Tapasin eilen yhden yhteistyökumppaneistamme.
Hän on tuttu vuosien takaa, villistä nuoruudestani.
Vaihdoimme tietenkin kuulumisia. Omia lapsia ei hänelle ollut siunaantunut, mutta kummilapsia sitäkin enemmän, kokonaista kuusi kappaletta.
Puolisokin oli sama kuin lähes neljännesvuosisataa sitten.
Välillä oli kuulemma mennyt paremmin, välillä huonommin, mutta aina kaikesta oltiin selvitty.
Yhteistyökumppani epäili suhteen pelastukseksi koituneen hänen ja puolison välisen avoimen keskusteluyhteyden.
Uskon hänen olevan oikeassa. Avoin keskusteluyhteys on jokaisen (ihmis)suhteemme peruspilari, oli kyse sitten parisuhteesta, ystävyydestä, esimies–alainen-suhteesta, vanhemmuudesta…
Millä me muuten selvitämme erimielisyytemme? Ja jaamme onnen hetkemme?
Käytän sanaa keskustelu, koska se kertoo molempien osapuolten aktiivisuudesta. Molempien pitää tasavertaisena osallistua vuorovaikutustilanteeseen ja olla läsnä. Kun toinen kysyy, toinen vastaa, ja toisin päin; kysyminen on ihan yhtä lailla velvollisuus kuin vastaaminenkin.
Eihän se helppoa ole, ainakaan meille hiljaisuuteen tottuneille suomalaisille. Kun ei oikein ole mitään sanottavaa. Ja mitä se toinenkin aloitteestani ajattelisi? Pitäisi varmaan hulluna.
No joka tapauksessa. Suhde kuin suhde perustuu luottamukseen. Varttivuosisadan luottamusputkeen päästäkseen on pakko hieman joustaa vaikenemisen periaatteistaan.
Suosittelen kokeilemaan.
