Pariisista kuului ikäviä uutisia maanantai-iltana.
Kahdesta maailmansodasta ja monesta muustakin selkkauksesta selvinnyt Notre-Damen katedraali oli tulessa.
Uutinen kosketti minua, ranskan kielen maisterina Pariisi on minulle hyvin rakas, olenhan viettänyt siellä paljon aikaa.
Katedraalin siluetilta ei voi välttyä Pariisissa, vaikka kirkossa ei vierailisikaan. Sen kaksi tornia ovat ikonisia kaupungin maamerkkejä, osa Pariisin identiteettiä.
Seurasin siis tapahtumien kulkua oudon kauhistuneen hämmennyksen vallassa. Vakuutustaustani muistutti itsestään, mietin miten mittaamattoman kalliiksi kunnostaminen kävisi. Ja menetettäisiinkö tässä lopullisesti kirkon sisällä olleet taideteokset – miksi niitä muuten pidettiin siellä, kirkossa kun on tapana poltella kynttilöitä eri pyhimysten kunniaksi. Entä restaurointiin osallistuvat yritykset, oliko heillä vakuutukset kunnossa? Miten vakuuttajan jälleenvakuutus?
Huoli kustannuksista oli ilmeisesti turha, lukuisat raharikkaat ilmoittivat vielä samana yönä lahjoittavansa useita miljoonia rakennuksen jälleenrakentamiseen. Satoja miljoonia saatiin kokoon hujauksessa.
Hienoa, mietin helpottuneena. Vastuullista, etenkin kun monen lahjoittajan taustalla on kestävän kehityksen kannalta arveluttavat muoti- ja kosmetiikka-alat. Mikäs sen kestävämpää kuin lahjoittaa 800-vuotisen monumentin korjaukseen?
Paitsi että Ranskassa vastaavanlaisesta mesenaatti-lahjoituksesta saa mittavat verohuojennukset. Todella mittavat, jopa 60 prosenttia lahjoituksen määrästä on vähennyskelpoista.
Vastuullisuuden hinta päätyy tässä kohtaa siis ranskalaisen veronmaksajan maksettavaksi.
Onko se vastuullista?
