Viikko alkoi ikävästi Sannikissan kaverina sängynpohjalla.
Sain migreenin, joka kylläkin on tehnyt tuloaan jo muutaman päivän; ensin alkoi tavaroiden tiputtelu, mikään ei ole tahtonut pysyä käsissä; sitten puuroutui puhe, sanat katosivat, tavut vaihtoivat paikkaa. Migreenissä kirjoitetut typot tuntuvat siirtyvän puheeseen.
Pari päivää ennen kohtausta maku muuttuu, kauhon ruokaan suolaa ja vain hapan aiheuttaa makuaistimuksen.
Hajuaisti käy sen sijaan ylikierroksilla; kaikki tuoksuu tavallista voimakkaammalta, yleensä pahaan taittuen.
Juuri ennen kohtausta alkaa ahmiminen. Rasvaa tai makeaa, tai molempia. Koska makuhermot ovat lomalla, kaiken pitää olla äkkimakeaa tai supersuolaista. Muuten mikään ei maistu. Salmiakkikin on yhtäkkiä hyvää.
Yöllä tuli luonnoton jano. Olisin voinut maata hanan alla.
Ja kas, aamulla hävisi näkö.
Kipu ei omassa migreenissäni ole se pahin ongelma. Epämiellyttävää on tietenkin sisuksissa möyrivä Dorian, mutta suurinta pelkoa aiheuttaa ajatuksen lyhyys ja hahmottamisen mahdottomuus. Tavallaan näkee, muttei sisäistä. Voi ajatella, mutta kaikki pysähtyy näkymättömään esteeseen ennen kuin ajatus on valmis. Se tekee kaikesta hyvin epätodellista. Minun on vaikea kuvitella mitään kammottavampaa.
Nyt maailma alkaa jo hitaasti selkiytyä. Kohtauksessa on hyvää se, että sen jälkeen on ihanan seesteinen olo. Vähän kuin pahan krapulan jälkeen. Kaikki alkaa alusta.
Mietin koska sitä uskaltaisi ryhtyä tekemään asiakastöitä.
Mennee iltapäivään. Pahoittelut siitä.
