Somessa eletään keskiaikaa

Minusta tuntuu, että elämme somessa keskiaikaa noitavainoineen.

Olemme kaikki huomanneet keskusteluilmapiirin muuttuneen verkossa. Tunnumme, Osmo A. Wiioa mukaillen, aina tulkitsevan kaiken tavalla, josta on eniten vahinkoa – kaikille osapuolille, sekä viestin lähettäjälle että sen vastaanottajalle. Unohtamatta viattomia sivullisia.

Eikä vastaan kannat änkätä, koska aina löytyy joku, joka tietää paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut.

Sekin muuten taattua Wiioa.

Tällä tiellä jatkaminen murentaa yhteiskuntamme sellaisia perusrakenteita kuten sananvapaus, demokratia ja toisen kunnioittaminen.

Väärin ymmärtämisestä on tulossa normi. Emme edes yritä ymmärtää toisen näkökulmaa, vaan haemme sen sijaan jatkuvasti konfliktia. Pönkitämme omia uskomuksiamme liikkumalla ainoastaan heimolaistemme parissa.

Se johtaa asenteiden kärjistymiseen ja lopulta yhteiskunnan polarisoitumiseen.

Se mikä on arkea digissä, tuntuu kuitenkin (onneksi!) vielä kovin erikoiselta käyttäytymiseltä livenä. Olisi vaikea kuvitella kenenkään kutsuvan kaupan kassaa lättäpilluksi päin naamaa ja toivottavan hänelle hyviä raiskauksia loppupäivälle.

Absurdi ajatuskin, eikö?

Huolestuttavaa tässä on se, että kun huorittelu, hulluksi haukkuminen ja muu alistaminen muodostuu tavaksi yhdellä elämänalueella, askel toiselle elämänalueelle on hyvin pieni. Verkon normi saattaa jossain kohtaa valua reaalimaailman puolelle.

Se, minkä piti olla suuri demokratisoiva voima – sosiaalinen media, jossa kaikki tasavertaisin mahdollisuuksin tuottavat materiaalia yhteisen hyvän eteen, onkin hiljalleen kääntymässä itseään vastaan.

Rakentavan keskustelun sijaan levitämme taikauskoa ja harhaluuloja oman seurakuntamme edustajille. Poltamme roviolla ne uskalikot, jotka ovat kanssamme eri mieltä.

Aivan kuten keskiajalla.

Selän takana on helppo puhua paskaa – ja vähän muutakin

HS pohdiskeli viikonloppuna verkossa syntyviä vihapuheita. Asiantuntija toteaa, että kun emme näe keskustelukumppanimme eleitä ja kuule äänenpainoja, emme osaa reagoida totuttuun tapaan ja saatamme helpommin ylittää epäkohteliaan käytöksen kynnyksen.

Selän takaa on helpompi siis puhua paskaa.

Eikä vain paskaa. Kun suora katsekontakti katoaa, on helpompi puhua ihan mistä vain. Valehdellessaan ihminen esimerkiksi välttää katsekontaktia.

Joka tapauksessa, juttu toi mieleen kuusivuotiaan poikani. Hän on jo pitkään osannut hyödyntää automatkamme tunnustaakseen päivän aikana tekemänsä kolttoset.

Takapenkiltä kun on helppo kertoa siitä, kun ”ei ehtinyt” aamunavaukseen (=hänet poistettiin riehumisen takia), tai siitä, että nyt se rakkaus iski. Kun pysäköin auton parkkihalliin, asia on hänen kohdallaan jo loppuun käsitelty ja keskustelun aihekin vaihtunut pariin otteeseen.

Selälleni on selvästikin helpompi avautua kuin jos saman tekisi kasvotusten ruokapöydässä.

Katsekontaktin puuttumisen hyödyntäminen (lue tässä kohtaa ”mänttinä toimiminen verkossa vihapuheita suoltamalla”) taitaa siis olla ihmiselle hyvin tyypillistä. En puolustele sitä mitenkään, mutta mänttiys taitaa asua meissä. En voi kuin yhtyä HS:n käyttämän asiantuntijan neuvoon – jos nettikeskustelu kuohahduttaa, istu alas, hengitä ja rauhoitu, ennen kuin kippaat täyslaidallisen kaverin niskaan.

Pidemmän päälle se kannattaa.