Ne vittumaiset detaljit

Tässä ajassa tekemistämme leimaa kiire.

Kiire saada valmiiksi, kiire julkaista, kiire jakaa.

Yksityiskohtien hiominen jää. Se voi olla kohtalokasta, joskus jopa vittumaista, kuten Tokmannin esimerkki kertoo.

Olen työurani aikana tehnyt monen monta käännöstä. Usein projektit mitoitetaan niin, että sisältö ja raamit hiotaan valmiiksi tietyssä aikataulussa, jossa deadline on ehdoton. Kieliversioita ei ole huomioitu, eli kun nakki napsahtaa, käännöksen olisi jo pitänyt olla valmis.

Siinä hötäkässä yksityiskohdat eivät saa ansaitsemaansa huomiota.

Ja kas, lopputuotoksessasi on virheitä. Virheitä, jotka voivat vaarantaa koko tuotoksesi uskottavuuden. Pahimmassa tapauksessa jopa koko brändin uskottavuuden.

Vittumaista!

Fittiga köp
…siis ihan oikeasti? Vittumaisia ostoksia?

Tämän blogin opetus on: jos aiot viestiä myös toisella kielellä, panosta kunnon käännöstoimistoon! Se kannattaa! Maksaa juu, mutta se on sen arvoista!

Jaa tämä myös kavereillesi!

Somessa eletään keskiaikaa

Minusta tuntuu, että elämme somessa keskiaikaa noitavainoineen.

Olemme kaikki huomanneet keskusteluilmapiirin muuttuneen verkossa. Tunnumme, Osmo A. Wiioa mukaillen, aina tulkitsevan kaiken tavalla, josta on eniten vahinkoa – kaikille osapuolille, sekä viestin lähettäjälle että sen vastaanottajalle. Unohtamatta viattomia sivullisia.

Eikä vastaan kannat änkätä, koska aina löytyy joku, joka tietää paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut.

Sekin muuten taattua Wiioa.

Tällä tiellä jatkaminen murentaa yhteiskuntamme sellaisia perusrakenteita kuten sananvapaus, demokratia ja toisen kunnioittaminen.

Väärin ymmärtämisestä on tulossa normi. Emme edes yritä ymmärtää toisen näkökulmaa, vaan haemme sen sijaan jatkuvasti konfliktia. Pönkitämme omia uskomuksiamme liikkumalla ainoastaan heimolaistemme parissa.

Se johtaa asenteiden kärjistymiseen ja lopulta yhteiskunnan polarisoitumiseen.

Se mikä on arkea digissä, tuntuu kuitenkin (onneksi!) vielä kovin erikoiselta käyttäytymiseltä livenä. Olisi vaikea kuvitella kenenkään kutsuvan kaupan kassaa lättäpilluksi päin naamaa ja toivottavan hänelle hyviä raiskauksia loppupäivälle.

Absurdi ajatuskin, eikö?

Huolestuttavaa tässä on se, että kun huorittelu, hulluksi haukkuminen ja muu alistaminen muodostuu tavaksi yhdellä elämänalueella, askel toiselle elämänalueelle on hyvin pieni. Verkon normi saattaa jossain kohtaa valua reaalimaailman puolelle.

Se, minkä piti olla suuri demokratisoiva voima – sosiaalinen media, jossa kaikki tasavertaisin mahdollisuuksin tuottavat materiaalia yhteisen hyvän eteen, onkin hiljalleen kääntymässä itseään vastaan.

Rakentavan keskustelun sijaan levitämme taikauskoa ja harhaluuloja oman seurakuntamme edustajille. Poltamme roviolla ne uskalikot, jotka ovat kanssamme eri mieltä.

Aivan kuten keskiajalla.

Jaa tämä myös kavereillesi!

Viestinnän ja vuorovaikutuksen vaikeudesta

Viestintä epäonnistuu aina
Viestintä voi epäonnistua monesta syystä. Matkalla voi mm. esiintyä häiriöitä.

Jäin pohtimaan vuorovaikutusta viime viikkoisen puutarha-liikekokemuksen jälkeen.

Vanhan viisauden mukaanhan viestintä epäonnistuu aina, paitsi silloin harvoin, kun se sattuu onnistumaan.

