Mikä tekee verkkosivustosta uskottavan?

mikä tekee verkkosivustosta uskottavanOlen viime viikkoina hakenut tietoa yhtä blogia varten.

Olen surffatessa törmännyt monenlaisiin sivustoihin. Jäin miettimään minkälainen saitti herättää uskottavuutta, mikä taas ei.

Ymmärrettävyys keskiössä

Kun maallikkona etsin tietoa asiasta, jota en tunne, tärkein sivuston ominaisuus on ymmärrettävyys.

Se taas tarkoittaa, ettei tekstiä kannata tukahduttaa alan ammattikielellä. Tai no, jos tarkoitus on avata muille ortopedeille sitä, mikä dysplasialonkan innovatiivisin uusi hoito olisi, niin siitä vaan.

Mutta meille maallikoille jos puhuu, kannattaa puhua ehkä ihan vain matalan lonkkamaljan hoidosta. (Mehiläinen/Neo muuten onnistuu tässä erinomaisesti!)

Ulkonäkö on makuasia – vai onko?

Sivusto voi oikeastaan näyttää ihan miltä vain. Tärkeintä on navigoitavuus.

Lukemista haittaavat kuitenkin muutamat asiat.

ESIMERKIKSI KAIKKEA EI KANNATA HUUDATTAA SUURAAKKOSILLA. Se tuntuu kovin päällekäyvältä. Ja haittaa myös lukumukavuutta.

Sen sijaan fontin pistekoko saa olla reilu. Ruudulla toimivat parhaiten päätteettömät fontit – hyvän tiivistetyn fontti-oppaan voit lukea täältä.

Lukemiseen vaikuttaa myös sivuston värimaailma. Heikko kontrasti tekstin ja taustavärin välillä hävittää tekstin, kun taas liian kirkas taustaväri sattuu silmiin.

Ulkonäön miettiminen ei siis ole vain makuasia. Esteettisen silmän lisäksi se palvelee myös niitä silmiä, jotka toimivat muulla lailla kuin omasi. Joillain on parempi näkö, toisten on vaikea hahmottaa värejä. Viranomaisia pian koskeva EU:n saavutettavuusdirektiivi tulee vaikuttamaan käyttäjien verkkosivuille asettamiin odotuksiin myös yrityspuolella. Hyviä käytäntöjä kannattaa harjoitella jo nyt.

Ajankohtaisuus luo uskottavuutta

Ehkä kuitenkin tärkein sivuston uskottavuutta edistävä asia on sisällön ajankohtaisuus. Tieto vanhenee niin nopeasti, että jollei sivustolla ole uutta sisältöä, se vanhenee säälimättä.

Asiantuntijankin on jatkuvasti ylläpidettävä osaamistaan. Verkkosivusto heijastaa asiantuntijan osaamista sillä säännöllisesti julkaistulla sisällöllä. Eikö? (Tiedän, ammun itseäni tällä jalkaan ja pahasti. Onneksi parannuksen voi tehdä jo heti tänään.)

Tässä muutama mieleen juolahtanut asia. Täytyykin tästä seuraavaksi miettiä, miten kehittää omaa sivustoa!

 

Kuva: Canva

Tunnetko eri viestijätyypit?

Tunnetko eri viestijätyypit?Oletko koskaan seurannut ihmisten tapaa viestiä? Tein leikilläni karrikoidut profiilit eri viestijätyypeistä. Luethan listaa huumorimielessä, tunnistin itsessäni piirteitä monista näistä

Kaksiteräinen miekka

Kaksiteräisestä miekasta ei koskaan voi olla täysin varma: ulospäin kaikki on ok, mutta todellisuudessa sisällä kuplii.

Tämä viestijä sivaltaa sarkastisesti tilaisuuden tullen, mutta piilottaa ahdistuksensa mustan huumorin taa.

Eräänä päivänä voikin tulla yllätyksenä, ettei huumoriveikko olekaan iloinen veitikka, vaan ahdistunut ja väsynyt täydellisyydentavoittelija.

Jees-jees-henkilö

Jees-jees-mies (tai nainen)(tai joku muu valinnainen sukupuolimääritelmä) sanoo kaikkeen kyllä, ja joutuu ristiriitaisten odotusten kohdalla pulaan.

