Viime viikolla minulla oli deadline-päivä.
Arvatenkin en ollut ryhtynyt konkreettisiin toimiin edistääkseni asiaa ennen tuon samaisen päivän aamuneljää, jolloin heräsin ahdistuneena, kylmästä hiestä märkänä, lakana jalkojen ympärille kietoutuneena.
Tänään olisi SE päivä. Deadline, kaikkien kirjoittajien armas ystävä!
Join aamukahvini kahdeksalta sapen maku suussa. Tänään työ olisi pakko aloittaa, työstää ja päättää.
Yhdeksältä olin soittanut puhelun, jonka soittamiseen olin kerännyt voimia useamman viikon.
Kymmeneltä olin tiedustellut tarpeettomaksi käyneen parkkiruudun vuokrasopimuksen irtisanomisaikaa.
Yhdeltätoista olin korjannut painovirheen verkkosivuilla, tehnyt kuukauden FB-seurannan ja soittanut työterveyteen.
Silmälasikehyksiä selatessani havahduin. Olen ollut lukulasien tarpeessa jo pari vuotta, mutten ole edistänyt asiaa millään lailla.
Nyt, kun juttu lepäsi blankona word-pohjana tietokoneeni ruudulla, ei vielä edes alkiona aivojeni poimuissa, sainkin yhtäkkiä tehtyä tukun rästissä olleita asioita. Tärkeitä, ”pakko tehdä jossain vaiheessa kun ehtii” -asioita joilla on taipumus kasaantua, kunnes… niin, tulee se deadline.
Armelias, työntäyteinen, aikaansaava deadline. Tehokkuuden huippu, pinnistys ja palkinto!
Ikuisesti sinun orjasi kiittää.
