Selän takana on helppo puhua paskaa – ja vähän muutakin

HS pohdiskeli viikonloppuna verkossa syntyviä vihapuheita. Asiantuntija toteaa, että kun emme näe keskustelukumppanimme eleitä ja kuule äänenpainoja, emme osaa reagoida totuttuun tapaan ja saatamme helpommin ylittää epäkohteliaan käytöksen kynnyksen.

Selän takaa on helpompi siis puhua paskaa.

Eikä vain paskaa. Kun suora katsekontakti katoaa, on helpompi puhua ihan mistä vain. Valehdellessaan ihminen esimerkiksi välttää katsekontaktia.

Joka tapauksessa, juttu toi mieleen kuusivuotiaan poikani. Hän on jo pitkään osannut hyödyntää automatkamme tunnustaakseen päivän aikana tekemänsä kolttoset.

Takapenkiltä kun on helppo kertoa siitä, kun ”ei ehtinyt” aamunavaukseen (=hänet poistettiin riehumisen takia), tai siitä, että nyt se rakkaus iski. Kun pysäköin auton parkkihalliin, asia on hänen kohdallaan jo loppuun käsitelty ja keskustelun aihekin vaihtunut pariin otteeseen.

Selälleni on selvästikin helpompi avautua kuin jos saman tekisi kasvotusten ruokapöydässä.

Katsekontaktin puuttumisen hyödyntäminen (lue tässä kohtaa ”mänttinä toimiminen verkossa vihapuheita suoltamalla”) taitaa siis olla ihmiselle hyvin tyypillistä. En puolustele sitä mitenkään, mutta mänttiys taitaa asua meissä. En voi kuin yhtyä HS:n käyttämän asiantuntijan neuvoon – jos nettikeskustelu kuohahduttaa, istu alas, hengitä ja rauhoitu, ennen kuin kippaat täyslaidallisen kaverin niskaan.

Pidemmän päälle se kannattaa.

Arvoviestintä vaatii rohkeutta

Somessa yritys luo brändimielikuvaa osallistumalla aktiivisesti keskusteluun. Ei riitä, että omia sisältöjä jakaa ”logon takaa”, ilman omaa ääntä. Yrityksen pitää myös olla valmis ottamaan kantaa ja seistä oman sisältönsä takana.

Loistava esimerkki tämäntyyppisestä arvoviestinnästä on viime viikolla Orklan Foods Finlandin Emma Vironmäen jo lentäväksi lauseeksi muodostunut ”Ei haittaa meitä” -kuittaus Twitterissä yhtiön mainosvideosta syntyneeseen rasistiseen keskusteluun.

Ei haittaa meitä
”Ei haittaa meitä” vastaa Orkla Foods Twitterissä junailtuun tuoteboikottiin.

Mainosvideo (joka jo itsessään on erinomainen esimerkki arvoviestinnästä!) sai alkuun aikaan kovaa kritiikkiä monikulttuurista Suomea vastustavissa tahoissa. Orklan kuittaus kuitenkin nosti vastaliikkeen – ja kyllä, meilläkin ostetaan jatkossa vain Felixin ketsuppia.

Tässä ajassa teko on erityisen rohkea. Seurasin keskustelua livenä, ja en voi kuin ihmetellä vastustajien sanavalintoja. Orklan Vironmäkikin myöntää, että katui viestiään hetken ennen kuin tukea alkoi sadella. Nostan hattua Vironmäelle, rohkeasti tehty – riskeistä huolimatta!

Arvoviestintä vaatiikin yritykseltä rohkeutta. Polarisoituneessa yhteiskuntakeskustelussamme se tarkoittaa usein puolen valitsemista ja sen tosiasian hyväksymistä, että osa (potentiaalisista) asiakkaista suivaantuu kannanotosta niin paljon, ettei enää osta yhtiön tuotteita.

Onko yrityksellä varaa siihen? Mielestäni on. Haluaisin nähdä kaikenlaiset äärimielipiteet ohimenevänä ilmiönä – maailma muuttuu meistä riippumatta. Monikulttuurisuus on tosiasia ja tämänkin kohu unohtuu. Orklan vahva arvovalinta sen sijaan ei.

