fbpx

Paha palaute on yleensä merkki pahasta olosta

Sapekas, paha palaute on yleensä merkki pahasta olostaOletko joskus saanut ylitsepursuavan sapekasta, pahaa palautetta asiakkaalta? Sellaista, jonka jälkeen tekisi mieli kaivaa kuoppa maahan johon piiloutua ja unohtaa, että koskaan edes syntyi?

Ei hätää. Kokemukseni mukaan pahimmat vuodatukset tulevat henkilöiltä, jotka ovat nousseet väärälle puolelle sänkyä ja astuneet kissanoksennukseen.

Huono palvelu on tietenkin oma asiansa ja siitä saatu palaute pitää ottaa itseensä. Mutta mummin kummin kaiman haukkumiset ovat jo osoitus palautteenantajan omista ongelmista.

Somen aikana nämä vain tuppaavat saamaan tarpeettoman laajan yleisön. Siksi palautteeseen kannattaa reagoida heti. Tarjoa apuasi, vaikka miten kyrsisi.

Se saattaa pelasta mainekriisiltä.

”Hei viittisiks ihan nopeesti tehä yhen jutun…?”

Ammattimainen viestintä vaatii ammattimaiset valmistelut.Kello on 16.15.
 
”Hei viittisiks nopeesti tehdä yhen jutun? Se tulee sulta kuitenkin nopeemmin, kun oot ammattilainen. Ai koska pitäis olla valmista? No huomenna. Mut kympiltä riittää, ei tartte heti kasiksi.”
 
Aivan liian usein olen saanut kuulla työssäni tämän. Viestinnän työt ovat ”yksiä juttuja” eikä niillä ole kiire, seuraava aamu riittää hyvin. Toimitus mielellään molemmilla kotimaisilla, kiitos kysymästä. ”Tekisitkö samalla hei enkuksi?”
 
”Ja joo, lyhyt yhteenveto bullet pointseina tästä 73 slaidin esityksestä ois kuule hyvä tähän loppuun. Matskun selaa nopsaan, kato tässä on pääasiassa vaan kuvia.”
 
”Ja kuva ois kiva. Eiks sulla ollut sitä kameraakin?”
 
Ensinnäkin:
  1. Me viestijät olemme ylpeitä osaamisestamme. Se tarkoittaa, että haluamme tehdä työmme hyvin. Työn huolelliseen tekemiseen kuluu aikaa.
  2. Aikaa kuluu etenkin taustamateriaaliin perehtymiseen. Esimerkiksi haastattelun runko on kivempi rakentaa faktalle kuin arvailuille. Vaikka olisimme miten taitavia, emme ole ajatustenlukijoita.
  3. Hyvä olisi tietää myös mitä tuotettavalla sisällöllä olisi tarkoitus saavuttaa, kenelle halutaan puhua ja millä äänensävyllä. Se nimittäin vaikuttaa siihen, missä muodossa sisältö kannattaa tuottaa.
  4. Harva viestijä osaa kolmea kieltä niin, että tuottaisi täysin painokelpoista tekstiä kaikilla. Kääntämistä varten on ihan omat asiantuntijansa.
  5. Juu on kamera. Entä sitten?
Laadukas, ammattimainen viestintä vaatii siis ammattimaisen valmistelun.
Kiitos.

Mainoksilla tehdään myös hyvää

Törmäsin uutiseen, jossa kerrotiin kaupunkipyörien joutuneen vandalismin kohteeksi.

Pyöristä oli ”siistitty” mainokset, koska urakan suorittanut iskuryhmä haluaa siivota kaupunkitilan kaikesta kaupallisesta viestinnästä.

Hyvä iskuryhmä, tämäntyyppinen kapitalistinen, luokkayhteiskuntaa vahvistava rikkaiden nahistelu mahdollistaa sen, ettei pyörien käyttöön ja ylläpitoon käytetä yhtään ylimääräistä yhteisistä verovaroistamme. Niille kun löytyy parempaankin käyttöä.

Sponsori maksaa ja saa vastineeksi näkyvyyttä. Nyt ”puhdistetut” fillarit ennallistetaan, eikä laskua mitä todennäköisimmin maksa sponsorina toimiva asiakas. Se hyvä, mitä näillä mainoksilla yritettiin saavuttaa, saatiin yhdessä yössä nollattua.

Sen laskun maksamme sinä ja minä, ”Alepa-fillarien” käyttäjät.

(Kyllä, nämä riippumattomat kapinalliset käyttivät itse kohteena olleesta mainossaasteesta nimitystä ”Alepa-fillari”.)

