv gul sol” (Bonnier Pocket 2008).

Lukeminen on keskittymistä vaativaa kuuntelua

Lukeminen on oma taitonsa, ja se vaatii kykyä keskittyä.
Kesän lukemistoa. Sysimetsää luemme yhdessä pojan kanssa.

Lukeminen on yksi lempiharrastuksistani. Olen aina pitänyt siitä; lapsena saatoin uppoutua kirjoihin niin, että unohdin ajantajun kokonaan. Tarinoissa seikkaillessa en aina malttanut edes syödä.

Luen edelleen, mutten läheskään niin paljon kuin haluaisin. Aina se ei myöskään ole helppoa.

Olen huomannut, että kun töissä on paljon ja vapaa-ajalla kiitää paikasta toiseen, ei lukemisesta tahdo tulla oikein mitään. Kierrosten ollessa korkealla en kykene keskittymään tekstiin sen vertaa, että todella sisäistäisin – kuuntelisin – lukemaani.

Pyrin silti joka päivä lukemaan jotain. Rakastan sitä tunnetta, kun illalla juuri ennen nukahtamista rivit alkavat vilistää silmissä, ja tarina sulaa saumattomasti alkavaan uneen.

Muutama vuosi sitten viipotin kestämiseni äärirajoilla, enkä pystynyt lukemaan mitään. En edes illalla ennen nukahtamista.

Vieläkin tekstiin ja tarinaan keskittyminen voi olla vaikeaa, mutta hieman eri syistä; lapseni ilmeisesti pelkää lakkaavansa olemasta, jollen koko ajan katseella seuraa hänen tekemisiään. Keskittymisen murenemista kiihdyttävät lisäksi puhelimessa jatkuvasti surisevat digiajan ilmoitukset. Hyvä jos sivun saa päiväsaikaan katkotta kahlattua läpi.

Mutta se ilo kun se onnistuu ja saan sukeltaa kirjan tarinaan täysillä!

Koen, että käyn omaa privaattia dialogia itseni ja kirjailijan luomuksen välillä. Kirjassa on formaattina taikaa: lukiessa osan saa annettuna, osa pitää kehitellä itse oman mielikuvituksensa avulla. Voin lukiessa leikkiä jumalaa ja maalata juuri sen näköisen päähenkilön kuin haluan, tiettyyn luomaani todellisuuteen.

Juuri se lukemisessa on niin hienoa. Saan mielikuvituksen käyttämisestä valtavasti  voimaa.

Mielikuvituksen herättely tosin vaatii keskittymistä. Kovin lyhyissä pätkissä lukeminen on kuin yrittäisi sentin langanpaloista neuloa sukkaa; sekin voi johtaa jonkinlaiseen lopputulokseen, mutta tuskin siihen, mihin kirjailija alunperin tähtäsi.

Näin toisen lomaviikon lähestyessä loppua lukeminen alkaa jo sujua. Kierrosten laskiessa pääsen paremmin tarinaan sisälle, pystyn paremmin kuuntelemaan lukemaani. Ja kun lukeminen sujuu, laskevat taas kierrokset.

Kohta pian pikkuinen herää ja jatkamme Sysimetsän tarinaa siitä, mihin eilen aamusta jäimme. Sitä ennen, muutama sivu Pulkkista!