Viestintatoimisto AIO - Viestintäsi tekijä.

6 tammikuun, 2017

Enemmän sisältöä on enemmän

Enemmän makua, enemmän väriä, enemmän sisältöä Laskin kaikkiin blogeihini viime vuonna julkaisemani blogipostaukset.

Pääsin kahteensataan, ja lopetin laskemisen.

Enemmän sisältöä on selvästi enemmän omassa julkaisustrategiassani. Tässäkin blogissa kirjoituksia oli viime vuonna lähes 80.

Jäin pohtimaan kirjoitusten laatua. Eivät ne kaikki tietenkään mitään huipputeoksia ole, mutta satunnaisotannalla tuotan ihan käypää kamaa.

Harjoituksesta ei ainakaan ole puutetta 🙂

Määrä ei siis aina syö laatua. Uskon vakaasti siihen, että mitä enemmän tuotamme sisältöä, sitä enemmän joukosta löytyy myös kultahippusia. Ajatus jalostuu ja opimme ilmaisemaan itseämme.

Enemmän on siinäkin mielessä enemmän, että suurempi sisältövolyymi tuo yleensä enemmän kävijäliikennettä. Jokaisesta sadasta blogikävijästä valuu muutama klikkailemaan muitakin kirjoituksia. Joku jopa saattaa fanistua ja palaa.

Oman mutun mukaan tärkeää on pitää sisällön fokus joten kuten kirkkaana. Itselläni se on johtanut neljän eri aiheisen blogin syntyyn. Täällä Aion sivuilla keskityn laajasti viestintään ja markkinointiin koukaten asiakaspalvelun kautta. Lavea linjani pitää myös jatkossa.

Aion tänäkin vuonna tuottaa ihan hitosti sisältöä. Tavoitteena on pukata maailmalle vähintään yhtä paljon kamaa kuin viime vuonna. Suuntaan energiaa myös ilmaisun kehittämiseen ja ehkä lisään sisältötyyppien valikoimaa – uuden oppiminen kun on valtavan hauskaa.

Suosittelen lämpimästi, sinunkin kannattaisi kokeilla!

2 tammikuun, 201729 toukokuun, 2019

Kolme oppia 7-vuotiaan kirjoitusläksystä

Yksinkertainen on kaunista kirjoittamisessa Ekaluokkalainen poikani oli tänään saanut ensimmäisen kirjoitusläksynsä.

Aiheena oli mennyt joululoma ja mitä kaikkea kivaa hän oli sen aikana kokenut.

Illalla ruokapyödän ääressä hän pyöritteli kynäänsä tuskaisen näköisenä. Otsa oli syvässä kurtussa, täytekynän lyijy napsahteli tämän tuosta poikki.

”Äh, emmä osaa”, hän tuhisi hetken ähellettyään vihon yllä.
”Miten niin et osaa. Tietenkin osaat! Vai mitä tarkalleen tarkoitat, kun sanot ettet osaa?”
”No… näistä kirjaimista tulee ihan kamalia. Rumia ja eri kokoisia.”
”Entä sitten? Tärkeintä on se mitä sanot, ei se miltä se näyttää. Sitä paitsi en muista koska olisin itse viimeksi edes kirjoittanut käsin. Osaisinko edes enää? Ei käsialalla ole merkitystä”
”Aah…” Ilme oli edelleenkin epäluuloinen.
”Mikä nyt mietityttää?”
”Ööö… mä en tiedä mitä mä kirjoittaisin.”
”Ootko miettinyt, mitä haluat sanoa?”
”Eeeh… en.”
”No sitten et kyllä voi kirjoittaakaan. Ekaksi pitää päättää mitä haluaa kertoa.”
”Okei. Ei muuten tyhmä idea.”
”Jeps. Paras neuvo, monessakin asiassa, mutta etenkin kirjoittamisessa. Kirjoittamisesta tulee muuten tosi helppoa, jos kirjoittaa ihan sen minkä olisi äsken kertonut kaverilleen. Sana sanasta jopa. Puheessa tarina on yleensä parhaimmassa muodossaan.”

Tajusin yhtäkkiä luennoivani, vaikka opettaja oli nimenomaisesti kieltänyt sen. Tosin uskon, että kiinnitin huomiota ehkä hieman eri asioihin kuin ei työkseen kirjoittavat vanhemmat.

