Olen viettänyt kesäpäivää laiturilla ihaillen pilviä ja seuraten pelastushelikopterin kokoisten sudenkorentojen lentoa särkien kiusaksi.
Vaikka yritin, en ole välttynyt seuraamasta loppuviikon Twitter-”gatea”.
En halua tässä ruotia tapausta sen enempää kuin todeta, että taukimpaa tuskin on kuin toisten ulkonäön kommentointi. Lisää siitä jossain tulevassa postauksessa.
Mitä kuitenkin jäin miettimään oli se, miksi ns. gurut asiantuntijuudestaan huolimatta itse astuvat miinaan ja mokaavat somessa, joskus jopa isosti.
Epäilen sen osittain johtuvan vauhtisokeudesta. Kun yleisöä ja faneja alkaa olla tuhatpäin, me saatamme erehtyä luulemaan, että voimme tehdä ihan mitä vain, välittämättä uhriksemme jääneiden tunteista. Ikään kuin tuhannet seuraajamme antaisivat mandaatin röyhkeiden töykeyksien viljelylle ja sikailulle.
Osa kämmeistä ei johdu ylimielisyydestä, vaan silkasta ajattelemattomuudesta. Erehtyminen on inhimillistä, eikä kukaan tee vahinkoa tahallaan.
Oli syynä mikä tahansa, yleisön palaute on välitöntä. Siitä kannattaa ottaa opiksi. Anteeksi pitää pyytää ja aidosti tarkoittaa sitä.
Jollei tarkoita, palaute saattaa ryöpsähtää. Yhtäkkiä puhumme kaikki etunimellä ”mokaajasta”, ikään kuin olisimme lähempiäkin tuttuja. Neuvomme miten tilanteessa olisi pitänyt tehdä, pilkkaamme lempeästi mutta terävästi. Some-gate on valmis.
Munaus kun saattaa olla suuressa ristiriidassa sen kuvan kanssa, joka meillä on töppääjästä. Pettymyksemme purkautuu kauhisteluna ja vinoiluna.
Jokainen meistä erehtyy joskus. Jossain vaiheessa, jollain areenalla, sanomme asioita joita meidän ei pitäisi, tavalla, jolla ei pitäisi.
Toivottavasti saamme itse mokata rauhassa, poissa julkisesta tilasta. Ehkä uskallamme silloin jopa pyytää reilusti anteeksi.
