Olen viime aikoina miettinyt sanavalintojen tärkeyttä.
Osasyynä tässä on kuusivuotias elämäni ilo, joka sanavaraston puutteessa korvaa sanoja toisilla, mielivaltaisesti valituilla korvikkeilla.
Se johtaa usein suureen mielipahaan pikkuisessa: olen tämän tuosta pihalla hänen selostuksissaan, kun en yrityksistäni huolimatta saa kiinni hänen ajatuksestaan.
Olemmekin viettäneet pitkät tovit keskustellen sanoista ja miksi jotain tiettyä sanaa käytetään kuvaamaan jotain tiettyä asiaa tai ilmiötä.
Pahinta on ollut vastata kysymykseen MIKSI? jokin sana on valikoitunut jonkun tietyn ilmiön kuvajaiseksi. ”Koska ihmiset ovat keskenään sopineet niin” ei kuusivuotiaan korvissa kuulosta kovin validilta selitykseltä.
Ja täytyy myöntää, että hänellä on ihan hyvä pointti. Me puhumme usein asioista sanoilla, jotka itse asiassa kuvaavat huonosti tai epätäydellisesti nimenomaista asiaa.
Se on ongelmallista, koska sanat ohjaavat ajatteluamme.
Sanavalinnat heijastavat arvomaailmaamme
Se, miten ilmaisemme jonkin asian, antaa sille samalla arvon omassa mielessämme.
Otetaan esimerkiksi termi työssäjaksaminen.
Sehän on oikeastaan täysin absurdi sanavalinta.
Sillä haetaan tietenkin jotain positiivista, sitä että työssä on kivaa ja että sitä tehdään hyvällä draivilla.
Mutta samalla se luo työstä kuvaa massiivisen uuvuttavana toimena jossa todellakin täytyy keskittyä JAKSAMISEEN, eikä esimerkiksi työn ja päivittäisen ongelmanratkaisun tuottamaan iloon.
Itse asiassa se ei ainoastaan luo sitä kuvaa, vaan tekee työstä KONKREETTISESTI luonteeltaan sellaista tekemistä, että sen kohdalla on perusteltua puhua jaksamisesta.
Hullua, eikö vain. Jaksaminenhan on vain sana.
Mutta silti uskallan kysyä, miltä työelämä näyttäisi, jos jaksamisen sijaan huomiomme olisikin työn ilossa?
Muuttaisiko se mitään?
