Viestintäsi tekijä.
Ostaisitko sinä sian säkissä, näkemättä sen kuntoa tai edes sitä, onko säkissä todella sika vai joku muu kirkuva otus?
Moni näyttäisi tekevän niin.
Olen nimittäin huomannut että moni tökkää somepostauksiin ”tykkää” klikkaamatta postauksessa olevaa linkkiä.
Sitä vain, että klikkejä huutavan otsikon ja houkuttelevan ingressin takana voikin löytyä jotain ihan muuta kuin pinkki söpö possu.
Tiedä vaikka siellä piileskelisi mielipuoli lammas.
Isoilla terävillä torahampailla varustettu tappajalammas.
Aion blogia on noin kuusi kuukautta takana. Merkkipaalun kunniaksi päätin pitää itseni kanssa kehityskeskustelun ja kuulostella, miten on mennyt – noin omasta mielestä.
No jaa, siisse, ei kait tämä mikään järjetön suksee ole ollut – vielä. Mutta ei tämä nyt ihan huonostikaan ole mennyt. Jotain yksittäisiä hittejä on kyllä tullut. Uskon kyllä että tämä lähtee lentoon.
No ei… kai se töitäkin vaatii.
Mmmjoo, no varmasti säännöllistä sisällöntuotantoa.
Pyrin kyllä, mutta aina se ei onnistu. On niin paljon muuta.
Öööh… joo? Mähän olen hyvä. Tai siis mun jutut on hauskoja. Tai siis ainakin joskus. Ehkä. Vai…?
No mä jaan niitä somessa. Omissa kanavissa. Ja Aion.
…ehkä. Joo kait. Tai… niin olen ainakin ajatellut.
Eeeehhh…
No en. Tai joo, olen, pk-yritykset. Ne vois tarvita mun tyyppistä reipasta jeesiä. Tutoria. Aioa, kato!
Ööö… Täytyy varmaan tehdä jonkinlainen julkaisusuunnitelma. Voisko se toimia?
Pohdiskelin tässä jonkin aikaa sitten työntekijälähettilyyttä ja siihen liittyviä epäonnistumisen pelkoja; pointtina oli se, että työnantaja ei halua kannustaa somen työkäyttöön, koska saattaa pelätä, etteivät työntekijät osaa, että he mokaavat kriittisellä hetkellä yms.
Luin aiheesta sen jälkeen Katariina Muoniovaaran pro gradu-tutkielman, joka tosin rajoittui työntekijän äänen käyttöön Twitterissä, mutta lopputulema oli yhtä kaikki hyvinkin positiivinen. 95,6 prosenttia aineiston (yht. 21 988 twiittiä, joista 2 613 työhön liittyvää twiittiä tai keskustelua) työtwiiteistä motivoitui positiivisesti tai neutraalisti.
Mielestäni se on aivan hurja määrä! Kirjoittaja toki muistuttaa, ettei tulosta voi suoraan yleistää, koska olemme kaikki yksilöitä ja toisella otannalla lopputulema olisi voinut olla toinen, mutta kyllä tämä mielestäni antaa jonkinlaisen aavistuksen siitä, millä tolalla asiat ovat.
Työnantajan pelko on ehkä siis aiheeton? Mutulla voisin sanoa, että positiivisten asioiden jakaminen luo twiittaajastakin positiivisempaa kuvaa, ja on siksi myös hänelle turvallisempaa. Julkinen avautuminen on yleensä niin kovin noloa 🙂
Tsemppiä siis työpaikoille! Luottakaa toisiinne ja kannustakaa aktiiviseen keskusteluun somessa!
Kesäloma lähestyy ja perinteinen ”siivoan pöytäni”-hulluus iskee.
En pidä pöytäni siivoamisesta. Hukkaan kaikki tärkeät paperit ja kaikki pitää aloittaa lomalta paluun koittaessa uudestaan.
Sen sijaan vietin tämän päivän perumalla kaikenlaisia uutiskirjespämmejä, joita jostain syystä kertyy vuoden mittaan useampi kymmenen.
Fiksusti tehdyt, uutiskirjepalveluille rakentuvat kirjeet on helppo perua, koska ne tarjoavat yhdellä klikkauksella toimivaa perumislinkkiä. Samaten niistä on helppo selvittää, miksi kirjeen on saanut, eli niiden tulee myös tarjota osoitetietojen lähde.