Tämä työkaveri on kaikkien kaveri, kunnes käy ilmi, että sama lupaus on annettu kaikille. Odotusten ristipaineessa lupausten pitäminen käy kuitenkin mahdottomaksi.

Mr No

(Työ)ryhmissä on aina yksi masentava yksilö, joka on jämähtänyt henkisesti 6-vuotiaan tasolle ja vastustaa kaikkea. Tämä henkilö haluaa aina viimeisen sanan – ja se sana on EI.

Hankalimmat vastustajat ovat ne, jotka istuvat hiljaa ja myötäilevät, kunnes joku kysyy jotain, jolla asiat kääntyvät päälaelleen. Vastustaja hyppää hanakasti tähän kelkkaan ja muuttuu hetkessä myötäilijästä tulenpalavaksi vastustajaksi.

Takin kääntäminen käy nopeasti, kun sen osaa.

Lapsekas Miksi-ääni?

Yhteisössä kuin yhteisössä tarvitaan niitä rohkeita yksilöitä, jotka ääneen kyseenalaistavat toimintatapoja ja päätöksiä. Kyseenalaistaminen on kehittämisen kannalta tärkeää.

Miksi asia tehdään? Miksi nykyistä toimintatapaa pitää muuttaa? Miksi muutamme tällä tavalla? Miksi emme tuolla?

Niin, miksi? Jollet tässä kohtaa osaa perustella muutoshalujasi, ehkä muutosta ei tarvitakaan.

Hiljaiset kivikasvot

Vaikeimmin lähestyttävät viestijät ovat elämän kolhujen kovettamat hiljaiset kivikasvot.

Heitäpä näille idea, ja joudut miettimään sanoitko kuitenkaan mitään, vai ajattelitko sittenkin asian vain omassa mielessäsi. Kivikasvon kasvoilta on mahdotonta lukea minkäänlaista reaktiota – tai ehkä hän ei vain kuullut sinua.

Vai sanoitko peräti jotain niin noloa, että kaikkia hävettää, eikä kukaan siksi tohdi sanoa mitenkään?

Panssari-Pasi

Paras puolustus on hyökkäys. Paras hyökkäys on salamahyökkäys.

Tärkeintä on lamauttaa vastustaja raivokkaalla ja yllätyksellisellä rynnäköllä.

Mikän ei koskaan ole Pasin syytä, eikä Pasi ole koskaan tehnyt mitään väärää. Hyssst! Ei tietenkään ole, koska Pasi on aina oikeassa. Sinä olet väärässä.

Slurpsslurpsit

Nämä lipevät, saippuanliukkaat mielistelijät saavat muut tekemään ihan mitä vaan puolestaan.

Harmillista kyllä, nämä myös keräävät kaiken kiitoksen sinun tekemästäsi työstä.

Kuuntelijat

Taitavimmat viestijät ovat kuuntelijoita. Kuuntelija haistelee keskustelukumppaninsa mielentilaa ja perehtyy hänen sanomaansa, jotta voisi rakentavassa hengessä sovittaa oman vastauksensa vallitsevaan tilanteeseen.

Kuuntelija tekee ihmeitä antamalla sinun loistaa. Hän ei puhu, ennen kuin sinä olet puhunut.

Mihin muihin viestijätyyppeihin olet itse törmännyt?

Juoksijasta ex-juoksijaksi – varaosalla uutta minäkuvaa rakentamaan

Hoitamattomasta lonkkaviasta johtuen minusta tulikin yllättäen ex-juoksijaElämä heittää joskus ilkeän kierteisiä palloja eteemme.

Niiden kohdalla joudumme usein määrittelemään itsemme uusiksi. Jokin perustavanlaatuinen elämässämme heilahtaa, tulee ero, tai työsuhde päättyy, ja minäkuvamme muuttuu.

Omalla kohdalla edellisestä kerrasta on aikaa. Tulin äidiksi, menetin oman äitini ja jäin lapsen kanssa yksin, kaikki 6 kuukauden sisään. Siinä oli käsittelemistä.

Nyt mennään taas, vaikkei yhtä dramaattisin kääntein kuin 8 vuotta sitten.