Viestijänä olen ylpeä rohkeudestasi, Emma Vironmäki! Kolmella sanallasi piirsit mieliimme kuvan Orklasta vastuullisena toimijana. Hienosti tehty!

Facebook vai Twitter – siinäpä kysymys!

Ja jos vastaan kysymykseen suoraan, niin molemmat. Olen nimittäin sitä mieltä, että Facebookilla ja Twitterillä on eri käyttötarkoitukset.

Seurasin alkuviikosta Twitterissä keskustelua siitä, kumpi parempi, FB vai Twitter. Molemmilla palveluilla oli luonnollisesti omat vankat kannattajansa. Twitter-fanit tosin olivat kanavasta riippuen ehkä yliedustettuina 🙂

Minä lukeudun visertäjiin. Ei sillä, ettenkö myös käyttäisi Facebookia; siellä on kiva käydä tykkäämässä kaverin lomakuvista tai naureskella hauskoja videopätkiä, mutta harvemmin olen törmännyt analyyttiseen keskusteluun FB:ssa.

Tykkäyksiä saattaa kyllä tulla, mutta muutamaa kysymystä lukuunottamatta keskustelu on yleensä hyvin niukkaa. Sitä taas syntyy Twitterissä useinkin – vaikka sanottavan on mahduttava 140 merkkiin.

Twitterin laaja paneelikeskustelu…

Twitterissä minua viehättää etenkin keskusteluun osallistuvan yleisön laajuus. Koskaan ei tiedä kuka nappaa kommenttiisi. Käytännössä voit jutustella kenen kanssa tahansa. Maailma ikään kuin pienenee, kaikki ovat ulottuvillani.

Usein vaihdan Twitterissä ajatuksia oman alani asiantuntijoiden kanssa. Ja toki monen muunkin; se tuokin keskusteluun useita eri sävyjä ja laajentaa parhaimmassa tapauksessa näkökulmaa.

Twitterissä seuraamiseni onkin hyvin laajaa. Mukaan mahtuu paljon politiikan konkareita, viestijöitä, yhteiskuntavaikuttajia, isiä, äitejä, opiskelijoita, työssäkäyviä, yrittäjiä, oloneuvoksia… kaikenlaista mielenkiintoista. Muutama brändikin. Hyppään keskustelusta toiseen sen mukaan missä on vilkkain pöhinä minua kiinnostavasta aiheesta. Ja niitä on paljon!

…vai Facebookin luokkakokous?

Facebookini taas muistuttaa enemmän luokka- tai sukukokousta, siellä saan korkeintaan lähipiiriin lämpeämään. Käyttöni on konservatiivista, Facebook on minulle hyvin henkilökohtainen kanava.

Liikun FB:ssa siksi paljon pienemmissä piireissä kuin Twitterissä. Jo profiilini on viritetty niin, ettei siihen lähipiiriin kuulumattomat pääse tutustumaan. Kavereiksi hyväksyn yleensä vain niitä ihmisiä joiden kanssa koen saavuttaneeni jotain syvempää kuin työpaikan kahviautomaatilla vaihdetun nopean moi-moin.

Lyhyesti molemmat palvelut täydentävät toisiaan. Twitter on minulla keskustelua varten, Facebook yhteydenpitoa varten.

Kumpi on sinun suosikkisi? Kumman valitset, Twitterin kuuman paneelikeskustelun vai Facebookin tutun ja turvallisen luokkakokouksen? Kaipaatko kunnon väittelyä vai janoatko peukkuja?

Twitter säilyttää 140 merkin rajan tviiteissä – halleluja!

Twitter pysyy 140 merkissä
Twitter pysyy 140 merkissä.

Twitter on toimitusjohtajansa Jack Dorseyn mukaan päättänyt säilyttää 140 merkin maksimin twiiteissä.

Rajattu merkkimäärä on Twitterille hyvin tyypillinen ominaispiirre ja se takaa Dorseyn mielestä nopean ja välittömän tavan viestiä.

Olen samaa mieltä Dorseyn kanssa. Minä pidän rajauksesta. Se pakottaa minut keskustelijana ajattelemaan tarkkaan mitä haluan sanoa, kiteyttämään viestini ja pohtimaan muotoilun selkeyttä.

