Vittu saatana!

Vaalityö on alkamassa ja tuntuma ensimmäisiin "vittu saatanoihin" otettu.¯¸
Laskiaspulla palauttaa voimat – jopa hektisen vaalityön jälkeen

Osallistuin tukijoukoissa elämäni ensimmäiseen vaalijippoon eilen.

Kyse oli toritapaamisesta, jossa ehdokkaat olivat kaiken kansan tavattavissa, ja tarjolla oli myös pullakahvit – kuinkas muuten.

Seisoin pöydän ääressä hörppimässä kahviani kun viereeni tuli pieni, selvästikin vihainen (ja humalainen) mies.

”Vittu saatana, noilla on 8 000 palkat ja, ja, ja, saatana, ei sais kiroilla, mutta vittu kun on ihan pakko, sanon nyt kuitenkin vittu saatana, että mulla on saatana 400 euron tulot kuukaudessa”, mies sanoi ja pui vielä vakuudeksi nyrkkiään ilmassa.

Rispaantunut hihansuu tuskin peitti revenneiden käsineiden paljaaksi jättämät ranteet.

En osannut vastata miehelle mitään, oli selvää, että olen häneen verrattuna etuoikeutettu ihan millä mittapuulla tahansa.

”Ottaisitko kahvit, jos tarjoan”, änkytin miehelle ehdokaskaverini kanssa.
”Vittu saatana, tuolla se on ilmaista”, mies sanoo ja huitoo toisen puolueen kahvikojua kohti. ”En varmana ota!”
”Eikun mä voin hakea sulle!”

Se sai miehen lopulta pysähtymään. Hän nosti katseensa, mittaili, siristeli silmiään, kuin ei olisi uskonut näkemäänsä. Uhon takaa pilkisti epävarmuus, pienen ihmisen suuri tuska.

Lopulta hän kysyi ”Ootko vapaa nainen?”

Vastasin etten ollut.

”Vittu saatana, sekin meni ihan vituiksi…!!!”

Uho peitti taas hetken esillä olleen herkkyyden.

”Saanko kuitenkin tulla vielä jutteleen sulle?”
”Tietenkin saat!”

Kaikesta huolimatta, uhosta, erilaisuudesta, pelosta, epävarmuudesta, koen, että löysimme jonkinlaisen yhteyden. Hän sai avautua, ja minä jaksoin kuunnella.

Se on kaiken vuorovaikutuksen perusta.

Poliittisen retoriikan täyskäännös – valheesta tuli arkea

Valheella on pitkät jäljet – luottamus on politiikassa tärkeää.Politiikassa on aina ollut takinkääntäjiä, väyrysiä, jotka vaihtavat mielipidettä yhtä usein kun me muut alusvaatteita.

Nyt maailman mahtavimman maan johtoon on astunut poliitikoksikin erikoinen persoona, mies jonka koko olemus huokuu oman edun tavoittelua.

Trump ei pelkää valehdella kääntääkseen asiat itselleen sopivaan asentoon. Presidenttiyttä ei ole kuin muutama päivä takana ja jo on mies jäänyt kiinni muutamasta valheesta.

No, se ei varsinaisesti ehkä ollut yllätys. Sama meno on tuttua jo kampanjoinnin ajalta. Kaiken lisäksi Trump on kunnostautunut räksyttämällä kriitikoilleen ja läksyttämällä heitä julkisesti.

Huolestuttavaa on kuitenkin se, että Trump ei näytä olevan ainoa valheisiin turvautuva poliitikko.

Yle esitti lauantaina erinomaisen dokumentin newyorkilaisen Anthony Weinerin vaalikampanjasta hänen pyrkiessään suurkaupungin pormestariksi.

Weiner oli demokraattien kongressiedustaja kunnes jäi kiinni kikkelikuvien (!) lähettämisestä vieraille naisille. Tähdennettäköön se, että kuvissa komeili edustajan oma sukuelin.

Mikäs siinä, mutta kun Weiner oli ja on vielä toistaiseksi naimisissa Hillary Clintonin lähimmän avustajan Huma Abedinin kanssa.

Okei, ihminen on erehtyväinen; kerrankos sitä saattaa erehtyä räpsäisemään kuvan nivusistaan. Ja hups, voihan kuva kiitos nakkisormien karata kenelle vaan Twitterissä. Tiedättekö, kiireessä tekevälle sattuu.

