Olisipa taas 6-vuotias supersankari ja innokas onnistuja

Missä sinun sisäinen supersankarisi luuraa?Arvatkaa, kenestä haen voimaa, kun en itse jaksa uskoa omaan tekemiseeni?

6-vuotiaasta pojastani. Hänen uskomaton kekseliäisyytensä jaksaa häikäistä vanhaa.

Ja se vaivaa pelkäämätön asenne! Puhumattakaan hänen loputtomasta uskostaan omiin kykyihinsä!

Hän ei esimerkiksi vuosi sitten osannut kirjoittaa. Eikä lukea. Eikä hänellä vielä viisivuotiaana ollut kokemusta kirjan julkaisemisesta.

Se ei menoa haitannut.

Ensimmäinen supersankariteos ilmestyi vuosi sitten. Sitä seurasi Aptimusprimen kirja (kyllä, A:lla kirjoitettuna). Nyt hän väsää omaa versiota Dav Pilkeyn Kapteeni Kalsarista.

Okei, tarinat eivät ehkä ole kovin originelleja eivätkä selviäisi tekijänoikeudellisesta tarkastelusta, mutta yhtä kaikki, hän TOTEUTTAA UNELMIAAN.

Tuosta noin vaan, ilman mitään ammatillista perusosaamista. Tai sen suurempaa itsekritiikkiä.

Itse huomaan välillä juuttuvani miettimään tuli nyt tarpeeksi hyvää, vai menikö ylipäänsä oikein. Pitäisikö vielä hioa. Tai kieltäytyä kokonaan kunniasta, kun en täysin osaa.

Sitten palautan mieleeni 6-vuotiaan ihmepojan.

Ja muistan, että ehkä sittenkin voin yrittää.

Sillä jollei yritä, asiat jäävät kovin usein tekemättä.

Asiantuntijuus sokeuttaa – törkeän yksinkertainen viesti menee läpi

Asiantuntijuus sokeuttaa – törkeän yksinkertainen viesti menee perilleAmmatikseni viestintää pohtivana olen huomannut miten vaikeaa viestin perille saaminen on.

En nyt tarkoita itseäni sisällöntuottajana, vaan viestien kuluttajana.

Lomakkeiden täyttäminen on minulle esimerkiksi täysin mahdotonta. Miksi niissä kysytään niin outoja? Ja miksi juuri valitussa sanamuodossa? Mitä lomakkeen laatija on ajatellut pyytäessään jotain tiettyä tietoa? Miksi kysytty on relevanttia asiani kannalta?

Ja niin edelleen.

Epäilen sitä ammattitaudiksi. Merkityksen – ja merkityksellisyyden – kyseenalaistaminen kuuluvat työhöni.

Samalla luulisi kokemukseni ja osaamiseni auttavan viestien tulkinnassa. Mutta sen sijaan ne edistävätkin hahmotushäiriötäni.

Erityisen heikosti siedän huonosti suunniteltuja verkkosivustojen käyttöliittymiä ja taloyhtiön viestittelyä. Kaikenlaiset kehnot ohjekyltit ovat painajaiseni.

Olenkin monesti miettinyt, olenko ainoa, joka ei ymmärrä?

Tuskinpa.

Siksi viestit kannattaakin muotoilla yksinkertaisesti. Törkeän yksinkertaisesti. Niin, että jopa viestinnän asiantuntija ymmärtää ne.

Koska asiantuntijuus sokeuttaa. Potentiaalinen asiakkaasi ei ymmärrä asiaasi ja lähestyykin sinua juuri siksi: saadakseen apua. Sinulta. Jos hän osaisi sen mitä sinä osaat, hän tekisi sen itse, eikö?

Älä aja mahdollista asiakastasi pois monimutkaisella viestinnällä!

Avoin viestintä rakentaa luottamusta ja edistää itseohjautuvuutta

Osallistuin viime viikolla mielenkiintoiselle luennolle, jonka aiheena oli johtaminen työelämän muutoksessa.

Puhujan esittämistä väittämistä mieleeni jäi erityisesti tämä: luottamus on itseohjautuvuuden tärkein polttoaine.

Hän lähestyi asiaa esimerkillä, jossa organisaatiossa oltiin ihmetelty työntekijöiden passiivisuutta. Kaikki olettivat, että jokainen toimisi itsenäisesti vastuuta kantaen, mutta todellisuus olikin jotain aivan muuta.

Kun asiaa alettiin perkaamaan, lähtökohtana oli kysymys MIKSI organisaatio ei kyennyt itseohjautuvuuteen kaikista sitä tukevista toimista huolimatta.

Hyvin pian organisaatiossa huomattiin, että kyse ei ollutkaan kannustuksen lisäämisestä, vaan itseohjautuvuuden esteiden purkamisesta.

Toisin sanoen organisaation johtamisessa olikin vallalla (piilo)rakenteita ja käytäntöjä, jotka luottamuksen edistämisen sijaan lisäsivätkin kontrollia. Esimerkkinä tällaisista rakenteista puhuja mainitsi etätöihin joissakin organisaatioissa liittyvän byrokratian ja raportoinnin.

…entä voisiko viestintä auttaa?

Itseohjautuvuutta voidaan rakentaa myös viestinnän keinoin.

Ensinnäkin, minkä tahansa strategian työstämiseen ja jalkauttamiseen tarvitaan tehokasta (strategia)viestintää.

