Usein sanotaan, että viestinnässä tärkeintä on kuunteleminen. Onhan meillä vain yksi suu, ja sentään kaksi korvaa.
Vaikka kielikuva suuresti ärsyttääkin minua, se on harvinaisen totta.
Mikään ei ärsytä kuten se, että joku puhuu päälle tai räplää puhelintaan tai järjestelee papereita kirjoituspöydällään silloin kun itse yrität välittää hänelle tärkeää sanomaa. Kaikkein raivostuttavinta on kysyä viidettä kertaa murulta, miten huomisten illanistujaisten kävi, tuleeko meille vieraita ja koska.
Minussa se ainakin herättää hyvin vahvan ”haista home” -reaktion. Paskaako edes yrittää, kun toinen ei ole pennin vertaa vastaanottavainen.
Taitava viestijä jaksaakin myös kuunnella. Viestintä ei ole vain tiedon yksisuuntaista välittämistä, vaan parhaimmillaan se luo yhteistä ymmärrystä, yhteisöllisyyttä.
Ja uskon vahvasti siihen, että kaksi mieltä tuottaa (useimmiten) älykkäämmän ratkaisun kun yksi. Asioista kannattaa keskustella. Lopputulos kun pohjautuu laajempaan näkemykseen kuin mihin yksin ihminen omalla kokemuksellaan ja osaamisellaan koskaan yltäisi.