Täytän parin viikon päästä 45 vuotta ja minut on vastikään passitettu lonkkaleikkausjonoon.

Kyllä, siihen mummojen varaosahuoltoon. Tosin minulle tulee mitä todennäköisimmin mersuversio nivelestä, peli joka kestää saksalaisen klassikon tapaan kilometrejä.

Pitkään vaivanneiden kipujen syyn selviäminen on tietenkin helpotus. Kärsin vauvana korjaamatta jääneestä synnynnäisestä lonkkaviasta, jonka ansiosta lonkkanivel on nyt tullut tiensä päähän. Korjaustoimenpide pitäisi olla rutiinia, ja kipujen hävitä kuudessa kuukaudessa ja liikkuvuuden palautua lähes normaaliksi.

Hienoa.

Paitsi että… jotenkin tämä koskee identiteettiin ihan uskomattomalla tavalla.

Taidan jokaisessa some-profiilissani esitellä itseni juoksijana. Nyt kuivan maan juoksut on juostu, ainakin joksikin aikaa. Tekonivel on oiva peli, mutta täysin samoja juttuja sillä ei voi tehdä kuin alkuperäisellä nivelellä.

En muista aikaa, jolloin kipuja ei olisi ollut. En muista, millaista on nukkua yötä heräämättä kun oikeaa asentoa ei tahdo löytyä. Minulla ei myöskään ole mielikuvaa siitä, millaista on istua työpöydän ääressä niin, ettei jalkaa välillä vihloisi.

Itse asiassa en ole edes tajunnut, että elämä voisi olla kivutonta. Se kuulostaa utopistiselta, ja samalla valtavan jännittävältä; voisiko kivuttomuus koskea myös minua?

Näin näyttäisi olevan. Toivottavasti en joudu kauaa odottamaan toimenpidettä. Haluaisin jo tutustua uuteen minääni. Juoksutrikoot joutavat kierrätykseen, tilalle tulee jotain muuta.

Hitto, ehkä kaivan jopa sen golfbägin naftaliinista.

Who knows?

Sanallinen vai sanaton viestintä, kumpaa uskomme?

Sanallinen vai sanaton viestintä, kumpaa uskomme?Oletko koskaan saanut palautetta heikoista vuorovaikutustaidoista?

Tai kuka meistä ei olisi joskus saanut. Puhumme mielestämme asiaa ja keskitymme vielä nättiin paketointiinkin, mutta silti jokin menee pieleen.

On ehkä hyvä tietää, että sanat eivät ole se tärkein elementti ilmaisussamme. Jos sanallisen ja sanattoman viestinnän välillä on ristiriita, uskomme enemmän näkemäämme kuin kuulemaamme.

Psykologian emeritusprofessori Albert Mehrabian (UCLA) on tutkinut miten me äänensävyä, kehonkieltä ja sanallisia viestejä tulkitsemalla muodostamme mielikuvan puhujasta. Mehrabian päätteli, että sanat määräävät mielikuvan muodostumista 7 prosenttia, kun äänensävyn painoarvo on 38 ja kehonkielen 55 prosenttia.

Vaikka kyseinen tutkimus keskittyi viesteihin, joissa välitettiin tunnetiloja ja tunteita, ehkä niistä voisi mutulla vetää johtopäätöksiä myös muuhun vuorovaikutukseemme.

Sanat muodostavat vain osan viestinnästämme. Suurin osa tulkinnasta perustuu muuhun kuten asentoon, ilmeisiin ja intonaatioon.

Jos siis saat palautetta huonoista vuorovaikutuskyvyistä, ongelma ei ehkä ole siinä mitä sanot, vaan miten sen sanot.

Sanallisen viestinnän sijaan huomio kannattaa kiinnittää sanattomaan viestintään.

Ihan ensiksi kannattaa opetella hymyilemään. Ja ennen kaikkea katsomaan silmiin kun puhutaan. Se rakentaa luottamusta vieläkin tehokkaammin kuin ääneen lausutut sanat. Peili on tässä hyvä työväline!

Tsemppiä harjoituksiin!

 

Kuva: Freeimages.com/Marco Michelini

Someseuraajien ostaminen tuo suuren yleisön – mutta kannattaako se?

