Olen pitkään neulonut huivia. Se on iso ja työläs pitsinen hartiahuivi; olin lähes loppusuoralla, kun huomasin tehneeni virheen jossain.
Virhe merkitsee minulle yleensä taukoa (käsi)työssä. Kömmähdyksen etsiminen on työlästä – en haluaisi mainita sitä kuuluisaa neulaa, mutta tämän kyseisen huivin kohdalla ollaan hyvin lähellä sitä – ja uusien projektien aloittaminen on paljon hauskempaa kuin vanhojen korjaaminen.
Jotta neuletyötä pystyisi tarkastelemaan kokonaisuutena, se on hyvä pingottaa neuloilla tasaiselle alustalle.
Minusta ei ole siihen kuin ääritapauksissa.
Joten reagoin kuin kuusivuotias, piilotin neulokseni neulekoriin, hautasin sen alimmaksi, ja yritin kovasti unohtaa koko epäonnistumiseni. Korissa on muitakin käsitöitä pääteltäväksi, nekin olisi hyvä tehdä valmiiksi. Hartiahuivi saattoi hyvin odottaa.
Jouduin kuitenkin kaivamaan työn esiin jo muutaman viikon päästä, kun neulova ystävättäreni tuli kylään.
Hän tutki huivia tovin, ja KAS, osoitti minuutin, kahden sisällä kohdan, jossa olin missannut silmukan.
Häkellyin.
Yksityiskohtienkin kautta voi siis nähdä kokonaisuuden. Minä yritin tapani mukaan lähestyä yksityiskohtaa kokonaiskuvan kautta. Se osoittautui tässä kohtaa virheeksi, kokonaisuus oli minun keinovalikoimallani aivan liian laaja hahmotettavaksi.
Erilaisuuksien kohtaaminen luo uutta
Olen aina pitänyt kokonaiskuvan hallitsemista vahvuutenani. Yhtä hyvään tulokseen – itse asiassa parempaan – pääsi tällä kertaa syventymällä detaljeihin.
Olemme kaikki erilaisia, eikä kenenkään osaaminen ole toista arvokkaampaa. Erityyppisten vahvuuksien kohtaaminen, jopa törmäyttäminen, tuottaa usein parhaimman lopputuloksen.
Pitää vain huolehtia siitä, että kohtaamisia syntyy, ja vuorovaikutus toimii. Parasta viestintä on, kun se huomioi jokaisen viestin vastaanottajan erityispiirteet.
Siinä riittää haastetta meidän insinööripainoitteiselle, introvertille työkulttuurille!
