Selaan Twitteriä ja viihdytän itseäni seuraamalla Reijo Ruokasen ja Mikael Jungnerin keskustelua HSL:n lipunmyynnin muutoksista.
Oikeasti pitäisi kaivaa viime vuoden kuitit kirjanpitäjälle.
Twitter kuitenkin vetää puoleensa. Yksittäisiä kertalippuja ei enää saa ostaa ratikkakuskilta eikä konnarilta. Muutosta perustellaan rahalla, lipunmyynnin lopettaminen tuo arviolta jopa 5 miljoonan euron vuotuisen säästön HSL:lle.
Muutos herättää luonnollisesti närää, kaikki muutokset herättävät. Jungner jopa epäilee, että koko arvioitu säästö on hatusta vedetty luku.
Näinhän se usein on: joku kaikkitietävä tekee päätöksiä jossain kaukana, päätöksiä, jotka vaikuttavat arkeemme ja joihin emme voi vaikuttaa, valaisematta kaikkia syy-seuraussuhteita päätöksen taustalla.
Syntyy juuri Jungner-tyyppinen päätelmä.
Kuitenkin muutos on tässäkin tapauksessa aivan varmasti perusteltu.
Asiakkaille ei vain jostain syystä ole onnistuttu kertomaan miksi siihen ryhdytään. Raha ei paljoa paina jos kyse on palvelun huononomisesta – tai mielikuvasta, että niin on käymässä.
Ruokanen kuittaa Raidepuolueen jutulla, joka itse asiassa avaa hyvin miksi lipunmyynnistä luovutaan. Kyse on ilmeisesti HSL:n tiedotteesta, koska samansisältöinen uutinen löytyy myös HSL:n sivuilta.
Jungnerkin olisi saattanut muuttaa mieltään hatusta luettuaan jutun.
Muutos on helpompi omaksua, jos sen taustoista viestitään avoimesti ja se perustellaan seikkaperäisesti niille, joita asia koskee. Aina parempi, jos voidaan osoittaa muutoksen edut yksilölle itselleen – viiden miljoonan säästö ei kiinnosta, matka-ajan nopeutuminen sen sijaan kyllä.
Avoimuus on myös päätöksenteossa onnistumisen tae.
The New York Times nostaa vasta ilmestyneessä 
No niin! Meikä on virallisestikin sertifioitu sisältömarkkinoinnin osaaja!