Aina syy ei kuitenkaan ole lähettäjässä. Hyvääkin tarkoittanut viesti voi mennä pahasti pieleen vastaanottajan peilatessa viestiä ja viestin lähettäjää omien kokemustensa kautta. Lisäksi matkan varrella saattaa esiintyä viestiä vääristeleviä häiriöitä.

Kerronpa teille esimerkin erään kiireisen viikon perjantailta. Mies oli aamulla työmatkalle lähtiessään kiireessä potkinut varpaansa mäskäksi, ja iltapäivällä kipu oli jo kova. Hän soitti tiedustellaakseen voisinko hakea hänet juna-asemalta.

Tottakai, mikäs siinä. Kysyin missä hän oli. ”Kupittaalla”, hän vastasi epäröimättä.

Pakkasin pojan autoon ja niin me lähdimme Kupittaan asemalle.

Vaan miestä ei näy missään.

Tovin ihmeteltyäni soitin hänelle, hieman jo tuohtuneena. Missäs sitä sen kipeän varpaan kanssa ollaan, ihmettelin.

”Öööö… Asemalla.”

Tajusimme molemmat samalla mikä viestinnässämme oli mennyt pieleen. Juna oli kylläkin miehen soittaessa ollut Kupittaalla, mutta mies itse oli jatkanut kyydissä päärautatieasemalle asti.

Otin itsestäänselvyytenä, että hän oli noussut kyydistä jo Kupittaalla. Tulkintani oli siis vääristänyt alkuperäistä viestiä.

No, pienellä lisäkysymyksellä siitäkin hässäkästä olisi selvitty. Yhtä kaikki, kokemus kertoo siitä, että viestintä on vaikeaa. Jos sen tiedostaa, vuorovaikutuksestakin tulee helpompaa.

Kuva FreeImages.com/Per Hardestam

Jaa tämä myös kavereillesi!

Sisältöstrategia on sisällöntuotannon punainen lanka

Sisältöstrategia. Puistattaako pelkkä sanakin jo?

Älä anna sen pelottaa. Ajattele strategiaa suunnitelmana, jolla tehostat omaa sisällöntuotantoasi. Strategia on se punainen lanka, joka auttaa sinua luomaan johdonmukaisen kokonaisuuden sisällöntuotannostasi.

Sillä aivan kuten muussakin yrityksesi toiminnassa, suunnitelmallisuus on tässä kohtaa valttia.

Sisältöä pitää tuottaa systemaattisesti ja tavoitteellisesti, jotta siitä saa parhaimman hyödyn irti. Aloittaa voi tunnustellen, mutta alun kokeilujen jälkeen sisällöntuotantokin pusertaa järjestelmään – ethän halua tuhlata aikaasi tekemällä vääriä asioita väärään aikaan!

Mieti ainakin miksi, kenelle ja missä teet asioita. Pahitteeksi ei myöskään ole kysyä itseltään onko koko jutussa mitään järkeä – määrittele siis myös, missä budjettiraameissa liikut.

Sisältöstrategian kulmakivet
Mieti ainakin miksi, kenelle ja missä teet asioita.

Miksi tuotat sisältöä?

Mitä tavoittelet sisällöntuotannollasi? Minkä muutoksen haluat saada aikaan yleisössäsi? Valistatko, myytkö vai jeesusteletko? Luotko kasvoja asiantuntijuudelle?

Oletko uudisraivaaja uutta tuotetta lanseeraamassa, vai suunnitteletko uusille markkinoille sukeltamista? Muistutteletko asiakkaitasi omasta parhaimmuudesta kilpailijoihisi verrattuna?

Kenelle tuotat sisältöä?

On aivan eri asia tavoitella uusia asiakkuuksia ja markkinaosuuksia, kuin saada olemassa olevat asiakkaat ostamaan lisää.

Mikä on se lisäarvo, joka sisältösi on tarkoitus tuoda asiakkaalle? Ymmärtääkö asiakas, mitä yrität hänelle kertoa?

Muista, että kohderyhmäsi määrää lopulta sen, miten voit viestisi paketoida.

Mistä sisältösi löytyy?

Ylläpidätkö sivustoa? Onko se hakukoneille optimoitu? Mainostatko? Jaatko sisältöjäsi muualla kuin sivustollasi?

