Olin tänään menossa lenkille, mutta marraskuu vei voiton.
Tyydyin sen sijaan muistelemaan loppukesän lenkkiä.
Muistan sen siksi, että juoksin hieman pidempään kuin tavallisesti, ja ilmakin oli tälle kesälle epätyypillisen kaunis, suorastaan aurinkoinen.
Muistan se myös siksi, että kun puuskuttaen punaposkisena saavuin autolle, viereisen auton takakontin liepeiltä minulle huikattiin moit.
Tervehdin takaisin, ja kohta huomasin olevani keskellä monisäikeistä sääkeskustelua. Sivusimme mahdollista tulevaa hellettä, ilmastointilaitteiden kätevyyttä (jos siis löytää hiljaisen sellaisen), kaihtimien tarpeellisuutta asunnon viilentämisessä; kaikkea sellaista, josta on turvallista jutella tuiki tuntemattoman kanssa.
Tein ilmeisesti vaikutuksen, koska jossain vaiheessa kaveri kysyi klassisen ”käytkö useinkin täällä”.
Hämmennyin, en ollut varautunut tähän käänteeseen keskustelussamme.
Kaveri arvasi ilmeestäni etten ollut tarjousta vailla, ja perääntyi.
Silti, nostan hattua hänen aloitteellisuudelleen.
Keskustelun aloittaminen vieraan kanssa IRL on nykyään valitettavan harvinaista. Jopa niin, että tänä marraskuisena iltana ruispuuron poristessa liedellä muistelen vieläkin kohtaamistamme.
Epäilenpä, että muistaisin koko dialogia, jos olisimme käyneet sen vaikka Twitterissä. Niin hienoja mahdollisuuksia kuin digi meille tarjoaakin, kyllä luomussa on ihan omaa lumoa.
Väittäisinkin, että digiajassa luomukohtaaminen on kunkku myös asiakaspalvelussa. Muistijäljen jättämisessä nimi ja kasvot erottuvat ainakin edukseen – ja voihan olla, että sillä on myönteisiä vaikutuksia luottamuksen syntymiseen, etenkin jos yhteisen matkan varrella joudutaan kohtamaan myös niitä vähemmän iloisia asioita.
Ei anneta digin syödä luomukohtaamisia!