Muoto ei tässä kohtaa ollut tärkeää (se on harvoin muuallakaan), vaan se, että tarinaa syntyy (ihan kuten muuallakin).

Hetken tuumailun jälkeen vihko alkoikin täyttyä tekstistä. Yhteen sivuun tiivistyi joulun herkut, lahjat, pulkkailut sun muut huvit.

Aika hyvin ekaluokkalaiseksi. Vaikka luinkin lapsena paljon, aineiden kirjoittaminen oli minulle aina yhtä tuskaa.

En koskaan tiennyt mitä kirjoittaa. En myöskään osannut pukea haluamaani sanoiksi. Mutta täytekynällä tehtyjen loputtomien kirjoitusharjoitusten ansiosta käsialani rokkasi.

1 tammikuun, 201720 toukokuun, 2019

Mitä uutta vuodelle 2017? Joko asetit tavoitteesi?

En tee uudenvuodenlupauksia. Pidän kuitenkin tärkeänä, että itselleen asettaa tavoitteita. En tee lupauksia uuden vuoden kunniaksi. Mutta aika ajoin on ehkä hyvä asettaa itselleen jonkinlaisia tavoitteita, ainakin jos tarkoituksena on saada aikaan jotain muutosta.

Mietin pitkään, mihin olen elämässäni jotenkin tyytymätön ja mihin kaipaisin parannusta.

Päällisin puolin kaikki on hyvin, olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen kaikkeen.

Tai ainakin lähes kaikkeen.

No ehkä voisin olla hieman fokusoidumpi. Kaipaisin itseltäni lisää voimia asioiden loppuun saattamiseen. Rakastan uuden ideoimista ja uusien hankkeiden aloittamista. Haasteellisinta minulle onkin rykäistä se viimeinen lyhyt keskittyminen, jolla puristan työt pisteeseen asti. Elättelen toiveita, että se edelleen tässä vaiheessa elämää olisi opittavissa.

Haluaisin myös lukea enemmän. Kaikenlaista, faktan lisäksi romaaneja ja näytelmiä, jopa runoja; eri kielillä eri kulttuureista. Ja mielellään viimeiseen sivuun asti.

Toivoisin myös olevani suvaitsevaisempi kuin ennen, vaikka tiedän jo nyt katsovani maailmaa melko avaralla perspektiivillä. Haluaisin oppia ymmärtämään myös heitä, joiden mielipiteet ovat vastakkaisia omiini nähden. Tai ainakin heidän tarkoitusperiään.

Haluaisin oppia ilmaisemaan itseäni niin, etten loukkaisi ihmisiä. Faktaidioottina (olenhan suomalainen, lähes insinööri siis itsekin) menen asioihin usein liian suoraan, ja se saattaa hämmentää monia.

Olisi nastaa, jos jokaisessa tilanteessa voisin olla mielenrauhansa säilyttävä zen-kissa, tapahtui ympärillä mitä tahansa. Että silloinkin uskoisin itseeni ja osaamiseeni. Ja jos kaaoksessa huomaisinkin osaamisessani jonkinlaisen puutteen tai särön, osaisin suhtautua siihen avoimen uteliaasti, ratkaisua etsien.

Nämä siis terveellisten elämäntapojen, riittävän levon yms yms lisäksi. Tällä hetkellä, sohvalla viltin alla hieman flunssaisena kaikki näyttää hyvin lupaavalta. Jopa valoisalta; muutos on vielä täysin mahdollinen.

Jotta tavoitteiden saavuttaminen tuntuisi liian vaikealta, taidan aloittaa siitä helpoimmasta päästä, lukemisesta. Iltapuuro hedelmien kera on jo syöty. Tarvitsemme onnistumisen tunteita, jotta jaksamme tavoitella muutosta.

Yöpöydälläni odottaakin kymmenittäin aloitettuja pokkareita, lehtiä ja kovakantisia opuksia. On paksua, ohutta, taidokkaasti toimitettua ja hartaasti harkittua. On käännettyä, on alkuperäiskielellä.

Urakkaa siis on.

Mutta pidemmittä puheitta – lähdenpä tästä kirjan kimppun. Hyviä tavoitteenasetteluja sinulle, moi!