Jos toiveena on itseohjautuvuuden lisääminen, se pitää terminä määritellä ei johtoryhmässä, vaan esimiesten ja työntekijöiden kesken yhdessä. Organisaation pitää löytää yhteinen näkemys siitä, mitä itseohjautuvuus merkitsee juuri heidän organisaatiossaan, miten se ohjaa heidän työtään, mitä se ei pidä sisällään. Vain keskustelemalla yhdessä organisaatio – ja sen osat – voivat määritellä selkeät tavoitteet itselleen.

Asioista pitää siis puhua. Jokaisen organisaation jäsenen on ymmärtää mistä on kyse. Kriittistä onkin juuri avoimuus ja yhdessä tekeminen. Mietipä miten usein pomo johdattelee ja tekee päätökset muiden puolesta, ihan huomaamatta?

Toiseksi, myös avoimuus ja läpinäkyvyys lisäävät luottamusta. Kun päätöksentekoprosessit ovat transparentteja, kaikille on selvää kuka teki päätöksen, millä perusteilla ja miksi. Transparentissa organisaatiossa vastuut ovat selvät; kun tunnemme oman toimivaltamme, on helpompaa toimia itsenäisesti.

Kolmanneksi, jokaisen meistä tulisi kiinnittää huomiota omaan vuorovaikutukseensa. Käytämmekö vuorovaikutuksessamme muotoiluja tai välitämmekö sanattomia viestejä, jotka ovat ristiriidassa sanomamme kanssa. Suu sanoo ”luotan”, mutta kehosi ”syö hattusi, valehtelija”.

Lopuksi pitää kuitenkin todeta, että viestinnällä ei korjata johtamisen ongelmia. Jos johto poukkoilee linjassaan tai on kykenemätön päätöksentekoon, ei näiden kolmen kohdan korjaaminen vielä auta. Viestintä onkin johdon työkalu, suljettujen ovien avaaja ja monen mahdollistaja.

Itseohjautuvuus kasvaa luottamuksesta, joka perustuu avoimeen yrityskulttuuriin

Erään puudelin kuolema

Salliiko anteeksipyyntö ihan minkä käytöksen vaan?Kun oikein pahasti mokaa, ensimmäinen kriisiviestinnän neuvo on myöntää heti kaikki ja pyytää anteeksi.

”Sori mä mokasin, ei ollut tarkoitus loukata” herättää yleensä sympatiat yleisössä. ”No sattuuhan noita”, ”mitäs pienistä”, me vastaamme kuorossa, ja rapsutamme näin eteemme selälleen kellahtaneen puudelin vatsaa.

Nykyään mokailu on kasvanut omaksi taiteenlajiksi: harkittuja töppäyksiä hyödynnetään julkisuuden saamiseksi.

Tällä skandaalimarkkinoinnilla saa aiheutettua sopivan kohun oman asiansa ympärillä. Huomio on taattu ja maine sen kuin kasvaa. Ja kun pyytää anteeksi, synninpäästö on varma. Matkaa voi jatkaa omatunto puhtaana, piirun verran tunnetumpana tekijänä kuin tovi sitten.

Somessa näitä ”puudeleita” näkee harva se päivä. Mitä tahansa voi sanoa ja tehdä, törkeyksiäkin, jos niitä jälkikäteen pyytää anteeksi. Koska mehän kuitenkin annamme anteeksi, automaattisesti, sehän kuuluu asiaan.

Vaan eipä enää. Lopulta kävi nimittäin niin, että anteeksiannon sijaan puudeli pantiin päiviltä. Urheiluvaikuttaja Aleksi Valavuoren työsuhde purkautui hiljattain hänen some-käyttäytymisensä takia.

Olen miettinyt olikohan tässä some-etiketin käännekohta? Tuleeko rähjäämisellemme loppu, kun sillä onkin mahdollisesti jonkinlaisia vakavia, omakohtaisia seurauksia? Lakkaammeko pönkittämästä omaa egoamme räyhäämällä?

Eikö huomiota todellakaan saa olemalla nöyrä oma itsensä? (Saa. Katso @j_sjoman 1 like = 1 fact about me -ketju Twitterissä. Miestä on avautumisen jälkeen ihan pakko rakastaa.)

Emmehän rähjää kadulla vastaantuleville tuntemattomillekaan.

Emmehän?

Vai?

Ei kai?

Voi apua.

(Some-käyttäytymisen ohjeita voit kerrata täällä.)

Luovuuden taustalla autuas tylsyys

Luovuus kumpuaa tylsyydestä
Luin aamulla mielenkiintoisen artikkelin ihmisen tarpeesta olla tekemättä mitään.

Tylsyys tai tylsistyminen on tarpeen luovuutemme herättämiseksi. Jos koko ajan syötämme mielikuvitustamme valmiilla paketeilla (tv:llä, pädillä, peleillä yms.) mielikuvituksemme ei kehity.

Mielikuvitus taas on tärkeää empatian tuntemiselle. Jollei meillä ole mielikuvitusta, emme myöskään kykene asettumaan toisen asemaan.

Vahvalla mutulla voin sanoa, että asiassa on perää. Liika stimulaatio kuristaa luovuuden sen sijaan, että ruokkisi sitä. Vasta kun kohtaamaansa pääsee sulattelemaan rauhassa, voi luoda uutta.

Pidätkö sinä huolta omasta luovuudestasi? Miten?