Kukun sohvalla. Silmät lumpsuvat, mutta tiedän, että jos nyt menen nukkumaan, herään aamuyöstä.
Yritän tarkentaa katseeni läppärin ruudulle. Kirjaimet vilistävät silmien edessä, sumenevat, ja hyppäävät taas yhtäkkiä kirkkaana esiin.
Yritän lukea samaa kappaletta ehkä kolmatta kertaa. En saa kiinni ajatuksesta.
Uudestaan! Keskityn. Yläkerran naapuri aloittaa jokailtaisen konserttinsa. Osaisipa se edes laulaa! Välillä en tiedä kärsiikö se, vai nauttiiko. Paha siitä vinkunasta on sanoa.
Ai niin se artikkeli. Yritän koota itseni.
Havahdun kun pääni retkahtaa. Teksti vilahtaa näkökentästäni jonnekin oikealle. Kädet lipsuvat näppäimistöllä.
Tavaan sanoja. Entä jos yrittäisin tviitata jutun kohokohtia? Saisinko sen ideasta silloin kiinni?
Nousen keittääkseni kupin teetä. Astun lego-palikkaan; niitä on joka puolella. Saakura sentään! Tämä oli joskus siisti designkämppä, taidetta seinillä ja lasiesineitä Artekin raheilla.
Vaan eipä ole enää. Vaasit ja kulhot on siivottu keittiön yläkaappeihin. Taulut roikkuvat edelleen seinillä, mutta niiden täysipainoinen ihaileminen edellyttäisi kuivaustelineen ja kitarakotelon siirtämistä.
Ai niin se tee. Ja teksti. Lego herätti kivasti. Avaisiko jutun pädillä samalla kun juo tiskivuoren vieressä keittiössä teetä?
Naah. Raahustan takaisin sohvalle. Mihin jäinkään? Facessa on käynnissä joku mielenkiintoinen keskustel…
Tuntuuko tutulta? Tällaista lapsiperheen arki on. Miljoona asiaa on pidettävä mielessä. Ja asiat, joita ei tarvitsisi pitää mielessä, tunkevat sinne väkisin.
Miksi sen pitäisi kiinnostaa sisällöntuottajaa? Koska tähän todellisuuteen me tuotamme (meidän mielestä) tärkeää sisältöä. Jotta viestimme menisi perille, sen on siis oltava tarpeeksi yksinkertaista, tarpeeksi palasteltua – mielellään naposteltavaa.
Siinäpä ajateltavaa seuraavaa asiakaskirjettä varten!