Kaikki eivät tietenkään tästä piittaa, mutta se on siis mahdollista – jos niin haluaa. Kiteyttäminen tosin vaatii tietyntyyppistä kielellistä ja käsitteellistä nokkeluutta ja taitoa, jota karttuu vain harjoituksen myötä.

Merkkiraja myös estää pitkät jaarittelut ja pitää keskustelun elävänä. Pieniä keskustelun helmiä syttyy sinne tänne palvelua pitkin päivää; niihin on helppo tarttua, kun ei tarvitse lukea pitkiä sepustuksia ymmärtääkseen mistä on kyse.

Yhtä nopeasti jutustelut sammuvat kun uusia aiheita pulpahtelee pinnalle. Twitter on kuin raikas pöytäkeskustelu hyvien ystävien seurassa: kaikilla on jotain sanottavaa, kaikki pääsevät ääneen, kaikkia kuunnellaan.

Kiitos siis Twitter tästä – 140 merkkiä riittää. Nyt ja iankaikkisesti.

Amen.

Työntekijälähettilyys kasvaa työhyvinvoinnista

Työntekijälähettilyys on hyödyntämätön markkinointikeino
Somea ja coffeeta mm. työntekijälähettilyyden ympäriltä @somecoffee

Osallistuin viime viikolla Someco Oy:n järjestämään erinomaiseen Somecoffee-tilaisuuteen, jossa keskusteltiin, niin no, mistäpä muusta kuin some-viestinnästä ja -markkinoinnista.

Eräs käsitelty aihe oli työntekijälähettilyys. Lyhyesti kyse on työntekijöiden toimesta tapahtuvasta vapaaehtoisesta yrityksen tuotteiden tai palveluiden markkinoinnista tai sen brändin puolesta puhumisesta esimerkiksi sosiaalisen median verkostoja hyödyntäen. Usein tämä on unohdettu ja hyödyntämätön markkinointiresurssi.

Ilmiönä työntekijälähettilyys ei ole uusi, kylläkin someajan vahvasti esiin nostama keino. Ihmiset ovat aina kiinnostavampia kuin itse brändi, ja usein myös paljon luotetumpia tiedonlähteitä kuin yritys. Eikä mikään ihme, miksi kukaan jakaisi sellaisen yrityksen sisältöjä, johon ei itse usko? Koska takaraivoon on painettu haulikko? Tuskinpa.

Miten jengi saadaan mukaan?

Kun lähettilyyttä lähdetään rakentamaan, muutama tekninen yksityiskohta kannattaa selvittää.

Henkilöstön pitää kokea, että heillä on ylimmän johdon tuki sisältöjen jakamiselle – työajalla osana työnkuvaa. Ylimmän johdon esimerkki toimii tässä erinomaisena kannusteena.

Henkilöstön pitää kokea, että heillä on ylimmän johdon tuki sisältöjen jakamiselle – työajalla osana työnkuvaa

Myös henkilöstön osaaminen pitää varmistaa; työnantajan postauksia jakaessa saattaa iskeä suorituspaniikki – sanonko nyt varmasti oikein, voiko joku tulkita viestini väärin. Pidä siis huoli, että some-ohjeistuksenne on ajan tasalla ja kaikkien saatavilla.

Luottamus ja avoimuus työntekijälähettilyyden kulmakiviä

Lähettilyyttä ei voi ostaa, vaan se perustuu luottamukseen ja avoimuuteen. Suurin lähettilyyttä edistävä tekijä onkin korkea työhyvinvointi.

Jollei työpaikalla viihdytä ja työtä koeta mielekkääksi, on turha kuvitella, että siitä riemuiten kerrottaisiin eteenpäin kavereille. Firman sisällön jako on kuitenkin aina jonkinlainen suositus – tää on hyvä juttu, osta tää!

Hyvä työhyvinvointi taas rakentuu hallinnan tunteesta ja vaikutusmahdollisuuksista. Molemmat ovat kytköksissä hyvään johtamiseen, kuten tavoitteiden ja toimintatapojen selkeyteen.

