Olen pikku hiljaa oivaltanut miksi tämä korona-aika on niin raskasta.
Syynä ei ole etätyö eikä teamssit tai zoomit vaan se, että kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia. Ei ole erikseen siivouspäiviä eikä herkutteluhetkiä, perjantaisiideriä tai sunnuntaipaakkelssia. Maanantai ei eroa mitenkään lauantaista kun lounaslenkin jälkeen voi iltapäivän aluksi sujahtaa saunaan oli päivä kumpi tahansa.
Kaupassa käydään pakosta maski naamalla eikä tuttuja tunnista pelkästä katseesta. Kori täyttyy niistä samoista tuotteista kuin aina muutenkin, paitsi että sen siiderin voi juoda jo torstaina. Tai hitto, tiistaina on ihan yhtä hyvä päivä.
Koronassa päivämme ovat sulautuneet ikuisuuden kestäväksi Big Brother -lähetykseksi sillä erotuksella, että ahtaasta karanteeniarjesta ei kukaan putoa pois vaikka miten keräisi yleisön ääniä.
Meitä rasittaa totaalinen virikkeettömyys.
Ei ole teatteria, ei konsertteja, ei illanistujaisia. Ei kirjaston hyllyjen välissä kävelyä ja satunnaisten opusten selailua. Ei yhteisiä lounaita, lasten pelimatkoja, leffakäyntejä irtsareineen tai museokierroksia.
Kun ei ole väittelyitä kavereiden kesken ei myöskään synny tervettä ajatustenvaihtoa tai luonnollista kaikupohjaa ideoille. Metsäpolulla ei synny uutta vaikka miten metsään yksin huutelisi. Tai no ehkä siellä syntyy, mutta nekään ideat eivät jalostu yhtä sukkelaan kun parviäly ei pääse niitä repostelemaan.
Koronassa arki on kärpäspaperissa tarpomista. Eteenpäin haluaisi mennä, mutta eteneminen on niin tahmeaa että se vie kaikki voimat. Jotenkin sitä olisi jo ihan valmis jopa torikahvilan nälkäisten lokkien lähestymisille.
Siispä ehdotankin yhteisiä lounaslenkkejä: laita mulle viestiä, niin soitan sulle. Päivällä ei ole niin väliä, koska teen joka päivä lounastunnilla noin tunnin lenkin, satoi tai paistoi. Lähtö siinä 12–12.30. Jutellaan vaikka viestinnästä tai ihan mistä vaan – pääasia, että saadaan hiukan tuuletettua pääkoppaa. Verkostoidutaan.
Mitäs olet mieltä, lähtisitkö lenkkikaveriksi?
