Olen tainnut tulla vanhaksi – mielestäni maailma muuttuu alati kiihtyvää tahtia.
Kun joskus aloitin viestinnän parissa, tärkeää oli osata kiteyttää haluttu viesti napakasti. Kielenkin piti olla moitteetonta.
Jossain vaiheessa tekstiin haluttiin elämää; asiantuntijan mielipidettä, asiakkaan omakohtaisesti kertomaa tarinaa. Ääntä, jota kuunnella.
Pikku hiljaa rivien väliin ilmestyi yhä enemmän ilmaa. Sitten joku mainitsi tiedon visualisoimisen – ei lukijalla enää ole aikaa perehtyä, pitää tehdä silmäiltävää, nopeasti omaksuttavaa, hopi hopi!
Ja niin me viestijät opettelimme kuvallisen viestinnän alkeita.
Hämmästyttävää kyllä, kuva on kerronnallisesti jopa sanaa vahvempi. Kuvaa ei voita mikään.
Paitsi liikkuva kuva.
Videoita, pliis! Puhelimella kuvattu, huonosti rajattu ja surkeasti valaistu käy erinomaisesti. Filkassa esiintyvä asiantuntija näyttää haudasta nousseelta, so what, rumat ne maskeerauksella koreilee. Tekisi varmaan hyvä verestää vanhoja malliaikaisia maskeeraustaitoja? Vieläkö alalla käytetään Blascoa?
Leikatakaan ei tarvitse osata – nyt striimataan livenä. Because we can, vehkeet on ja kanavat pelittävät. Ei väliä vaikka kukaan ei lähetyksiäsi tissien vilauttamisen puutteessa katsoisi. Pääasia että ollaan eetterissä. Google indeksoi ja sekös vasta on palkitsevaa!
Ai niin. Jakaminen opeteltiin siinä kaiken muun ohessa. Siellä, täällä, joka säällä; klikkaa julkaise ja jaa, uudestaan ja uudestaan, oikeaan aikaan, oikealle kohderyhmälle. Joskus tuli kämmi, mutta hei ei se mitään, lisää tuutista ulos niin edellinen unohtuu.
Itse asiassa käynnissä oleva tiedon loputon jakaminen ja sen uudelleenmuokkaaminen eri formaatteihin on niin työlästä ja aikaavievää, että yritykset valjastavat organisaation muut osat sisällöntuotantoon. Mitä johtajat edellä sitä keskijohto perässä ja hups, yhtäkkiä kaikki blogaavat.
Viestijän rooli onkin yhtäkkiä toimia fasilitoijana ja valmentajana, sparraajana, jotta muut voisivat viestiä.
Mmm.
Päädymmekö joskus takaisin lähtöruutuun? Vai osuuko Jukka Hakalan ennustus oikeaan? Tarvitaanko viestijöitä enää tulevaisuudessa? Olemmehan sinä-minä-se kaikki saaneet valtuutuksen toimia mediana.
Hikihän tässä tulee, jos rehellisiä ollaan. Uuden oppiminen on kivaa. Mutta jatkuva, kiihtyvässä tahdissa tapahtuva muutos on uuvuttavaa.
Miten käy viestijän muutoksen keskellä?
Vai tulinko tosiaan jossain vaiheessa vanhaksi?
