Suomalainen elintarviketuotanto on eppunormaalimaisen puhdasta. Koivun ja tähden alla ei harrasteta vippaskonsteja, kananmuniakin voi syödä raakana ja vesijohtovesi ei tapa.
Maailmalla asiat ovat tietenkin toisin. Kiinassa vauvoille juotetaan muovia ja Keski-Euroopassa syödään vanhaa ravuria nautana. Brassit ovat vieneet raakakypsennyksen käsitteen aivan uusille ulottuvuuksille.
Mutta ei meillä, ei, ei.
Paitsi että.
Turun Sanomat uutisoi tänään, että salolaista Perniön Lihaa syytetään ulkolaisen lihan myymisestä kotimaisena.
Eikä siinä vielä kaikki. Yksi valhe johtaa usein toiseen: tässä tapauksessa käyttämättä jääneitä tuotteita on hyödynnetty uusien tuotteiden raaka-aineina.
Vaikka kierrätys olisi miten tärkeää tahansa, makkaran soisi olevan neitseellistä.
Olemme silloin tällöin mökkimatkalla ostaneet paketin Perniöläistä iltapalaksi. Tuote on brändätty onnistuneesti iloisen keltaiseen ulkokuoreen, eikä maussakaan ole koskaan ollut mitään moittimista; viimeksi muutama viikko sitten ahmimme pojan kanssa aivan taivaallista Perniön riistaryynäriä.
Tai niin ainakin paketissa luki. Päivän uutisointi pisti epäilemään oliko se ollenkaan sitä, mitä lupasi.
Brändiuskollisuudessa on kyse lupauksen lunastamisesta. Jos meille kerrotaan, että on juu kotimaista, sen on parempi olla sitä. Koska jos petät luottamuksemme kerran, me alamme tutkimaan muita tarjolla olevia vaihtoehtoja. Petä meidän toisen kerran ja tee vanhoista sotkuista uuttaa pötköä, olet menettänyt meidät asiakkaina. Makkara kun on harvojen päivien herkkua. Voimme hyvin elää ilmankin.
Minkä menitkään tekemään, Perniön Liha!