29 joulukuun, 201622 toukokuun, 2019

Kiitos tästä vuodesta

Kiitos tästä vuodesta Olen viettänyt kohta viikon lomaillen.

Ihan täysin en ole päässyt irtautumaan töistä, siellä, tuolla, täällä on ollut pientä säätämistä, mutta sillä ei ole ollut niin väliä, kun olen itse pystynyt määräämään tahdin.

Muuten aika onkin kulunut lepäillessä; aaton aattona simahdin seitsemän kertaa sohvalle. Se kuvannee syksyn työtahtia.

Silti en tunne muuta kuin suurta iloa ja kiitollisuutta. Mennyt vuosi on ollut täynnä oivalluksia, uusia ajattelutapoja ja tuoreita lähestymiskulmia. Hyvin antoisaa siis.

Eniten minua lämmittää ajatus siitä, että olen saanut hyödyntää omaa osaamistani auttaakseni muita. Suorittamisen sijaan olen voinut auttaa muita heidän ongelmiensa ratkomisessa.

Se on ollut arvokas kokemus – uskon itse asiassa että meille molemmille, niin asiakkaille kuin minullekin. Asiakkaan kohdalla se on toivottavasti edistänyt heidän omaa sisällöntuotantoaan. Itselleni se on antanut uskoa omaan osaamiseen.

Yhteenvetona voin siis sanoa olevani väsynyt mutta onnellinen. Ja ennen kaikkea kiitollinen.

Haluankin kiittää kaikkia minua kannustaneita, erityisesti kuitenkin murua ja Jääskeläisen Jannea joiden ansiosta Aio on up and running. Painostuksenne toimi.

Iso kiitos myös teille muutamalla asiakkaalle, teillä on erityinen paikka sydämessäni.

Kiitos myös Anne-Maaritille, joka tirskumatta jaksaa vastata kaikkiin tyhmiin kysymyksiini.

Ensi vuonna jatketaan samaan malliin! KIITOS!

12 joulukuun, 201622 toukokuun, 2019

Tuottaako suomen kieli kapeaa ajattelua? No haloo!

Onko suomen kieli laadukkaan ajattelun kieli? Viestintätoimisto Kreabin toimitusjohtaja Mikael Jungner on avautunut Facebookissa suomen kielestä.

Ennen kuin tuomitsemme Jungnerin, kannattaa muistaa, että Jungner todennäköisesti provosoi postauksessaan tahallaan. Provosoiminen on Jungnerin mielestä hyödyllistä, sillä kun kepillä kokeilee jäätä, tulee samalla selvittäneeksi mitä mieltä ihmiset ovat eri asioista.

Facebookissa Jungner toteaa kielen olevan ajattelun ja vuorovaikutuksen väline. Tämä on totta. Mutta Jungner harmittelee sitä, että koska niin harva puhuu suomea, se ei vuorovaikutuksen välineenä ole yhtä tehokas kuten esimerkiksi englannin kieli.

Sanojakin on suomessa englantia vähemmän, eikä kielemme kehity tarpeeksi rapsakkaa tahtia, jotta voisimme kansakuntana pysyä ajattelun aallonharjalla.

Jonkinlaisena kielten sekakäyttäjänä (olen kaksikielinen, opiskelin ranskaa pääaineena ja italiaa sivuaineena) yritän sivuuttaa avauksen provosointipyrkimykset ja miettiä, onko Jungnerilla jokin muu pointti tässä.

Kielen puutteet kaventavat ajattelua

Kielemme puutteet kaventavat Jungnerin mielestä ajatteluamme.

Tavallaan, tavallaan ei; on olemassa kieliä, joista puuttuu esimerkiksi lukuihin ja määrän määrittelemiseen liittyvää sanastoa. Tällaisen kielen puhujan on vaikea hahmottaa suuria määriä. Kymmenen lintua ei siis eroa 20 linnusta, vaan lintuja on joko yksi, kaksi, kolme tai monta.

Eri kysymys on, tekeekö onko tämänlainen ”kapea ajattelu” jotenkin hallaa kielen käyttäjälle. Meillä ei ole tarvetta käsitteellistää asioita, jos niitä ei esiinny arjessamme.