Someseuraajien ostaminen ei tuo aitoa sitoutumista.The New York Times nostaa vasta ilmestyneessä artikkelissaan esiin ajankohtaisen ilmiön, someseuraajien ostamisen.

Somessa on mahdollista ostaa seuraajia – tätä harrastavat esim. julkisuuden henkilöt, jotka eivät muuten ole onnistuneet rakentamaan itselleen suurta yleisöä. Jason Schenker, eräs jutussa haastateltu seuraajia ostanut toteaa, että laaja yleisö on tärkeää uskottavuuden kannalta (”No one will take you seriously if you don’t have a noteworthy presence”).

Yleisöä hankitaan siis uskottavuuden takia. Osasyynä on varmasti myös sisältöjen automaattijaot; bottiarmejalla saadaan näennäisesti isoa liikennettä tilille.

Trafiikki antaa tietysti kuvan laajasta näkyvyydestä. Vaikuttajamarkkinoinnissa tämä on elinehto.

Mutta varmaa on se, ettei feikkiseuraajien generoima liikenne perustu aitoon kiinnostukseen tuotteeseen tai palveluun – tai henkilöön. Haluaisinko, että vaikuttajalle antamani toimeksianto tuotteen tai palvelun promoamisesta sujahtaisi keksityn yleisön jaettavaksi? En usko. Feikkiliikenne ei myöskään luo keskustelua eikä rakenna sitoutunutta fanikuntaa.

Kurjinta tässä on ehkä kuitenkin se, että osa näistä ostoseuraajista perustuu varastetuille some-identiteeteille. Twitterin laiskan feikkitilien screenauksen ansiosta sinäkin voit päätyä botiksi aidon profiilisi lähes identtisellä kopiolla.

Huh. Pelkkä ajatuskin ahdistaa. Ostoyleisöstä huhutaan myös joidenkin suomalaisten Twitter-käyttäjien kohdalla. Suosittelisin kuitenkin harkitsemaan kahdesti ennen kuin itse ryhdyt someseuraajien ostamiseen; en olisi vakuuttunut uskottavuuden kasvusta, jos suurin osa suomenkielisen tilisi seuraajista olisi ameriikan ihmeitä.

Mikä on suosittelun voima markkinoinnissa?

Kirkastaako Sillanpään käry metamfetamiinin maineen? Mietin tässä mikä on suosittelun voima markkinoinnissa jutussa, jossa kaikkien rakastama, liikennerikkomuksesta kiinni jäänyt viihdetaitelilja kertoo käyttäneensä metamfetamiinia useamman vuoden ajan piikittämällä ja polttamalla.

Metamfetamiinin käyttäjät on tavallisesti esitetty mediassa huumeidenkäyttäjien alimpana kastina. Kristalli näyttäisikin vievän käyttäjänsä jyrkkään alamäkeen (googlaa vaikka faces of meth).

Ongelmaksi muodostuu se, että kyseinen viihdetaiteilija on enemmän tai vähemmän SANKARI, suloääninen tangokuninkaallinen, viihdetaiteilija par excellence.

Ja mitä ihmeellisintä, pyöreäposkinen naapurin poika näyttäisi pysyvän kiinni yhteiskunnan syrjässä vaikka vähän nauttisikin ekstraa. Vähän väliähän tuo näkyy televisiossa pyörähtävän.

Käyttämällä ei siis tarvitse joutua helvettiin – ainakaan heti.

Mikäs sen parempi mainos huonomaineiselle mömmölle? Kun Jartsakin, niin miksen minäkin -teemalla mennään.

Huumekauppiaiden nauraessa partaansa toivon Jarille voimia päästä kuiville. Elämä on varmasti antoisampaa ilman huumeita.

 

Kuva: Freeimages.com/Charles Thompson

Perusteltu muutos on helpompi omaksua

Selaan Twitteriä ja viihdytän itseäni seuraamalla Reijo Ruokasen ja Mikael Jungnerin keskustelua HSL:n lipunmyynnin muutoksista.

Oikeasti pitäisi kaivaa viime vuoden kuitit kirjanpitäjälle.