Weiner tosin jäi useamman kerran kiinni seksiviesteistä.

Eikä hän koskaan oikeastaan kantanut vastuutaan teoistaan tai osoittanut katumusta, vaan kävi sanallisesti median ja suuren yleisön kimppuun jos nämä uskalsivat kyseenalaistaa hänen käytöstään.

Miksi tästä kannattaa olla huolissaan?

Molemmissa tapauksissa itse valhe tai valheen kohde on toissijainen. Tärkeää on havaita se nurinkurinen fakta, että meidän on syytä epäillä molempien lähtökohtaisesti valehtelevan.

Trump puhuu vallan palauttamisesta kansalle, kansakunnan yhdistämisestä ja sen suuruuden palauttamisesta. Siinä projektissa luulisi luottamuksen olevan keskeisessä roolissa.

Valheella on pitkät jäljet. Sydän syrjällä saamme seurata miten meidän käy. Luottamuksen pettäminen rapauttaa pahimmassa tapauksessa demokratian perusteita.

Onko meillä siihen varaa?

 

Kuva: Freeimages.com/Jeremy Brown

Avoin keskustelu on jokaisen suhteen peruspilareita

Keskustelu on jokaisen suhteen peruspilareita.Tapasin eilen yhden yhteistyökumppaneistamme.

Hän on tuttu vuosien takaa, villistä nuoruudestani.

Vaihdoimme tietenkin kuulumisia. Omia lapsia ei hänelle ollut siunaantunut, mutta kummilapsia sitäkin enemmän, kokonaista kuusi kappaletta.

Puolisokin oli sama kuin lähes neljännesvuosisataa sitten.

Välillä oli kuulemma mennyt paremmin, välillä huonommin, mutta aina kaikesta oltiin selvitty.

Yhteistyökumppani epäili suhteen pelastukseksi koituneen hänen ja puolison välisen avoimen keskusteluyhteyden.

Uskon hänen olevan oikeassa. Avoin keskusteluyhteys on jokaisen (ihmis)suhteemme peruspilari, oli kyse sitten parisuhteesta, ystävyydestä, esimies–alainen-suhteesta, vanhemmuudesta…

Millä me muuten selvitämme erimielisyytemme? Ja jaamme onnen hetkemme?

Käytän sanaa keskustelu, koska se kertoo molempien osapuolten aktiivisuudesta. Molempien pitää tasavertaisena osallistua vuorovaikutustilanteeseen ja olla läsnä. Kun toinen kysyy, toinen vastaa, ja toisin päin; kysyminen on ihan yhtä lailla velvollisuus kuin vastaaminenkin.

Eihän se helppoa ole, ainakaan meille hiljaisuuteen tottuneille suomalaisille. Kun ei oikein ole mitään sanottavaa. Ja mitä se toinenkin aloitteestani ajattelisi? Pitäisi varmaan hulluna.

No joka tapauksessa. Suhde kuin suhde perustuu luottamukseen. Varttivuosisadan luottamusputkeen päästäkseen on pakko hieman joustaa vaikenemisen periaatteistaan.

Suosittelen kokeilemaan.

Ole oma itsesi – tai esitä edes

Uskallatko olla oma itsesi?Olen viettänyt viime päivät analysoiden FB-profiileja.

Monessa jaetaan kohderyhmälleen merkityksellistä sisältöä. Klik-klik, ja potentiaalisen asiakkaan autuas onni on taattu.

Jos siis lukijan todella saa klikkaamaan linkkiä.

Monen postauksen sitoutumisaste eli klikkausten, jakojen ja tykkäysten suhde näyttöihin on nimittäin surkea.

Harva siis jaksaa silmäillä sisältöä sen lähemmin – enkä yhtään ihmettele. Sisältöjä jaetaan poskettoman puisevilla postauksilla.

En ymmärrä – miksi upeat, mahtavat, juuri minun ongelmani täsmäratkaisevat älykkäät sisällöt kääritään harmaan asialliseen vaippaan kanavassa, jossa minä olen viihtymässä?

Missä on nokkelat klikkaamaan houkuttelevat introt, provosoivat kysymykset, tunteisiin vetoavat haasteet, pysähtymään pakottavat visuaalisesti vahvat kuvat?

Missä SINÄ ja elävä persoonasi ovat?