Tämä on tuttua omasta arjestani; vaikka ruotsi on toinen virallinen kielemme, sen keskeinen ohjeistus tulee lätäkön takaa. Joskus kotimaisille ilmiöille on mahdottoman vaikea löytää eksakteja sanoja sillä toisella kotimaisella, kun kuningaskunnassa niitä ei yksinkertaisesti ole.

Onko ruotsalaisten (tai suomenruotsalaisten) ajattelu sitten kapeampaa kuin suomalaisten?

Ei. Lainatakseni työkaveriani, ”niillä korteilla pelataan, jotka käteen on annettu”. Selitämme parhain päin asioita ja ilmiöitä oman maailmankuvamme mukaisesti niistä lähtökohdista, joka kielemme meille antaa.

Minun on vaikea nähdä Jungnerilla jotain muuta pointtia kuin provosointi. Noin yleisesti, ja tämä on ihan oma henkilökohtainen näkemykseni ja uskon Jungnerin olevan samaa mieltä, suomi on hyvin joustava ja kauniskin kieli.

Kieli muotoutuu käytössä ja leimaavaa kehitykselle on pyrkimys tehokkuuteen. Suomi on tehokkuudessa kärkikastia – emme tarvitse kasapäin erillisiä prepositioita, kun kaiken voi sijamuodoilla kirjoittaa yhteen.

Se ei ole köyhää, vaan päinvastoin nerokasta.

Ajattelun köyhyyteen ei mielestäni vaikuta se, mitä kieltä puhumme. Sanavaraston kapeus ja itsensä ilmaisemisen puutteet sen sijaan vaikuttavat.

Näköalaamme kaventaa tehokkaasti myös oman kuplamme homogenisoituminen. Kun itsensä ympäröi samanmielisillä, ei ole väliä, mitä kieltä käytämme – ideat eivät kohtaa vastaääniä, eikä mikään ajatus jalostu.

28 marraskuun, 201622 toukokuun, 2019

Olisipa taas 6-vuotias supersankari ja innokas onnistuja

Missä sinun sisäinen supersankarisi luuraa? Arvatkaa, kenestä haen voimaa, kun en itse jaksa uskoa omaan tekemiseeni?

6-vuotiaasta pojastani. Hänen uskomaton kekseliäisyytensä jaksaa häikäistä vanhaa.

Ja se vaivaa pelkäämätön asenne! Puhumattakaan hänen loputtomasta uskostaan omiin kykyihinsä!

Hän ei esimerkiksi vuosi sitten osannut kirjoittaa. Eikä lukea. Eikä hänellä vielä viisivuotiaana ollut kokemusta kirjan julkaisemisesta.

Se ei menoa haitannut.

Ensimmäinen supersankariteos ilmestyi vuosi sitten. Sitä seurasi Aptimusprimen kirja (kyllä, A:lla kirjoitettuna). Nyt hän väsää omaa versiota Dav Pilkeyn Kapteeni Kalsarista.

Okei, tarinat eivät ehkä ole kovin originelleja eivätkä selviäisi tekijänoikeudellisesta tarkastelusta, mutta yhtä kaikki, hän TOTEUTTAA UNELMIAAN.

Tuosta noin vaan, ilman mitään ammatillista perusosaamista. Tai sen suurempaa itsekritiikkiä.

Itse huomaan välillä juuttuvani miettimään tuli nyt tarpeeksi hyvää, vai menikö ylipäänsä oikein. Pitäisikö vielä hioa. Tai kieltäytyä kokonaan kunniasta, kun en täysin osaa.

Sitten palautan mieleeni 6-vuotiaan ihmepojan.

Ja muistan, että ehkä sittenkin voin yrittää.

Sillä jollei yritä, asiat jäävät kovin usein tekemättä.

20 marraskuun, 2016

Asiantuntijuus sokeuttaa – törkeän yksinkertainen viesti menee läpi

Asiantuntijuus sokeuttaa – törkeän yksinkertainen viesti menee perille Ammatikseni viestintää pohtivana olen huomannut miten vaikeaa viestin perille saaminen on.

En nyt tarkoita itseäni sisällöntuottajana, vaan viestien kuluttajana.

Lomakkeiden täyttäminen on minulle esimerkiksi täysin mahdotonta. Miksi niissä kysytään niin outoja? Ja miksi juuri valitussa sanamuodossa? Mitä lomakkeen laatija on ajatellut pyytäessään jotain tiettyä tietoa? Miksi kysytty on relevanttia asiani kannalta?