Aina näin ei kuitenkaan ole. Pienet toimijat, gmaililla ns. uutiskirjeitä lähettävät urheiluseurat yms. yhteiskunnalliset toimija ja yksinyrittäjät, lähettävät uutiskirjespämmiä sen suuremmin miettimättä velvollisuuksiaan mainostajina.
Jostain syystä näiden peruminen on henkisesti paljon vaikeampaa. Se että joutuisi kirjoittamaan viestin ”voisitko ystävällisesti poistaa minut uutiskirjeesi vastaanottajista” tuntuu näin ennen lomia ihan valtavan vaikealta. Mitä jos vastaanottaja loukkaantuu? Tai jopa suuttuu?
So what, oikeastaan. Vastaanottajalla on oikeus perua viestien pakkosyöttö. Ja sinun tulee lähettäjänä tarjota se mahdollisuus hänelle.
Parasta tietenkin tuottaa niin hyvää sisältöä, että vastaanottaja ei voi vastustaa viestejäsi 🙂
Sähköpostisääntöihin voit tutustua Cremailerin verkkosivuilla. Hyvää sisältöä pääset kuluttamaan seuraamalla tätä blogia 🙂
Sanotaan, että fiksu tekee mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla.
Ymmärtäähän sen; kuka viitsii vaivautua jos pääsee helpommallakin. Mitä sitä aina keksimään uutta, kun vanhaa voi jalostaa entistä paremmaksi.
Kierrätys on sitä paitsi pop, viisaiden valinta.
Vanhan kierrättämisessä on vain se kinkkinen puoli, että jollei ole tarkkana, powerpointin kansilehteen voi jäädä väärä päiväys ja väärän yhtiön nimi. Ja ministerin linjapuheeseen edellisen ministerin retorisia helmiä.
Arvostan Petteri Orpoa uskalluksesta haastaa Alexander Stubb kokoomuksen puheenjohtajakisassa; näillä talouden näkymillä tehtävässä ei voi kuin epäonnistua. Toivon siis Orpolle kaikkea hyvää ja jaksamista ja tsempparimieltä vaikeaan tehtävään.
Puheenjohtajan pestille olisi suonut paljon sympaattisemman alun kuin mitä se linjapuheen mediakäsittelyn varjossa sai.
Ei sillä, tällaisia mokia ei pitäisi syntyä – se kertoo kiireestä, ehkä jopa huolimattomuudesta, mutta varmasti siitä, että Orpon tiimi ei ollut valmistautunut voittoon. Puheenhan olisi voinut muokata valmiiksi jo paljon ennen äänestystä, eikö? En jaksa uskoa, että puheen kirjoittamista olisi tahallaan jätetty näin viime tippaan. En millään.
Pieni juttu, mutta se nousi maamme ykköslehteen otsikoksi. Uskon uuden puheenjohtajan ottaneen opiksi, ja niin kannattaa meidän muidenkin: viestintä on tärkeää ja johtajalle erityisen tärkeää. Suunnan näyttäminen ei onnistu ilman selkeää viestintää.
Viestintää ei siis pidä laiminlyödä. Ei kannata.
Pahimmassa tapauksessa siitä jää pysyvä jälki brändiisi.
Kuva: FreeImages.com/Daino_16
Olen vanhemmiten unohtanut polveni.
Kun pudotan jotain lattialle, kuitin, mainoskuulakärkikynän tms. kurkottelen niitä polvet suorina, nippa nappa yltäen karanneeseen tavaraan.
Heti kun maltan koukistaa polviani, yllän vaikka miten hyvin.
On kuin joustamattomuus lisäisi etäisyyttä kohteeseen.
Kannattaisi ehkä säilyttää joustavuus – tilanteessa kuin tilanteessa. Joustavina yllämme perille.
Jokaisen yrityksen kannattaisi tehdä viestintää.
On luonnollista, että kun itsestään pitää ääntä, se kerää huomiota, mikä voi johtaa tunnettuuden kasvuun ja sitä kautta uusiin asiakkuuksiin. Kassaan kilisee hynää ja maailma pelastuu.
En tarkoita kuitenkaan nyt tätä viestinnästä saatavaa ilmeistä hyötyä.