En heti keksi mitä järkeä olisi tuottaa sisältöä, jota kukaan ei lue. Sisällölle kannattaa myös siis nikkaroida valmis maailmanvalloitussuunnitelma. Jos vaivauduit tuottamaan sisältöä, voit yhtä hyvin jakaa sen. Suurieleisesti ja fanfaarien saattelemana – olet sen ansainnut.

…ja lopulta, millä resursseilla lähdet mukaan sisältösirkukseen?

Meidän on usein kovin vaikea katsoa itseämme peiliin.

Välillä se kuitenkin on välttämätöntä. Tärkein kysymys, joka itselleen kannattaa esittää on ”onko tässä mitään järkeä”.

Aivan, sen ääneen sanominen voi joskus tehdä kipeää.

Onko yleisösi esimerkiksi tarpeeksi suuri, että siihen kannattaa panostaa aikaa ja vaivaa?

Entä mitä osaamista sinulla pitäisi olla, että kävisit gurusta? Vai suttaantuuko arvokasta työaikaasi turhaan uuden oppimiseen, vai kannattaisiko sisällöntuotanto ostaa ulkoa?

Niin, ilkeätkö lohkaista arvokasta aikaasi myös sisällön tuottamiseen? Tuottaako sisällöntuotantosi jossain vaiheessa asiakkaan matkaa hellään huomaasi plusmerkkisiä euroja? Jollei nyt, niin edes joskus?

Aikasi on arvokasta. Sitä kannattaa säästää siihen itseensä eli oman core-tekemisen hiomiseen. Sisältöstrategialla luot rytmiä omaan sisällöntuotantoosi.

Koska hyvin suunniteltu on jo puoleksi tehty.

 

Kuva on luotu Piktochartin ihanalla infograafi-ohjelmalla.

Jaa tämä myös kavereillesi!

KVG eli vuorovaikutuksesta palvelualalla

Parsa ja vuorovaikutus
Parsankasvatuksessa on vuorovaikutuksessa on yhteistä se, että molemmat ovat vaikeita.

Vuorovaikutus on vaikeaa, etenkin taukkien torvien kanssa.

Taukkeja torveja pitäisi vain oppia sietämään. Siitä on etua monella elämänalueella, mutta palveluammatissa siitä voi muodostua kohtalonkysymys.

Kävin tänään mökkipitäjän paikallisessa, yksityisessä kukkatalossa.

Ilahduin, kun näin kukkarivien välissä yrittäjän itse – todellisen asiantuntijan. Olen aina saanut häneltä loistavaa palvelua. Hänen myymänsä kukatkin ovat suurempia ja värikkäämpiä kuin valtakunnallisen osuusliikkeen rautakaupan puutarhaosastolla.

Jonotin jo kassalla, kun näin tarjousilmoituksen parsanjuurista.

Kiinnostuin, olimme pari viikkoa sitten mieheni kanssa miettineet voisiko parsaa kasvattaa mökkimme ryytimaalla. Pikaisen googlauksen jälkeen luovuimme ajatuksesta, kasvi on varsin työläs ja vaatii useamman vuoden huolellisen hoidon tuottaakseen satoa.

Tuttuun tapaani päivittelin asiaa ääneen. ”Voiko näitä tosiaan itse viljellä?”

Näin jo yrittäjän katseessa vastauksen sävyn. ”Parsaa on kuule viljelty näillä main jo satoja, jollei tuhansia vuosia.”

Aivan. ”Mutta eikö se ole kovin haastavaa…?”

”Kuule.” Huokaus. Taas yksi saaristoon eksynyt viherpiipertäjä kaupunkilaisturistit. ”Sun kannattais varmaan googlata asiaa.”

Paperikassiin nostamieni orvokkien sini haalistui silmissä. KVG!

Tähän asti ilmiselvä valintani palveluntuottajaksi vaihtui sekunnissa epävarmaksi. Taukkina torvena olen luottanut ammattilaisen apuun näissä asioissa, mutta jollei ammattilainen kaipaakaan minua asiakkaakseen?

Sitä paitsi, rautakaupan puutarhaosastoltakin saa taimia. Vieläpä lähes yhtä suurin ja värikkäin kukinnoin kuin yrittäjänkin puljusta. Ja onhan mökkimatkalla eräs toinen kukkatalo, pitäisikö käydä siellä tutustumassa ensi kerralla kun tullaan mökille?

