Parsankasvatuksessa on vuorovaikutuksessa on yhteistä se, että molemmat ovat vaikeita.
Vuorovaikutus on vaikeaa, etenkin taukkien torvien kanssa.
Taukkeja torveja pitäisi vain oppia sietämään. Siitä on etua monella elämänalueella, mutta palveluammatissa siitä voi muodostua kohtalonkysymys.
Kävin tänään mökkipitäjän paikallisessa, yksityisessä kukkatalossa.
Ilahduin, kun näin kukkarivien välissä yrittäjän itse – todellisen asiantuntijan. Olen aina saanut häneltä loistavaa palvelua. Hänen myymänsä kukatkin ovat suurempia ja värikkäämpiä kuin valtakunnallisen osuusliikkeen rautakaupan puutarhaosastolla.
Jonotin jo kassalla, kun näin tarjousilmoituksen parsanjuurista.
Kiinnostuin, olimme pari viikkoa sitten mieheni kanssa miettineet voisiko parsaa kasvattaa mökkimme ryytimaalla. Pikaisen googlauksen jälkeen luovuimme ajatuksesta, kasvi on varsin työläs ja vaatii useamman vuoden huolellisen hoidon tuottaakseen satoa.
Tuttuun tapaani päivittelin asiaa ääneen. ”Voiko näitä tosiaan itse viljellä?”
Näin jo yrittäjän katseessa vastauksen sävyn. ”Parsaa on kuule viljelty näillä main jo satoja, jollei tuhansia vuosia.”
Aivan. ”Mutta eikö se ole kovin haastavaa…?”
”Kuule.” Huokaus. Taas yksi saaristoon eksynyt viherpiipertäjä kaupunkilaisturistit. ”Sun kannattais varmaan googlata asiaa.”
Paperikassiin nostamieni orvokkien sini haalistui silmissä. KVG!
Tähän asti ilmiselvä valintani palveluntuottajaksi vaihtui sekunnissa epävarmaksi. Taukkina torvena olen luottanut ammattilaisen apuun näissä asioissa, mutta jollei ammattilainen kaipaakaan minua asiakkaakseen?
Sitä paitsi, rautakaupan puutarhaosastoltakin saa taimia. Vieläpä lähes yhtä suurin ja värikkäin kukinnoin kuin yrittäjänkin puljusta. Ja onhan mökkimatkalla eräs toinen kukkatalo, pitäisikö käydä siellä tutustumassa ensi kerralla kun tullaan mökille?