Puhun viestinnän tuomasta luottamuspääoman kasvusta.
Kertomalla itsestään ja toimintatavoistaan avoimesti yritys luo potentiaalisten asiakkaiden mielissä vaikutelman luotettavuudesta.
Kun yrityksen toiminta on läpinäkyvää, asiakkaalla on turvallinen olo valita se yhteistyökumppanikseen. Läpinäkyvyys vähentää siis asiakkaan näkökulmasta yhteistyön riskejä.
Eikä luottamus houkuttele vain asiakkaita – avoimuus ja läpinäkyvyys vetää puoleensa myös työntekijöitä. Sisäisesti luottamuksella rakennetaan hyvä pohja tuottavalle työlle; avoimuus lisää organisaation tehokkuutta ja parantaa sen kannattavuutta.
Siksi jokaisen yrityksen kannattaa tehdä viestintään. Edes vähän.
Harkitsethan asiaa?
Monessa firmassa mietitään sitä, miten yrityksen some-läsnäolosta saisi kaiken tehon irti.
Joku on kuullut työntekijälähettilyydestä, toiminnasta, jossa firman oma henkilökunta valjastetaan sen tehokkaimmaksi äänitorveksi, markkinoinnin käsikassaraksi.
Tai valjastaa on väärä sana. Pikemminkin kyse on siitä, että työnantajastaan innostuneet työntekijät saadaan promoamaan yrityksen tuotteita ja palveluita jakamalla yrityksen sisältöjä vapaaehtoisesti – ja ennen kaikkea omaehtoisesti – omille verkostoilleen. Usein juuri omissa some-kanavissaan.
On vain yksi suuri mutta.
Työnantajaa painaa huoli siitä, jos työntekijät mokaavatkin. Jos he sanovat jotain tolloa firmasta ja saavat sen näyttämään pelleltä julkisuudessa.
Äänitorvesta jäisikin vain torvi jäljelle.
Lohdutukseksi voin kertoa, että työntekijäsi mitä todennäköisimmin ovat jo somessa. He tuntevat kanavat ja ymmärtävät niiden käyttäytymisnormit. Heillä on myös kanavissaan valmiit verkostot.
He osaavat tuotteesi ja palvelusi ja – ilma täyttyy rummun pärinästä – he ovat jo päivittäin tekemisissä asiakkaiden kanssa. Jolleivät ole, sinulla on ongelma.
Työntekijäsi tuntevat asiakkaasi, heidän tarpeensa ja usein myös heidän juuri eskarin päättäneen lapsenlapsensa nimen.
Voisitko kuvitella paremmin sitoutunutta lähettilästä itsellesi?
Edellyttäen tietenkin, että olet huolehtinut heidän hyvinvoinnistaan työssä. Vain tyytyväinen työntekijä voi jakaa tyytyväisyyttään eteenpäin.
Kun kyse on lähettilyydestä, saat sen minkä annat. Luottamuksen osoittaminen synnyttää halun kantaa vastuuta, mikä taas kasvattaa luottamusta.
Lähtökohtaisesti jokainen meistä haluaa hoitaa työnsä hyvin. Kenenkään etu ei ole sabotoida firmaa tai sen tulosta sössimällä some-läsnäoloa. Vahinkoja sattuu tietenkin aina ja niihin on hyvä varautua, mutta niin niitä syntyy myös suorassa asiakaskontaktissa s-postissa tai puhelimessa. Kasvokkain ehkä vähemmän, mutta sielläkin se on mahdollista.
Pelkäämisen sijaan kannustaisinkin kaikkia yrityksiä suhtautumaan sosiaaliseen mediaan ennakkoluulottomasti. Firmanne on täynnä potentiaalisia brändinne puolestapuhujia; me haluamme kaikki olla ylpeitä itsestämme ja siitä mitä teemme. Toisin sanoen, olemme usein myös hyvin ylpeitä omasta työnantajastamme.
Tämä potentiaali kannattaa hyödyntää! Asiakaskin uskoo ennemmin brändistä puhuvaa ihmistä, kuin brändiä itseään.
Kuva: FreeImages.com/Michael Mächtlinger
Säästäväisyydestä on meillä päin maailmaa tehty hyve.
Sääli vain, ettei säästäminen pidä talouden rattaita liikkeessä. Ja jos säästää väärästä kohtaa, voi käydä ihan valtavan kenkusti.