Ja niin edelleen.

Epäilen sitä ammattitaudiksi. Merkityksen – ja merkityksellisyyden – kyseenalaistaminen kuuluvat työhöni.

Samalla luulisi kokemukseni ja osaamiseni auttavan viestien tulkinnassa. Mutta sen sijaan ne edistävätkin hahmotushäiriötäni.

Erityisen heikosti siedän huonosti suunniteltuja verkkosivustojen käyttöliittymiä ja taloyhtiön viestittelyä. Kaikenlaiset kehnot ohjekyltit ovat painajaiseni.

Olenkin monesti miettinyt, olenko ainoa, joka ei ymmärrä?

Tuskinpa.

Siksi viestit kannattaakin muotoilla yksinkertaisesti. Törkeän yksinkertaisesti. Niin, että jopa viestinnän asiantuntija ymmärtää ne.

Koska asiantuntijuus sokeuttaa. Potentiaalinen asiakkaasi ei ymmärrä asiaasi ja lähestyykin sinua juuri siksi: saadakseen apua. Sinulta. Jos hän osaisi sen mitä sinä osaat, hän tekisi sen itse, eikö?

Älä aja mahdollista asiakastasi pois monimutkaisella viestinnällä!

15 marraskuun, 201621 toukokuun, 2019

Avoin viestintä rakentaa luottamusta ja edistää itseohjautuvuutta

Osallistuin viime viikolla mielenkiintoiselle luennolle, jonka aiheena oli johtaminen työelämän muutoksessa.

Puhujan esittämistä väittämistä mieleeni jäi erityisesti tämä: luottamus on itseohjautuvuuden tärkein polttoaine.

Hän lähestyi asiaa esimerkillä, jossa organisaatiossa oltiin ihmetelty työntekijöiden passiivisuutta. Kaikki olettivat, että jokainen toimisi itsenäisesti vastuuta kantaen, mutta todellisuus olikin jotain aivan muuta.

Kun asiaa alettiin perkaamaan, lähtökohtana oli kysymys MIKSI organisaatio ei kyennyt itseohjautuvuuteen kaikista sitä tukevista toimista huolimatta.

Hyvin pian organisaatiossa huomattiin, että kyse ei ollutkaan kannustuksen lisäämisestä, vaan itseohjautuvuuden esteiden purkamisesta.

Toisin sanoen organisaation johtamisessa olikin vallalla (piilo)rakenteita ja käytäntöjä, jotka luottamuksen edistämisen sijaan lisäsivätkin kontrollia. Esimerkkinä tällaisista rakenteista puhuja mainitsi etätöihin joissakin organisaatioissa liittyvän byrokratian ja raportoinnin.

…entä voisiko viestintä auttaa?

Itseohjautuvuutta voidaan rakentaa myös viestinnän keinoin.

Ensinnäkin, minkä tahansa strategian työstämiseen ja jalkauttamiseen tarvitaan tehokasta (strategia)viestintää.

Jos toiveena on itseohjautuvuuden lisääminen, se pitää terminä määritellä ei johtoryhmässä, vaan esimiesten ja työntekijöiden kesken yhdessä. Organisaation pitää löytää yhteinen näkemys siitä, mitä itseohjautuvuus merkitsee juuri heidän organisaatiossaan, miten se ohjaa heidän työtään, mitä se ei pidä sisällään. Vain keskustelemalla yhdessä organisaatio – ja sen osat – voivat määritellä selkeät tavoitteet itselleen.

Asioista pitää siis puhua. Jokaisen organisaation jäsenen on ymmärtää mistä on kyse. Kriittistä onkin juuri avoimuus ja yhdessä tekeminen. Mietipä miten usein pomo johdattelee ja tekee päätökset muiden puolesta, ihan huomaamatta?

Toiseksi, myös avoimuus ja läpinäkyvyys lisäävät luottamusta. Kun päätöksentekoprosessit ovat transparentteja, kaikille on selvää kuka teki päätöksen, millä perusteilla ja miksi. Transparentissa organisaatiossa vastuut ovat selvät; kun tunnemme oman toimivaltamme, on helpompaa toimia itsenäisesti.