Fatshaming: mitä vastaat, kun 7v pitää sinua läskinä ja kehottaa salille?

Fatshaming, bodyshaming, mitä niitä nyt on – mutta että 7-vuotiaan suusta?”Äiti, ukki kertoi, että oot joskus käyny tosi tiuhaan salilla.”
”Joo, niin oonkin!”
”Mut se oli siis ennen mua?”
”Eikun kävin mä sun syntymän jälkeenkin, mutta sitten sä et viihtynyt niiden lapsiparkissa. Joten mä lopetin.”
”Aah. No mummielestä sä voisit taas aloittaa.”
”???”
”Pääsisit eroon tosta.” Pieni syyttävä sormi kiemurtelee ilmassa ja osoittaa päättäväisesti keskivartaloani.

Kyseinen keskustelu käytiin muutama päivä sitten 7-vuotiaan poikani kanssa. Eikä tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän huomauttelee painostani.

Minä, läski.Joka kerta olen yhtä hämilläni. En ole mielestäni hillittömän ylipainoinen. Sillä lailla keski-ikäisen sopivasti ehkä, poskeni eivät ole lommolla eivätkä silmäni kuopalla. Pärjään hyvin samoilla vaatteilla kuin muutama vuosi sitten.

Tokaluokkalainen on kuitenkin eri mieltä. Emme ole puhuneet painosta kotona, joten olen arvatenkin ymmälläni hänen arvostelustaan.

Huolestuttavaa on, että hän usein iltapalan jälkeen pitää myös itseään paksuna, ”äiti kato, mulla on hirvee läskivatsa!”

Voin taata, että tällä kaverilla on sixpack myös selän puolella vartaloa.

Vartalo on esineellistynyt

Vai onko tämä nyt sittenkään niin yllättävää?

Saimme vastikään kesällä todistaa erästä julkista fatshaming-tapausta.

Jo bambisäärisenä mallina 25 vuotta (ja kiloa) sitten sain kuulla miten en koskaan ollut sopiva; milloin olisi pitänyt olla isommat rinnat, kapeammat reidet tai paksumpi tukka.

Tänään maailma on vielä armottomampi. Kulttuurimme on monin verroin aiempaa visuaalisempi, ja jo 17-vuotiaat lapset muokkaavat kehojaan kirurgisesti. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvä, ja jokainen poimu ja ryppy, valkki ja kuoppa on vapaan arvostelun kohteena.

Mutta että jo 7-vuotias antaa palautetta? Ja kehottaa salille? Ja pitää vielä itseään läskinä?

Mielestäni se on jo pöyristyttävää.

Kysynkin, millä retoriikalla me puhumme vartaloistamme, jos jo lapset kiinnittävät huomionsa näihin asioihin? Miten me esineellistämme kehoamme siinä kuvallisessa materiaalissa, jota vyöryy päällemme kauppojen lehtihyllyillä ja verkon syövereissä?

Ehkä tätä olisi syytä miettiä.

Ja olla onnellinen siitä, että kasvoin naiseksi jo aikojen alussa 80–90-luvun taitteessa.

PS
Ilmeisesti hämmennykseni ei ole jäänyt pikkuiselta huomaamatta. ”Sä et äiti olekaan lihava. Sulla on vain jäätävän iso perse”, hän sanoi toissa iltana. Ja hymyili vielä suloisesti päälle.

Mitä siihen kuuluu vastata?

Ilmastonmuutos ja 10 muuta vaikeaa termiä yksinkertaistettuna

Ilmastonmuutos on peruttu – termistöä muuttamallaHS siteerasi tänään the Guardiania, jonka mukaan Yhdysvalloissa ministeriö olisi kieltänyt henkilökuntaansa käyttämästä ilmastonmuutokseen liittyvää sanastoa.

Se on kätevää, koska ilmiöhän häviää, jos siitä ei puhuta sen oikealla nimellä.

Taivas tosin kaataa niskaamme aiempaa enemmän vettä outoina ajankohtina kovien tuulien saattelemana. Aurinko paistaa popcornit valmiiksi jo pellossa.

Mutta siitä viis. Huolestuttavaa on se, että käyttämämme sanasto muokkaa asenteitamme ja arvomaailmaamme. Siinä mielessä sanaston vaihto vaikuttaa myös ilmiön olemassaoloon.

Entä jos ryhtyisimme koti-Suomessa samaan? Mitä negatiivisen klangin saaneita termejä voisimme sieventää yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi?