Tilaisuuteen osallistuneen panelistin sanoja lainaten: ”Jos hoidat sisäisen hyvinvoinnin hyvin, saat myös jengiä mukaan viestintään.”

Miksi kriisiviestintä epäonnistuu

Pahimmankin kriisin jälkeen aurinko pilkistää horisontissa

Viime päivät ovat olleet otollista aikaa kriisiviestinnän seuraamiseen. Nyt kun kohu ei koske itseä, jännittävästä draamasta voi melkein nauttia.

Toinen tapauksista hoidettiin esimerkillisesti, toisessa taas olisi ollut parantamisen  varaa. Se sai minut miettimään miksi organisaatiot epäonnistuvat kriisin hoidossa.

Aktiivisuus ja avoimuus tärkeää

Kriisissä tärkeää on aktiivisuus ja avoimuus. ”Kerro heti kaikki mitä tiedät” on hokema, jota on syytä noudattaa. Asiat kun tuppaavat tupsahtaa julkisuuteen joka tapauksessa.

Kun faktoja nousee ripotellen esiin, yleisössä saattaa herätä epäluulo kriisin osallisena olevaa toimijaa kohtaan. Onko organisaatiolla jotain salattavaa, kun se ei kerro asioita heti?

Usein meiltä kuitenkin puuttuu uskallus olla avoimia. Kiinnijääminen ja mokailu on noloa, ja ensimmäinen selkärankareaktiomme on piiloutuminen. Kerrommekin vain sen, mitä kysytään, ja senkin mielellään monitulkintaisessa muodossa.

Se tuo hallinnan tunteen, joka kuitenkin on harhaa. Tätä peliä ei voi voittaa jättäytymällä sen ulkopuolelle.

Viestinnän ongelmat ovat usein johtamisen ongelmia

Melko usein näennäisesti viestintään liittyvät ongelmat ovatkin peräisin heikosta johtamisesta.

Mainituissa kahdessa esimerkkitapauksessa parempi olisi ollut, jos vilppiä ei alkuunkaan olisi tapahtunut. Vaikka vilungista on helppo syyttää yksilöitä, katse pitäisi kääntää organisaation johtoon; mitkä ovat ne yhteisön rakenteet, jotka sallivat tämäntyyppisen toiminnan? Minkälaisesta johtamiskulttuurista kumpuaa epäeettinen toiminta?

Taitavallakaan kriisiviestinnällä ei siis voida valkopestä hämäränharmaata toimintaa. Roisto on roisto on roisto, aina.

Aina kriisin takana ei tietenkään ole vilppi. Mutta inhimillisen virheenkään kohdalla kriisiä ei voi lakaista maton alle. Vähäinen tai heikosti hoidettu kriisiviestintä voi nimittäin johtaa vaikeasti hallittavaan mainekriisiin.

Empatian puute syö uskottavuutta

Meillä ihmisillä on taipumus asettua tukemaan altavastaajaa isoa pahaa vastaan käydyssä kamppailussa.

Kriisissä viestiminen vaatiikin nöyryyttä. Anteeksi kannattaa pyytää niin, että tarkoittaa mitä sanoo.

Oman viestin perille saattaminen voi altavastaajalta tuntua turhauttavalta, mutta sarkasmiin tai piikittelyyn ei kuitenkaan kannata ryhtyä. Se luo helposti organisaation edustajista ikävän kuvan; ylenkatsovatko he kenties meitä maallikoita ja kuvittelevat voivansa mällätä mielensä mukaan?

Entä kun kriisi osuu omalle kohdalle?

Sanon kun, enkä jos, koska jossain vaiheessa jokainen viestijä joutuu hoitamaan jonkinlaista kriisiä.

Periaatteessahan yllä oleva kuulostaa helpolta, eikö?

Todellisuudessa kriisin kohdalla kuitenkin iskee paniikki. Siksi kriisivalmiutta kannattaa harjoitella. Ainakin jonkinlainen käytännön toimintaohje kannattaa olla valmiina.

Sen jälkeen on paljon helpompaa vetää syvään henkeä ja astua myrskyn silmään. Ja lohduttautua sillä ajatuksella, että pahimmankin myrskyn jälkeen aurinko paistaa taas.