Twitter kuitenkin vetää puoleensa. Yksittäisiä kertalippuja ei enää saa ostaa ratikkakuskilta eikä konnarilta. Muutosta perustellaan rahalla, lipunmyynnin lopettaminen tuo arviolta jopa 5 miljoonan euron vuotuisen säästön HSL:lle.

Muutos herättää luonnollisesti närää, kaikki muutokset herättävät. Jungner jopa epäilee, että koko arvioitu säästö on hatusta vedetty luku.

Muutos on helpompi omaksua, jos se perustellaan kunnolla.

Näinhän se usein on: joku kaikkitietävä tekee päätöksiä jossain kaukana, päätöksiä, jotka vaikuttavat arkeemme ja joihin emme voi vaikuttaa, valaisematta kaikkia syy-seuraussuhteita päätöksen taustalla.

Syntyy juuri Jungner-tyyppinen päätelmä.

Kuitenkin muutos on tässäkin tapauksessa aivan varmasti perusteltu.

Asiakkaille ei vain jostain syystä ole onnistuttu kertomaan miksi siihen ryhdytään. Raha ei paljoa paina jos kyse on palvelun huononomisesta – tai mielikuvasta, että niin on käymässä.

Ruokanen kuittaa Raidepuolueen jutulla, joka itse asiassa avaa hyvin miksi lipunmyynnistä luovutaan. Kyse on ilmeisesti HSL:n tiedotteesta, koska samansisältöinen uutinen löytyy myös HSL:n sivuilta.

Jungnerkin olisi saattanut muuttaa mieltään hatusta luettuaan jutun.

Muutos on helpompi omaksua, jos sen taustoista viestitään avoimesti ja se perustellaan seikkaperäisesti niille, joita asia koskee. Aina parempi, jos voidaan osoittaa muutoksen edut yksilölle itselleen – viiden miljoonan säästö ei kiinnosta, matka-ajan nopeutuminen sen sijaan kyllä.

Avoimuus on myös päätöksenteossa onnistumisen tae.

Miksi kirkko käännyttää kävijän ovelta?

Kirkon ovet pysyivät kiinni satunnaiselle kävijälle.Kirkko on ongelmissa.

En puhu nyt elinkaarensa lakipisteen ohittaneesta brändistä enkä edes asiakkaiden massapaosta, vaan kirkon perin erikoisesta tavasta vastaanottaa satunnainen kävijä ovellaan.

Yritimme nimittäin tänään poikani kanssa kauniin kaupunkimme tuomiokirkkoon. Siellä on joskus jouluisin ollut seimi, ja ajattelimme käydä sitä katsomassa.

Se ei käynytkään, koska #jumalanpalvelus. Vahtimestari käännytti meidän puolityhjän kirkon eteisessä, ”ei saa tulla, täällä on messu menossa”.

Pidin kieltoa pöyristyttävänä, joten kysyin entä jos haluaisimmekin juuri osallistua hengelliseen toimitukseen. Silloin olisimme kuulemma olleet tervetulleita. ”Täällä on näitä kaikenlaisia turisteja”, vahtimestari valitteli.

Oletan hänen ensisijaisesti tarkoittaneen maallisia matkailijoita. Silti en malttanut ajatella meitä jonkinlaisina hengellisinä turisteina, jotka, vaikkakin joulun henkeä tavoitellen, emme kuuluneet paikalla olleisiin frequent flyer -tason vip-asiakkaisiin – vaikka maksan ihan saman kirkollisveron kuin muut jäsenet.

Ymmärrän tavallaan toimitukseen osallistuvien toiveen saada palvoa rauhassa, mutta… entä jos minäkin olisin halunnut hetkeksi rauhoittua, juuri siinä nimenomaisessa paikassa, juuri sillä hetkellä?

En tiedä uskonko ja jos uskon, niin mihin ja millä lailla. Luulisi kirkolla olevan intressiä houkutella minut paikalle keinoin millä hyvänsä – esimerkiksi tarjoamalla maistiaisia siitä, millaista ahkerien uskovaisten First Class Loungessa on.

Ovelta käännyttäminen on melko tyly sysäys wannabe hang around -jäsenelle, oli business mikä tahansa. Kirkon kannattaisi mielestäni vastaanottaa kaikki sinne haluavat, oli heidän osallistumistarkoituksensa seremoniallinen tai puhtaasti viihteellinen. Muutaman käyttökerran jälkeen epävarmasta kävijästä saattaa muokkautua harras fani.

