Junnulla on koulussa varainkeruudisko leirikoulua varten. Olen ilmoittautunut mukaan vapaaehtoiseksi järjestäjäksi, koska yrittäjänähän minulla on rajattomasti aikaa tukea lapseni koulunkäyntiä.
Vapaaehtoisuus tiesi osallisuutta useammassa Whatsapp-ryhmässä.
En ole koskaan ollut kovin aktiivinen Whatsappaaja. Käyn keskusteluni muissa kanavissa.
En ole nytkään aktivoitunut, oma osallistumiseni pitää sisällään muutaman viestin. Muutoin discoon liittyvissä keskusteluissa on muutaman viikon aikana vaihdettu jo useampi sata, jollei tuhat viestiä.
Tähän mennessä ryhmissä on keskusteltu siitä, paljonko poppareita tuodaan (säkillinen) , minkä kokoinen säkki on (6 litran pussia), minkälaiset pussit olisivat hyviä pakkaamiseen (minigripit), paljonko mokkapaloja tarvitaan (8 pellillistä per luokka), moneenko palaan pelti leikataan (16), entä jos onkin iso pelti (tulee niin isoja paloja), mistä limskat ostetaan, paljonko niitä ostetaan, minkä kokoisia ostetaan, vai olisiko isot pullot ja mukit sittenkin parempia, miksei muuten sekamehu käy. Oma virtansa on syntynyt gluteenittomista ja vegaanisista versioista keskustelusta.
Liika on liikaa. Olen lakannut seuraamasta ryhmiä. Se tarkoittaa, että jotain tärkeää saattaa mennä ohi. Toisaalta se tärkeä voi yhtä hyvin myös hukkua viestien paljouteen.
Keskustelimme asiasta junnun kanssa ja hän nauroi ääneen tuskaani. Hänen luokkansa ryhmässä viestejä oli kertynyt 500 ennen kuin kaikki olivat ehtineet edes ryhmässä käymään.
Ja se on vain yksi kaikista rajapinnoistamme maailmaan.
Voisimmeko koettaa skarpata tämän suhteen? Osallistujistahan se on kiinni. Kaikkeen ei esimerkiksi ole pakko kommentoida mitään. Omalle kontolle nakitetun asian edistymistä ei tarvitse raportoida osissa. Ja samaa mieltä voi olla, vaikka ei osoittaisi sitä peukulla.
Onneksi disco on jo pian ohi. Lopputtoman tuntuisten digitaalisten torikokousten loppu häämöttää jo. Jäljelle jää paljon maltillisemmat harrasteryhmät ja muutamat ystävät.
Pilkahdus toivoa tähän helvettiin.
Kuva pexels.com