Vasta oma leimasi erottaa sinut ja sisältösi kilpailijan vastaavista – sinä ja uniikki tapasi katsoa maailmaa tuovat lisäarvoa lukijalle.

Sillä lopulta me kaikki perustamme sisältömme samaan faktatietoon. Persoona ratkaisee.

Uskalla olla oma itsesi.

Tai esitä edes.

 

Kuva: FreeImages.com/rubenshito

Enemmän sisältöä on enemmän

Enemmän makua, enemmän väriä, enemmän sisältöäLaskin kaikkiin blogeihini viime vuonna julkaisemani blogipostaukset.

Pääsin kahteensataan, ja lopetin laskemisen.

Enemmän sisältöä on selvästi enemmän omassa julkaisustrategiassani. Tässäkin blogissa kirjoituksia oli viime vuonna lähes 80.

Jäin pohtimaan kirjoitusten laatua. Eivät ne kaikki tietenkään mitään huipputeoksia ole, mutta satunnaisotannalla tuotan ihan käypää kamaa.

Harjoituksesta ei ainakaan ole puutetta 🙂

Määrä ei siis aina syö laatua. Uskon vakaasti siihen, että mitä enemmän tuotamme sisältöä, sitä enemmän joukosta löytyy myös kultahippusia. Ajatus jalostuu ja opimme ilmaisemaan itseämme.

Enemmän on siinäkin mielessä enemmän, että suurempi sisältövolyymi tuo yleensä enemmän kävijäliikennettä. Jokaisesta sadasta blogikävijästä valuu muutama klikkailemaan muitakin kirjoituksia. Joku jopa saattaa fanistua ja palaa.

Oman mutun mukaan tärkeää on pitää sisällön fokus joten kuten kirkkaana. Itselläni se on johtanut neljän eri aiheisen blogin syntyyn. Täällä Aion sivuilla keskityn laajasti viestintään ja markkinointiin koukaten asiakaspalvelun kautta. Lavea linjani pitää myös jatkossa.

Aion tänäkin vuonna tuottaa ihan hitosti sisältöä. Tavoitteena on pukata maailmalle vähintään yhtä paljon kamaa kuin viime vuonna. Suuntaan energiaa myös ilmaisun kehittämiseen ja ehkä lisään sisältötyyppien valikoimaa – uuden oppiminen kun on valtavan hauskaa.

Suosittelen lämpimästi, sinunkin kannattaisi kokeilla!

Kolme oppia 7-vuotiaan kirjoitusläksystä

Yksinkertainen on kaunista kirjoittamisessaEkaluokkalainen poikani oli tänään saanut ensimmäisen kirjoitusläksynsä.

Aiheena oli mennyt joululoma ja mitä kaikkea kivaa hän oli sen aikana kokenut.

Illalla ruokapyödän ääressä hän pyöritteli kynäänsä tuskaisen näköisenä. Otsa oli syvässä kurtussa, täytekynän lyijy napsahteli tämän tuosta poikki.

”Äh, emmä osaa”, hän tuhisi hetken ähellettyään vihon yllä.
”Miten niin et osaa. Tietenkin osaat! Vai mitä tarkalleen tarkoitat, kun sanot ettet osaa?”
”No… näistä kirjaimista tulee ihan kamalia. Rumia ja eri kokoisia.”
”Entä sitten? Tärkeintä on se mitä sanot, ei se miltä se näyttää. Sitä paitsi en muista koska olisin itse viimeksi edes kirjoittanut käsin. Osaisinko edes enää? Ei käsialalla ole merkitystä”
”Aah…” Ilme oli edelleenkin epäluuloinen.
”Mikä nyt mietityttää?”
”Ööö… mä en tiedä mitä mä kirjoittaisin.”
”Ootko miettinyt, mitä haluat sanoa?”
”Eeeh… en.”
”No sitten et kyllä voi kirjoittaakaan. Ekaksi pitää päättää mitä haluaa kertoa.”
”Okei. Ei muuten tyhmä idea.”
”Jeps. Paras neuvo, monessakin asiassa, mutta etenkin kirjoittamisessa. Kirjoittamisesta tulee muuten tosi helppoa, jos kirjoittaa ihan sen minkä olisi äsken kertonut kaverilleen. Sana sanasta jopa. Puheessa tarina on yleensä parhaimmassa muodossaan.”

