fbpx

Moderni kerronta etenee valon nopeudella – pysymmekö mukana?

Moderni ilmaisu on tempoltaan intensiivistä.Kävimme tänään elokuvissa pojan kanssa. Näimme uusimman Lego Batman-elokuvan.

Olin hengästyä jo ensimmäisillä minuuteilla – vauhti oli niin hurjaa: räjähdyksiä, välähdyksiä, huimia kaarroksia lentävällä vempeleellä Gotham Cityn pilvenpiirtäjien ympärillä, värejä; älyttömän paljon kaikkea ihan hurjalla tempolla tykitettynä.

Ja ääniä, paljon kovia ja yllättäviä ääniä!

Huh.

Muistelin oman lapsuuteni suuria elokuvia; ET:tä, Annieta, alkuperäisiä Ghostbusterseja. Gremlinsejä. Vähän vanhempana nähtyjä Poliisiopistoja, Top Gunia ja Beverly Hills kyttää.

Kerronta oli huomattavasi leppoisampaa silloin. Ja jollain lailla ohuempaa, suoraviivaisempaa tai litteämpää – miten sitä kuvailisi – puhtaampaa ehkä, ilman aisteja kuormittavaa informaatiotulvaa.

Yritimme itse asiassa jouluna katsoa jonkun sen aikakauden suuren komedian. Siitä ei tullut mitään, tylsistyimme jo ensimmäisen viiden minuutin jälkeen (taisi muuten juuri olla Eddie Murphyä).

Kerronta on muuttunut. Tempo on paljon intensiivisempi nyt kuin vielä muutama kymmennen vuotta sitten. Nykylapset kasvavat ihan erityyppiseen ilmaisuun kuin mihin me kasvoimme.

Se pistää miettimään. Miten 100 lasissa -tyyppinen elokuvakerronta vaikuttaa muussa mediassa tapahtuvaan tiedonvälitykseen kuten kirjoittamiseen? Vai vaikuttaako mitenkään? Kirjoitetaanko jatkossa enää mitään 140 merkkiä pidempää? Vai onko Twitter tulevaisuuden novelli? Jaksaako kukaan enää lukea?

Mitä  tapahtuu ajattelemiselle, jos kaikki tapahtuu valon nopeudella?

Miten tärkeä tieto (äänestämisestä–verojen maksamisesta–rokottamisesta–sosiaaliturvasta–oikeuksista yms yms) saadaan välitettyä nuorille, jos kukaan ei jaksa keskittyä?

Miten me tavoitamme toisemme jatkossa?

Ja pysymmekö kaikki mukana?