Onneksi tätä nimenomaista tuotetta, uskoa, voi harjoittaa myös muualla kuin kirkon ylläpitämässä instituutiossa. Uskoni tai uskottomuuteni ei tämänpäiväisestä kokemuksesta hievahtanut suuntaan jos toiseen. Sitä jäin kuitenkin miettimään, viitsinkö maksaa palvelusta, jota en pääse kuluttamaan?

Mitä Jeesus olisi sanonut tästä?

Aion joulukalenteri 2017 on täällä!

Ensimmäinen luukku, Aion joulukalenteri 2017Juhuu, se on joulukuu ja Aion joulukalenteri Instassa on täällä! Käypä klikkaamassa tili seurantaan, jollei se jo ole.

Tämä on jo toinen perättäinen joulunalusaika, jolloin olen Canvassa nikkaroinut Aiolle kalenteria.

Pääasiassa kuvat syntyvät Canvan peruselementeistä, mutta tänä vuonna olen hakenut apua myös the Noun Projectin kuvakkeista. Voi olla, että olen väärässä, mutta minusta Canvan monet ikonit ovat yhtäkkiä muuttuneet maksullisiksi (vaikka minulla siis on maksullinen tili käytössä); kertahinta per kuvake on sen verran kova, että tuli edullisemmaksi ostaa vuosisopimus ikonipankkiin.

Ikoneita on siis luvassa 😀

Sori siitä. Leikkaa-/liimaa -askartelu on näin digitaalisesti paljon siistimpää hommaa kuin paperisilpun mallintaminen.

Eikä tarvitse edes sen takia imuroida.

Digiajassa luomukohtaaminen yllättää

Olin tänään menossa lenkille, mutta marraskuu vei voiton.

Tyydyin sen sijaan muistelemaan loppukesän lenkkiä.

Muistan sen siksi, että juoksin hieman pidempään kuin tavallisesti, ja ilmakin oli tälle kesälle epätyypillisen kaunis, suorastaan aurinkoinen.

Muistan se myös siksi, että kun puuskuttaen punaposkisena saavuin autolle, viereisen auton takakontin liepeiltä minulle huikattiin moit.

Luomukohtaaminen digiajassa yllättää – vaikka sitten lenkilläTervehdin takaisin, ja kohta huomasin olevani keskellä monisäikeistä sääkeskustelua. Sivusimme mahdollista tulevaa hellettä, ilmastointilaitteiden kätevyyttä (jos siis löytää hiljaisen sellaisen), kaihtimien tarpeellisuutta asunnon viilentämisessä; kaikkea sellaista, josta on turvallista jutella tuiki tuntemattoman kanssa.

Tein ilmeisesti vaikutuksen, koska jossain vaiheessa kaveri kysyi klassisen ”käytkö useinkin täällä”.

Hämmennyin, en ollut varautunut tähän käänteeseen keskustelussamme.

Kaveri arvasi ilmeestäni etten ollut tarjousta vailla, ja perääntyi.

Silti, nostan hattua hänen aloitteellisuudelleen.

Digiajassa luomussa on ihan omaa lumoa.

Keskustelun aloittaminen vieraan kanssa IRL on nykyään valitettavan harvinaista. Jopa niin, että tänä marraskuisena iltana ruispuuron poristessa liedellä muistelen vieläkin kohtaamistamme.

Epäilenpä, että muistaisin koko dialogia, jos olisimme käyneet sen vaikka Twitterissä. Niin hienoja mahdollisuuksia kuin digi meille tarjoaakin, kyllä luomussa on ihan omaa lumoa.

Väittäisinkin, että digiajassa luomukohtaaminen on kunkku myös asiakaspalvelussa. Muistijäljen jättämisessä nimi ja kasvot erottuvat ainakin edukseen – ja voihan olla, että sillä on myönteisiä vaikutuksia luottamuksen syntymiseen, etenkin jos yhteisen matkan varrella joudutaan kohtamaan myös niitä vähemmän iloisia asioita.

Ei anneta digin syödä luomukohtaamisia!