Sinäkin, Brutukseni, tai miten avoimuudella voidaan korjata luottamusta

Kun johto ymmärtää tapahtuneen vaikutukset yhtiön brändiin, avoimuus korjaa kolhiintunutta mainetta.Tänään vilppiuutisointi osuikin jo omaan salkkuun Wärtsilän kerrottua omasta testimanipulaatiostaan.

Tuloskikkailu koskee yhtiön mukaan rajattua määrää merimoottoreita ja niiden polttoainetestausta. Näiden kohdalla poikkeamia on aiheuttanut rajallinen määrä ihmisiä, jotka ovat toimineet yhtiön sisäisten ohjeiden vastaisesti.

Mitä tekee yhtiö? Järjestää aiheesta analyytikko- ja lehdistöpuhelinkonferenssin, jossa pyytää anteeksi hallituksen puheenjohtajan ja konsernijohtajan voimalla. Asia käydään tilaisuudessa seikkaperäisesti läpi ja yhtiö kertoo toimista, joihin on vilpin suhteen ryhtynyt.

Joku voisi tietenkin kysyä, olisiko Wärtsilä tuonut asian julkisuuteen jollei toinen suomalainen pörssiyhtiö olisi juuri jäänyt kiinni testivilpistä. Vilppihän koski vain muutamaa sataa yhtiön tuottamaa moottoria. Vai oliko tämä peräti hyvä ajankohta astua julkisuuteen, kun toinen tapauksemme ei ilmiselvästi täysin hallitse kriisiviestinnän perusteita ja on huomion keskiössä?

Ulostuloon vaikutti ensisijaisesti yhtiön maine transparenttina ja avoimena toimijana.

Hallituksen puheenjohtajan Mikael Liliuksen mukaan ulostuloon vaikutti ensisijaisesti yhtiön maine transparenttina ja avoimena toimijana. Johto ymmärtää tapahtuneen vaikutukset yhtiön brändiin, ja haluaa tällä korjata sitä luottamuspulaa, joka testimanipulaatiosta on syntynyt.

Joka tapauksessa, tämä on näin kolmannen polven Wärtsiläläiselle pettymys. Osakesäästäjänä koen kuitenkin jotenkin suurempaa luottamusta yhtiöön, jonka toimintaa ohjaa avoimuus ja joka viestii rehellisesti tapahtuneesta.

Pörssikin kohteli Wärtsilää lempeämmin kuin Nokian Renkaita, pudotusta päivässä parisen prosenttia rengasvalmistajan kurssin sukellettua huomattavasti reilummin.

Ehkä tästä kannattaisi ottaa opiksi?

Tukeeko kielten opiskelu viestijän ammatissa?

Kielten opiskelu kannattaa aina
Kielten opiskelu kannattaa aina

Minua on huomenna pyydetty puhumaan kielten opiskelijoille. Aiheena on työelämään sijoittuminen.

Mietin mitä näille nuorille kertoisin.

Kiteytettynä päädyin siihen, että mihin ikinä ryhtyvätkään, tärkeintä on kyky viestiä.

Kielten opiskelijoina heillä on se etu, että he joutuvat (saavat) opintojensa aikana harjoitella paljonkin luetun ymmärtämistä ja kielen tehokasta käyttöä. Monelle muulle opiskelijalle nämä jäävät sivuosaan. Lähdetään ikään kuin siitä olettamuksesta, että kaikkihan osaavat kirjoittaa.

Ei se niin yksinkertaista ole. Uskallan väittää, että yhdenkin kielen syvällinen oppiminen edistää muidenkin kielten osaamista. Vierasta kieltä ei voi oppia, jollei osaa omaa äidinkieltään.

Päädyin itse aikanaan vahingossa ranskan kieltä pänttäämään. Liekö sitten ollut omaa laiskuuttani vai mitä, mutta sille tielle jäin.

Ei se mitään, kyllä humanistikin voi olla onnellinen. Ja kielten opiskelija voi sijoittua työelämään.

Ranskaa käytän enää vain omaksi huvikseni, viestintä taas on kietoutunut elämääni hyvinkin tiiviisti. Gallien kielen perinpohjainen opetteleminen on luonut hyvän pohjan viestintäammatilleni.