Pohdiskelin aiemmassa postauksessa yksittäisten asiantuntijoiden tärkeyttä tiimityön onnistumiselle. Kun tehdään projekteja, joissa on monikielinen lopputuote, kääntämiseen panostetaan usein harmittavan vähän resursseja.
Joskus ei ollenkaan, kuten Åbusin esimerkki kertoo. Viestintäyrittäjä Laura Johanssonin selvitettyä käännöksen taustoja kävi ilmi, että käännös on tehty – jeps, arvasit oikein – Googlen käännöspalvelulla.
Haluaisinpa vain kysyä kyseiseltä yhtiöltä, että mikä sai johdon (?) päätymään tähän ratkaisuun? Kuvittelitteko, että Googlen käännös voisi korvata ammattilaisen tekemän käännöksen? Ajattelitteko säästävänne tällä rahaa? (käännöstoimistosta riippuen kyseisen sivun ruotsinnos maksaa arviolta n. 150–200 euroa).
Kävikö teillä mielessä, että koneellisen käännöksen olisi tarkistanut joku ruotsin kieltä edes auttavasti osaava kummin kaiman paras kaveri?
En ymmärrä. Miksi? Mikä järki tässä on?
Jotenkin koen, että itsensä tosissaan ottava toimija panostaisi myös viestintämateriaalien kieliversioihin. Tai jättäisi ne kokonaan tekemättä.
En nimittäin usko kenenkään haluavan julkaista huonoa tuotetta. Åbusin konseptikin oli sen verran hyvä, että kilpailija osti sen pois kuleksimasta. Tosin näin huonosti esitettynä tuotteenkin arvo kärsii – äkkiseltään luettuna palvelua voisi erehtyä pitämään sekundana.
Parin satasen säästö voi siis muodostua yllättävän kalliiksi. Mainekin voi siinä leikissä mennä.
Olipa viikko. Ohjelmaa oli sekä töissä että vapaalla riittämiin.
Päällimmäisenä mielessä on kuitenkin jalkapallo – ihan niiden pienimpien palloilijoiden ensipelit.
Tällä viikolla säät suosivat meitä väsyneitä äiti- ja isäkatsojia, ja pojatkin viihdyttivät meitä maalikimaralla.
Se tarkoittaa yleensä sitä, että toinen joukkue ottaa pataansa, ja pahasti.
Mikä taas tarkoittaa sitä, että kentän laidalla jollain aikuisella unohtuu pelaajien ikä, tässä kohtaa ylpeät kuusi vuotta ja risat.
Paitsi että suurimman osan ylpeys kärsii kovan kolauksen, jos oma isä tai äiti antaa tulla tuutin täydeltä palautetta muun joukkueen edessä.
Liikunnan tulisi olla pienokaisillemme hauska harrastus. Osa siitä on luonnollisesti lajin opettelua, mutta vieläkin tärkeämpää on se, että lapset oppivat ryhmässä toimimista ja siinä keskeisiä yhteistyö- ja vuorovaikutustaitoja.
Samaisia taitoja muuten tarvitaan ihan kaikessa kanssakäymisessä myöhemmissä elämänvaiheissa.
Mietipä itse, miltä tuntuisi jos firman toimitusjohtaja tulisi haukkumaan sinut ja ponnistelusi työkavereidesi edessä?
Aivan. Eipä juuri huvita sen firman eteen enää tehdä enempää kuin minimiä.
Pahinta on, että vaikka kaikille tekisi hyvää jos lähtisit lätkimään läävästä, itsetuntosi on julkisen nolaamisen avulla nuijittu maan rakoon niin, ettet enää usko omaan osaamiseesi työmarkkinoilla.
Mitä jos lapsemme tuntevat samoin?
Voisimmeko sopia siis että me vanhemmat, perheidemme toimarit, pomot ja muut jehut, virittäisimme kaikki vuorovaikutustaitomme tappiin lastemme harrastuksissa ja keskittyisimme kannustamaan kaikkia tasapuolisesti, jotta näillä meidän silmäterillämme olisi ne ihan parhaimmat edellytykset menestyä aikuisena?
Jookosta?
(Tehdään töissä tietty samalla lailla, mutta se on sitten toisen blogin aihe se.)