Antaa lasten opetella sekä peliä että vuorovaikutusta.
Olipa viikko. Ohjelmaa oli sekä töissä että vapaalla riittämiin.
Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin jalkapallo – ihan niiden pienimpien palloilijoiden ensipelit.
Tällä viikolla säät suosivat meitä väsyneitä äiti- ja isäkatsojia, ja pojatkin viihdyttivät meitä maalikimaralla.
Se tarkoittaa yleensä sitä, että toinen joukkue ottaa pataansa, ja pahasti.
Mikä taas tarkoittaa sitä, että kentän laidalla jollain aikuisella unohtuu pelaajien ikä, tässä kohtaa ylpeät kuusi vuotta ja risat.
Paitsi että suurimman osan ylpeys kärsii kovan kolauksen, jos oma isä tai äiti antaa tulla tuutin täydeltä palautetta muun joukkueen edessä.
Liikunnan tulisi olla pienokaisillemme hauska harrastus. Osa siitä on luonnollisesti lajin opettelua, mutta vieläkin tärkeämpää on se, että lapset oppivat ryhmässä toimimista ja siinä keskeisiä yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja.
Samaisia taitoja muuten tarvitaan ihan kaikessa kanssakäymisessä myöhemmissä elämänvaiheissa.
Mietipä itse, miltä tuntuisi jos firman toimitusjohtaja tulisi haukkumaan sinut ja ponnistelusi työkavereidesi edessä?
Aivan. Eipä juuri huvita sen firman eteen enää tehdä enempää kuin minimiä.
Pahinta on, että vaikka kaikille tekisi hyvää jos lähtisit lätkimään läävästä, itsetuntosi on julkisen nolaamisen avulla nuijittu maan rakoon niin, ettet enää usko omaan osaamiseesi työmarkkinoilla.
Mitä jos lapsemme tuntevat samoin?
Voisimmeko sopia siis että me vanhemmat, perheidemme toimarit, pomot ja muut jehut, virittäisimme kaikki vuorovaikutustaitomme tappiin lastemme harrastuksissa ja keskittyisimme kannustamaan kaikkia tasapuolisesti, jotta näillä meidän silmäterillämme olisi ne ihan parhaimmat edellytykset menestyä aikuisena?
Jookosta?
(Tehdään töissä tietty samalla lailla, mutta se on sitten toisen blogin aihe se.)