Ehdotan seuraavia lisäyksiä termistöömme:

Yksinhuoltaja – eksklusiivinen vastuunkantaja
Veronmaksaja – valtiosponsori
Työkyvytön – tilapäisesti työhaittainen
Työtön – tilapäisesti ilman tointa oleva
Sinkku – ei vielä sitä oikeaa löytänyt henkilö
Yrittäjä – yrityksiä perustava ja pyörittävä, mahdollisesti muita työllistävä riskinottoon pelottomasti suhtautuva henkilö (siitä on kuulkaas yrittäminen kaukana kun ryhdytään palkanmaksajaksi, silloin mennään eikä meinata!)
Syrjäytyminen – normista poikkeava, minimaalinen osallistuminen
Kilpailukykysopimus – kansan syviä rivejä koskevat yhteiset talkoot Suomen pelastamiseksi
Sote – se, toinoinniin, uudistus
Ilmastonmuutos – ilmaston sopeutuminen talouden kehitykseen
Trump – Isä aurinkoinen (värihän sen jo kertoo).

Lehden lukeminen on rapistuva kansalaistaito

Lehden lukeminen on tärkeä, mutta rapistumassa oleva kansalaistaito.Kävin toissapäivänä mielenkiintoisen keskustelun 7-vuotiaan poikani kanssa mediasta ja sen (hänen mielestään) lyhyestä historiasta.

Hän epäili, oliko Hesaria ollut olemassa 20 vuotta sitten. Silloin kun ei vielä ollut pädejä.

Hänen yllättyi kun kerroin, että Helsingin Sanomat on perustettu jo kauan sitten, jopa ennen ukin syntymää, vuonna 1889. Pojan maailmassa paperilehti on täysin vieras käsite.

Lehti rakensi yhteistä kuvaa maailmasta

Muistan kun itse tuoreena koululaisena aloittelin sanomalehden lukemista. Tärkeää kansalaistaitoa opeteltiin isovanhempieni opastuksella mökillämme, eteisen isolla ruokapöydällä. Isoa nivaskaa kun ei pieni ihminen saanut selattua ilman apua.

Alkuun katsoin vain sarjakuvat, mutta pikkuhiljaa, lukutaidon karttuessa, silmäilin myös otsikot ja kuvatekstit (nämä luen varmimmin muuten nytkin).

Niinä aikoina lehti oli YLEn tv-uutisten lisäksi koko perheen yhteinen ikkuna maailmaan, merkittävä maailmankuvan muokkaaja. Kesäkauden alkaessa lehti siirrettiin tulemaan mökkikuntaan, ja sen hakeminen fillarilla ison tien tienhaarassa sijaitsevasta lehtilaatikosta oli kunniatehtävä.

Vielä kotoa muuttaessani vanhempani varmistivat, että olinhan hyödyntänyt paikallisen lehden opiskelijatarjouksen.

Lukemisesta tulikin henkilökohtainen juttu

En muista, että lapsen syntymän jälkeen minulle olisi tullut paperista lehteä. Luen päivän sanan mielummin suoraan pädiltä, jakovalmiina yhteisölleni.

Se tekee mediakulutuksestani tavallaan hyvin intiimiä (Twitter-yleisöstä huolimatta). Tiedon imuroiminen tapahtuu henkilökohtaisessa tilassa minun ja oman pädini välillä; ulospäin lehden lukeminen ei käytännössä eroa mistään muusta pädillä tapahtuvasta selaamisesta.

Epäilenkin, ettei pojalleni tule muodostumaan samanlaista päivittäistä rutiinia lehden lukemiseen, kuin mitä minulle syntyi 80-luvulla.

Tässä valossa sanomalehtimedian väistämätön kriisi on ymmärrettävä.

Silti, luen enemmän lehtiä kuin koskaan aiemmin. Sähköinen formaatti mahdollistaa reaaliaikaisen lehden (sisällön) tilaamisen edullisesti lähes mistä tahansa maailman kolkasta. Kiitos somen käyn myös aiempaa enemmän keskustelua lehtijuttujen ympäriltä. Minun maailmassani lehti voi siis vielä hyvin.

Mutta miten on 10 vuoden päästä kun oma vesselini muuttaa omilleen? Onko pädejäkään enää silloin?

Putoaako lehden lukeminen kansalaistaidoista? Mistä tieto silloin haetaan? Miten muodostetaan se yhteinen todellisuus, joka on niin tärkeä yhteiselle tarinallemme?

 

Kuva: FreeImages.com/Nandet