 

Jaa tämä myös kavereillesi!

43 v ja kaunis – vaikka markkinointi haluaakin haastaa näkemykseni

43 v ja kaunisTulipa vain mieleen markkinoinnista.

Suurin osa meistä pitää huomion saamisesta, eikö?

En tarkoita nyt valokeilaa, vaan ihan tavallisia arkisia asioita; kaupassa on kivaa, että joku tervehtii meitä iloisesti, kysyy tarvitsemmeko apua jne. Se saa kukkaronnyörit sopivasti löystymään ja asettaa mielen positiiviseen ostovireeseen.

Minun herkkää sieluani ainakin hivelee suuresti se, että edes asiakkaana minut lasketaan kuninkaaksi.

Hyväksyn lähes kaikki huomionosoitukset, pienet lahjuksetkin.

Paitsi jos lahjukset liittyvät jotenkin odotettavissa olevaan ulkonäköni rapistumiseen.

Olen nimittäin mitä ilmeisemmin saavuttanut sen iän, jossa naisille aletaan tuputtaa kaikenlaisia nuoruuden hehkeyttä ylläpitäviä linimenttejä pienissä kertakäyttöpakkauksissa.

On silmävoidetta, soluja nuorentavaa seerumia ja naururyppyjen kanjoneita tasoittavia geelejä.

Tiedättekö mitä? Olen tyytyväinen peilikuvaani. En tarvitse tököttejänne. 43 vuotta näkyy, ja se saakin näkyä. Olen elänyt sopivan paheellisesti saadakseni aikaan veikeän pilkkeen silmäkulmaan. Se on paikoitellen ollut rankkaa, mutta täysin sen arvoista. Olen vihdoinkin luonut itseni ympärille katu-uskottavan auran.

Uskon, että minulla on samanhenkisiä kanssasisaria. Kauniita, riipputissisiä lanteikkaita arjen jumalattaria, joiden kasvoja koristaa upea, silmäkulmista hieman ruttuinen hymy.

Me olemme kauniita näin.

Älä sinä markkinoija yritä todistaa toisin!

 

Jaa tämä myös kavereillesi!

Laastarin leikkaaminen eli oppitunti selkeässä viestimisessä

Selkeä viestiminen on A ja O
Kuusivuotiaan kokemuksella ja annetuilla ohjeilla laastarin leikkaaminen sujui näin.

Kuusivuotias poikani satutti sormensa viikonloppuna.

Haava oli niin pieni, etten ensin edes nähnyt sitä. Se vaati kuitenkin kuusivuotiaan mielestä laastarihoitoa.

Sovimme, että hän isona poikana leikkaa itse rullasta sopivan kokoisen palan.

”Leikkaat tosta kato palan, mä voin auttaa että saadaan se paikalle”, sanoin hiustenkuivaaja toisessa kädessä.

Tulos oli tämä.

No, voiko kuusivuotiaalta odottaa muuta, ohjeistushan on selvästi ollut puutteellinen hänen kokemustasoonsa verrattuna.

Entä jos kyse olisi ollut asiakkaasta käyttämässä sinun myymää tuotetta tai palvelua?

Viestitkö sinä tarpeeksi selkeästi omille asiakkaillesi?

Jaa tämä myös kavereillesi!

…ja mitä sitä tänään kirjoittaisi?

Tulipa sitten sekin päivä, etten tiennyt mitä kirjoittaa.

No, se tulee meille kaikille, jossain vaiheessa, ja yleensä siitä pääsee yli. Jollain lailla.

Viime päivät ovat olleet minunlaiselle introvertille varsin vauhdikkaita. Olen viikon sisään osallistunut kolmeen iltatapahtumaan, jossa sosiaaliset kykyni ovat olleet koetuksella.

Nyt väsyttää.

Se vaikuttaa niin ajatteluun kuin ilmaisuunkin.

Olen kuitenkin varautunut tällaisiin hetkiin. Pidän listaa (tällä hetkellä Trellossa) mielenkiintoisista aiheista ja linkkaan kunkin aiheen alle teemaan liittyviä mielenkiintoisia artikkeleita. Kerään myös ajatuksiani erilaisiin bullet point -listauksiin.