Kolmanneksi, jokaisen meistä tulisi kiinnittää huomiota omaan vuorovaikutukseensa. Käytämmekö vuorovaikutuksessamme muotoiluja tai välitämmekö sanattomia viestejä, jotka ovat ristiriidassa sanomamme kanssa. Suu sanoo ”luotan”, mutta kehosi ”syö hattusi, valehtelija”.

Lopuksi pitää kuitenkin todeta, että viestinnällä ei korjata johtamisen ongelmia. Jos johto poukkoilee linjassaan tai on kykenemätön päätöksentekoon, ei näiden kolmen kohdan korjaaminen vielä auta. Viestintä onkin johdon työkalu, suljettujen ovien avaaja ja monen mahdollistaja.

Itseohjautuvuus kasvaa luottamuksesta, joka perustuu avoimeen yrityskulttuuriin

7 marraskuun, 201629 toukokuun, 2019

Erään puudelin kuolema

Salliiko anteeksipyyntö ihan minkä käytöksen vaan? Kun oikein pahasti mokaa, ensimmäinen kriisiviestinnän neuvo on myöntää heti kaikki ja pyytää anteeksi.

”Sori mä mokasin, ei ollut tarkoitus loukata” herättää yleensä sympatiat yleisössä. ”No sattuuhan noita”, ”mitäs pienistä”, me vastaamme kuorossa, ja rapsutamme näin eteemme selälleen kellahtaneen puudelin vatsaa.

Nykyään mokailu on kasvanut omaksi taiteenlajiksi: harkittuja töppäyksiä hyödynnetään julkisuuden saamiseksi.

Tällä skandaalimarkkinoinnilla saa aiheutettua sopivan kohun oman asiansa ympärillä. Huomio on taattu ja maine sen kuin kasvaa. Ja kun pyytää anteeksi, synninpäästö on varma. Matkaa voi jatkaa omatunto puhtaana, piirun verran tunnetumpana tekijänä kuin tovi sitten.

Somessa näitä ”puudeleita” näkee harva se päivä. Mitä tahansa voi sanoa ja tehdä, törkeyksiäkin, jos niitä jälkikäteen pyytää anteeksi. Koska mehän kuitenkin annamme anteeksi, automaattisesti, sehän kuuluu asiaan.

Vaan eipä enää. Lopulta kävi nimittäin niin, että anteeksiannon sijaan puudeli pantiin päiviltä. Urheiluvaikuttaja Aleksi Valavuoren työsuhde purkautui hiljattain hänen some-käyttäytymisensä takia.

Olen miettinyt olikohan tässä some-etiketin käännekohta? Tuleeko rähjäämisellemme loppu, kun sillä onkin mahdollisesti jonkinlaisia vakavia, omakohtaisia seurauksia? Lakkaammeko pönkittämästä omaa egoamme räyhäämällä?

Eikö huomiota todellakaan saa olemalla nöyrä oma itsensä? (Saa. Katso @j_sjoman 1 like = 1 fact about me -ketju Twitterissä. Miestä on avautumisen jälkeen ihan pakko rakastaa.)

Emmehän rähjää kadulla vastaantuleville tuntemattomillekaan.

Emmehän?

Vai?

Ei kai?

Voi apua.

(Some-käyttäytymisen ohjeita voit kerrata täällä.)

3 marraskuun, 201622 toukokuun, 2019

Luovuuden taustalla autuas tylsyys

Luovuus kumpuaa tylsyydestä
Luin aamulla mielenkiintoisen artikkelin ihmisen tarpeesta olla tekemättä mitään.

Tylsyys tai tylsistyminen on tarpeen luovuutemme herättämiseksi. Jos koko ajan syötämme mielikuvitustamme valmiilla paketeilla (tv:llä, pädillä, peleillä yms.) mielikuvituksemme ei kehity.

Mielikuvitus taas on tärkeää empatian tuntemiselle. Jollei meillä ole mielikuvitusta, emme myöskään kykene asettumaan toisen asemaan.

Vahvalla mutulla voin sanoa, että asiassa on perää. Liika stimulaatio kuristaa luovuuden sen sijaan, että ruokkisi sitä. Vasta kun kohtaamaansa pääsee sulattelemaan rauhassa, voi luoda uutta.

Pidätkö sinä huolta omasta luovuudestasi? Miten?