Arvatkaa, kenestä haen voimaa, kun en itse jaksa uskoa omaan tekemiseeni?
6-vuotiaasta pojastani. Hänen uskomaton kekseliäisyytensä jaksaa häikäistä vanhaa.
Ja se vaivaa pelkäämätön asenne! Puhumattakaan hänen loputtomasta uskostaan omiin kykyihinsä!
Hän ei esimerkiksi vuosi sitten osannut kirjoittaa. Eikä lukea. Eikä hänellä vielä viisivuotiaana ollut kokemusta kirjan julkaisemisesta.
Se ei menoa haitannut.
Ensimmäinen supersankariteos ilmestyi vuosi sitten. Sitä seurasi Aptimusprimen kirja (kyllä, A:lla kirjoitettuna). Nyt hän väsää omaa versiota Dav Pilkeyn Kapteeni Kalsarista.
Okei, tarinat eivät ehkä ole kovin originelleja eivätkä selviäisi tekijänoikeudellisesta tarkastelusta, mutta yhtä kaikki, hän TOTEUTTAA UNELMIAAN.
Tuosta noin vaan, ilman mitään ammatillista perusosaamista. Tai sen suurempaa itsekritiikkiä.
Itse huomaan välillä juuttuvani miettimään tuli nyt tarpeeksi hyvää, vai menikö ylipäänsä oikein. Pitäisikö vielä hioa. Tai kieltäytyä kokonaan kunniasta, kun en täysin osaa.
Sitten palautan mieleeni 6-vuotiaan ihmepojan.
Ja muistan, että ehkä sittenkin voin yrittää.
Sillä jollei yritä, asiat jäävät kovin usein tekemättä.