Tajusin yhtäkkiä luennoivani, vaikka opettaja oli nimenomaisesti kieltänyt sen. Tosin uskon, että kiinnitin huomiota ehkä hieman eri asioihin kuin ei työkseen kirjoittavat vanhemmat.

Muoto ei tässä kohtaa ollut tärkeää (se on harvoin muuallakaan), vaan se, että tarinaa syntyy (ihan kuten muuallakin).

Hetken tuumailun jälkeen vihko alkoikin täyttyä tekstistä. Yhteen sivuun tiivistyi joulun herkut, lahjat, pulkkailut sun muut huvit.

Aika hyvin ekaluokkalaiseksi. Vaikka luinkin lapsena paljon, aineiden kirjoittaminen oli minulla aina yhtä tuskaa.

En koskaan tiennyt mitä kirjoittaa. En myöskään osannut pukea haluamaani sanoiksi. Mutta täytekynällä tehtyjen loputtomien kirjoitusharjoitusten ansiosta käsialani rokkasi.

Mitä uutta vuodelle 2017? Joko asetit tavoitteesi?

En tee uudenvuodenlupauksia. Pidän kuitenkin tärkeänä, että itselleen asettaa tavoitteita.En tee lupauksia uuden vuoden kunniaksi. Mutta aika ajoin on ehkä hyvä asettaa itselleen jonkinlaisia tavoitteita, ainakin jos tarkoituksena on saada aikaan jotain muutosta.

Mietin pitkään, mihin olen elämässäni jotenkin tyytymätön ja mihin kaipaisin parannusta.

Päällisin puolin kaikki on hyvin, olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen kaikkeen.

Tai ainakin lähes kaikkeen.

No ehkä voisin olla hieman fokusoidumpi. Kaipaisin itseltäni lisää voimia asioiden loppuun saattamiseen. Rakastan uuden ideoimista ja uusien hankkeiden aloittamista. Haasteellisinta minulle onkin rykäistä se viimeinen lyhyt keskittyminen, jolla puristan työt pisteeseen asti. Elättelen toiveita, että se edelleen tässä vaiheessa elämää olisi opittavissa.

Haluaisin myös lukea enemmän. Kaikenlaista, faktan lisäksi romaaneja ja näytelmiä, jopa runoja; eri kielillä eri kulttuureista. Ja mielellään viimeiseen sivuun asti.

Toivoisin myös olevani suvaitsevaisempi kuin ennen, vaikka tiedän jo nyt katsovani maailmaa melko avaralla perspektiivillä. Haluaisin oppia ymmärtämään myös heitä, joiden mielipiteet ovat vastakkaisia omiini nähden. Tai ainakin heidän tarkoitusperiään.

Haluaisin oppia ilmaisemaan itseäni niin, etten loukkaisi ihmisiä. Faktaidioottina (olenhan suomalainen, lähes insinööri siis itsekin) menen asioihin usein liian suoraan, ja se saattaa hämmentää monia.

Olisi nastaa, jos jokaisessa tilanteessa voisin olla mielenrauhansa säilyttävä zen-kissa, tapahtui ympärillä mitä tahansa. Että silloinkin uskoisin itseeni ja osaamiseeni. Ja jos kaaoksessa huomaisinkin osaamisessani jonkinlaisen puutteen tai särön, osaisin suhtautua siihen avoimen uteliaasti, ratkaisua etsien.

Nämä siis terveellisten elämäntapojen, riittävän levon yms yms lisäksi. Tällä hetkellä, sohvalla viltin alla hieman flunssaisena kaikki näyttää hyvin lupaavalta. Jopa valoisalta; muutos on vielä täysin mahdollinen.

Jotta tavoitteiden saavuttaminen tuntuisi liian vaikealta, taidan aloittaa siitä helpoimmasta päästä, lukemisesta. Iltapuuro hedelmien kera on jo syöty. Tarvitsemme onnistumisen tunteita, jotta jaksamme tavoitella muutosta.

Yöpöydälläni odottaakin kymmenittäin aloitettuja pokkareita, lehtiä ja kovakantisia opuksia. On paksua, ohutta, taidokkaasti toimitettua ja hartaasti harkittua. On käännettyä, on alkuperäiskielellä.

Urakkaa siis on.

Mutta pidemmittä puheitta – lähdenpä tästä kirjan kimppun. Hyviä  tavoitteenasetteluja sinulle, moi!