Elämä heittää joskus ilkeän kierteisiä palloja eteemme.
Niiden kohdalla joudumme usein määrittelemään itsemme uusiksi. Jokin perustavanlaatuinen elämässämme heilahtaa, tulee ero, tai työsuhde päättyy, ja minäkuvamme muuttuu.
Omalla kohdalla edellisestä kerrasta on aikaa. Tulin äidiksi, menetin oman äitini ja jäin lapsen kanssa yksin, kaikki 6 kuukauden sisään. Siinä oli käsittelemistä.
Nyt mennään taas, vaikkei yhtä dramaattisin kääntein kuin 8 vuotta sitten.
Täytän parin viikon päästä 45 vuotta ja minut on vastikään passitettu lonkkaleikkausjonoon.
Kyllä, siihen mummojen varaosahuoltoon. Tosin minulle tulee mitä todennäköisimmin mersuversio nivelestä, peli joka kestää saksalaisen klassikon tapaan kilometrejä.
Pitkään vaivanneiden kipujen syyn selviäminen on tietenkin helpotus. Kärsin vauvana korjaamatta jääneestä synnynnäisestä lonkkaviasta, jonka ansiosta lonkkanivel on nyt tullut tiensä päähän. Korjaustoimenpide pitäisi olla rutiinia, ja kipujen hävitä kuudessa kuukaudessa ja liikkuvuuden palautua lähes normaaliksi.
Hienoa.
Paitsi että… jotenkin tämä koskee identiteettiin ihan uskomattomalla tavalla.
Taidan jokaisessa some-profiilissani esitellä itseni juoksijana. Nyt kuivan maan juoksut on juostu, ainakin joksikin aikaa. Tekonivel on oiva peli, mutta täysin samoja juttuja sillä ei voi tehdä kuin alkuperäisellä nivelellä.
En muista aikaa, jolloin kipuja ei olisi ollut. En muista, millaista on nukkua yötä heräämättä kun oikeaa asentoa ei tahdo löytyä. Minulla ei myöskään ole mielikuvaa siitä, millaista on istua työpöydän ääressä niin, ettei jalkaa välillä vihloisi.
Itse asiassa en ole edes tajunnut, että elämä voisi olla kivutonta. Se kuulostaa utopistiselta, ja samalla valtavan jännittävältä; voisiko kivuttomuus koskea myös minua?
Näin näyttäisi olevan. Toivottavasti en joudu kauaa odottamaan toimenpidettä. Haluaisin jo tutustua uuteen minääni. Juoksutrikoot joutavat kierrätykseen, tilalle tulee jotain muuta.
Hitto, ehkä kaivan jopa sen golfbägin naftaliinista.
Who knows?