Sopivan kirkkaalla hetkellä näistä yleensä kehkeytyy jotain sanottavaa.

Minulla onkin tapana aloittaa blogipostauksia, vaikkei tekstillä ole vielä varsinaista määränpäätä tai tavoitetta; luonnosteleminen kokoaa mielestäni hyvin ajatuksia. Muutaman päivän (tai viikkojen!) päästä kun aihioita työstää, teksti syntyykin usein kuin itsestään.

En siis ole huolissani. Tätäkin olen kirjoittanut näin pitkälle vaikka mitään sanottavaa ei vielä hetki sitten ollut.

Syy miksi nyt niin sinnikkäästi hakkaan tätä poloista läppäriä on se, että olen päättänyt, että tässä blogissa ilmestyy vähintään kaksi artikkelia viikossa. Se on minimi. Vielä en ole ihan siinä tahdissa – mutta ilman selkeää tavoitetta en pääse siihenkään. Tavoite kuitenkin pakottaa pitämään silmät ja korvat auki uusille ideoille.

Ja huomenna on aina uusi päivä. Ehkä silloin on piirun verran helpompaa?

Vinkit sujuvaan kirjoittamiseen

 

Jaa tämä myös kavereillesi!

Otsikko kruunaa blogisi ja houkuttelee lukijoita

Hyvä otsikko kruunaa tekstisi
Hyvän otsikon keksiminen voi olla musertavan vaikeaa. Siihen kannattaa kuitenkin panostaa. Hyvä otsikko kruunaa tekstisi.

Käykö sinulle joskus niin, että olet kirjoittanut helvatan hyvän blogin, muttet sitten keksikään siihen vetävää otsikkoa?

BTDT.

Itse asiassa niin käy joka kerta.

Minulle kirjoittaminen toimii ajatusten jäsentäjänä. Kirjoittaessa saan lokeroitua asiat mielessäni oikeille paikoilleen. Sivutuotteena syntyy ajatuksen kirkkaus, suurempi ymmärrys asioista.

Kun olen saanut blogin valmiiksi, en oikein enää malttaisi uhrata aikaa otsikon viimeistelyyn. Työnimi saa luvan kelvata, paitsi että… se ei enää istu tekstiin. Ei sitten millään. En vaikka siristäisin silmiäni.

Millainen on hyvä otsikko?

Hyvä otsikko ei ainakaan johda lukijaa harhaan. Se voi antaa osviittaa tulevasta – tai sitten ei. Sen olisi hyvä jo hakukonenäkyvyydenkin kannalta sisältää avainsana.

Mitään vakiomuotoista voittajakaavaa hyvälle otsikolle en osaa antaa. Sitä paitsi kaikki säännöt on luotu rikottavaksi, joten onko yleispätevässä ohjeessa edes mitään järkeä?

Yleensä teksti kannattaa pitää liikkeessä. Vältä substantiivitautia kuin ruttoa. Pidä verbit verbeinä ja tekijä tekijänä, niin olet jo lähellä onnistumista.

Ehkä vielä tärkeämpää olisi tuoda otsikossa jutussa käsiteltävään aiheeseen jonkinlainen näkökulma. Pelkkä ”Polkupyörä” ei kerro mitään siitä, miten aiot aihettasi käsitellä. ”Sininen polkupyörä” rajaa aihetta jo enemmän. ”Siniset polkupyörät liikenteessä” antaa aavistaa missä sfääreissä jutussa ehkä liikutaan.

Ja niin edelleen. Kuulostaa piinallisen helpolta.

Miksi hyvän otsikon synnyttäminen on yhtä tuskaa?

Olen huomannut, että kun tekstin on saanut kirjoitettua, sitä ei oikeastaan ole olemassa ennen kuin on klikannut ”julkaise”. Eli siihen mennessä en ole vielä tehnyt mitään. Muuta kuin maannut sohvalla.

Tässä kohtaa pyrin keräämään kaiken tahdonvoimani ja itsehillintäni ja käyn jääkaapilla. Tallennan tekstini kuitenkin ennen sitä. Jos verensokerin paikkaaminen ei auta, palaan tekstiin vasta seuraavana päivänä.

