HS pohdiskeli viikonloppuna verkossa syntyviä vihapuheita. Asiantuntija toteaa, että kun emme näe keskustelukumppanimme eleitä ja kuule äänenpainoja, emme osaa reagoida totuttuun tapaan ja saatamme helpommin ylittää epäkohteliaan käytöksen kynnyksen.
Selän takaa on helpompi siis puhua paskaa.
Eikä vain paskaa. Kun suora katsekontakti katoaa, on helpompi puhua ihan mistä vain. Valehdellessaan ihminen esimerkiksi välttää katsekontaktia.
Joka tapauksessa, juttu toi mieleen kuusivuotiaan poikani. Hän on jo pitkään osannut hyödyntää automatkamme tunnustaakseen päivän aikana tekemänsä kolttoset.
Takapenkiltä kun on helppo kertoa siitä, kun ”ei ehtinyt” aamunavaukseen (=hänet poistettiin riehumisen takia), tai siitä, että nyt se rakkaus iski. Kun pysäköin auton parkkihalliin, asia on hänen kohdallaan jo loppuun käsitelty ja keskustelun aihekin vaihtunut pariin otteeseen.
Selälleni on selvästikin helpompi avautua kuin jos saman tekisi kasvotusten ruokapöydässä.
Katsekontaktin puuttumisen hyödyntäminen (lue tässä kohtaa ”mänttinä toimiminen verkossa vihapuheita suoltamalla”) taitaa siis olla ihmiselle hyvin tyypillistä. En puolustele sitä mitenkään, mutta mänttiys taitaa asua meissä. En voi kuin yhtyä HS:n käyttämän asiantuntijan neuvoon – jos nettikeskustelu kuohahduttaa, istu alas, hengitä ja rauhoitu, ennen kuin kippaat täyslaidallisen kaverin niskaan.
Pidemmän päälle se kannattaa.