Otsikon hiomiseen kannattaa nimittäin käyttää aikaa. Jotkut sanovat, että jopa saman verran, kuin itse tekstin kirjoittamiseen. Tosin jos olet nopea kirjoittaja… no, pointti varmaan tuli selväksi.

Törmäsin interneetin syövereissä väittämään (eli sen täytyy olla totta!), että kahdeksan kymmenestä juttuusi tavalla tai toisella eksyneestä silmäparista lukee otsikon. Vain kaksi kymmenestä jaksaa lukea jutun loppuun asti.

Kehnoa leipätekstiä ei siis edes erinomainen otsikko pelasta. Mutta kysymys kuuluukin, miten paljon huippusisältöä menee hukkaan huonon otsikoinnin takia?

 

Kuva: FreeImages.com/André Bergonzzi

Jaa tämä myös kavereillesi!

Vain muutos on pysyvää – miten käy viestijän?

Olen tainnut tulla vanhaksi – mielestäni maailma muuttuu alati kiihtyvää tahtia.

Kun joskus aloitin viestinnän parissa, tärkeää oli osata kiteyttää haluttu viesti napakasti. Kielenkin piti olla moitteetonta.

Jossain vaiheessa tekstiin haluttiin elämää; asiantuntijan mielipidettä, asiakkaan omakohtaisesti kertomaa tarinaa. Ääntä, jota kuunnella.

Pikku hiljaa rivien väliin ilmestyi yhä enemmän ilmaa. Sitten joku mainitsi tiedon visualisoimisen – ei lukijalla enää ole aikaa perehtyä, pitää tehdä silmäiltävää, nopeasti omaksuttavaa, hopi hopi!

Ja niin me viestijät opettelimme kuvallisen viestinnän alkeita.

Hämmästyttävää kyllä, kuva on kerronnallisesti jopa sanaa vahvempi. Kuvaa ei voita mikään.

Paitsi liikkuva kuva.

Videoita, pliis! Puhelimella kuvattu, huonosti rajattu ja surkeasti valaistu käy erinomaisesti. Filkassa esiintyvä asiantuntija näyttää haudasta nousseelta, so what, rumat ne maskeerauksella koreilee. Tekisi varmaan hyvä verestää vanhoja malliaikaisia maskeeraustaitoja? Vieläkö alalla käytetään Blascoa?

Leikatakaan ei tarvitse osata – nyt striimataan livenä. Because we can, vehkeet on ja kanavat pelittävät. Ei väliä vaikka kukaan ei lähetyksiäsi tissien vilauttamisen puutteessa katsoisi. Pääasia että ollaan eetterissä. Google indeksoi ja sekös vasta on palkitsevaa!

Ai niin. Jakaminen opeteltiin siinä kaiken muun ohessa. Siellä, täällä, joka säällä; klikkaa julkaise ja jaa, uudestaan ja uudestaan, oikeaan aikaan, oikealle kohderyhmälle. Joskus tuli kämmi, mutta hei ei se mitään, lisää tuutista ulos niin edellinen unohtuu.

Itse asiassa käynnissä oleva tiedon loputon jakaminen ja sen uudelleenmuokkaaminen eri formaatteihin on niin työlästä ja aikaavievää, että yritykset valjastavat organisaation muut osat sisällöntuotantoon. Mitä johtajat edellä sitä keskijohto perässä ja hups, yhtäkkiä kaikki blogaavat.

Viestijän rooli onkin yhtäkkiä toimia fasilitoijana ja valmentajana, sparraajana, jotta muut voisivat viestiä.

Mmm.

Päädymmekö joskus takaisin lähtöruutuun? Vai osuuko Jukka Hakalan ennustus oikeaan? Tarvitaanko viestijöitä enää tulevaisuudessa? Olemmehan sinä-minä-se kaikki saaneet valtuutuksen toimia mediana.

Hikihän tässä tulee, jos rehellisiä ollaan. Uuden oppiminen on kivaa. Mutta jatkuva, kiihtyvässä tahdissa tapahtuva muutos on uuvuttavaa.

Miten käy viestijän muutoksen keskellä?

Vai tulinko tosiaan jossain vaiheessa vanhaksi?

Jaa tämä myös kavereillesi!