Vaan onko enää näin? Perustuuko kokemukseni tekstikeskeiseen viestimiseen? Puhummeko samoista enää asioista? Maailma on 20 vuodessa ehtinyt muuttua aivan hirmuisesti.

No, saa nähdä pitävätkö minua ihan kalkkiksena. Vai voisiko minulla olla heille vielä annettavaa.

Vuosikertomus – tiukkaa asiaa vai luovasti brändiä?

Se on vuosikertomusaika, kuulkaas. Ihan lemppareinta yritysbongauksen kannalta!

Olen vahvasti fiilisihminen. Osakesäästämistäni ohjaa vahvasti tunne – Ponssea ostin aikanani siksi, että uusi toimari oli hot. Eikä perustajankaan tarina jättänyt kylmäksi: on Einari Vidgrénin ansiota, että ylipäänsä kiinnostuin yrityksestä.

Jollei jaksa haukkana seurata yrityksiä ja koluta läpi tolkuttomia määriä verkkosivuja, vuosikertomukset ovat hyvä paikka aloittaa tutustua yritykseen – oli päämääränäsi uusi työpaikka tai osakkeiden omistaminen.

Hyvä vuosikertomus nimittäin tarjoaa luvut siistissä paketissa JA, mitä parasta, luo selkeän kuvan siitä, millaisesta yrityksestä on kyse.

Siis millainen fiilis yritykseen liittyy.

Fiilis on as good as any syy ostaa osaketta. Minä haluan omistaa sellaisia toimijoita, johon voin arvomaailmaltani identifioitua.

Vuosikertomuksessa kannattaakin panostaa brändinrakentamiseen. Tampio-omistajien lisäksi, joihin siis itse lasken itseni, sillä voidaan vaikuttaa myös potentiaalisiin työnhakijoihin positiivisesti.

Mikä vuosikertomusruletissa pisti tänä vuonna silmään?

Yllättävän moni pörssiyhtiö näyttäisi julkaisevan vuosikertomuksensa edelleen pdf-muotoisena.

En oikein osaa sanoa, miten suhtautuisin linkin takaa avautuvaan printtiin. Niiden lukeminen on yleensä ruudulta kovin hankalaa, ja tuhdin infopaketin tulostaminenkin tuntuu turhalta tuhlaukselta.

Minä suosinkin verkkovuoskareita. Niitä on yleensä helppo selata ja sisällön saa helposti haltuunsa. Verkko siinä mielessä haastava kanava, että siellä pitää osata kiteyttää kiinnostavasti sanottavansa. Moni näyttäisikin tehneen verkkokatsauksen, jota on täydennetty pdf-sisällöllä. Ei huonoa sekään.

Mistä iloitsin suuresti oli vuosikertomuksiin ilmestyneet monet infograafit – infograafit visualisoivat tehokkaasti tietoa ja houkuttelevat tutustumaan sisältöön lähemmin. Meillä ollaan tiedon visualisoimisen kanssa vielä lapsenkengissä, mutta nyt alkaa näyttää hyvältä. Lisää näitä!

Poppista näyttäisi olevan myös rinkiläkaaviot. Ne keventävät ehkä visua, mutta lisäävät harvemmin luettavuutta. Eikä niillä enää voi erottautua, kun lähes jokaisella niitä jo on. Muoti on muotia kunnes se ei sitä enää ole – ehkä nämä ovat jo passé?

Kolme omaa vuosikertomussuosikkiani

Valinta perustuu puhtaasti fiilikseen – eli miten vuosikertomus onnistuu luomaan brändimielikuvaa.

WÄRTSILÄ

Kestosuosikkini on Wärtsilä, niin osakkeena kuin vuosikertomusviestijänäkin.

Myös tänä vuonna yhtiön vuosikertomuksessa on useampia hienoja yksityiskohtia; on visualisointeja, filkkaa, karusellia, vahvoja mielikuvia luovia valokuvia…

Kokonaisuus kärsii valitettavasti tällä kertaa heikosta navigaatiosta. Hienot yksityiskohdat jäävätkin juuri siksi, hienoiksi yksityiskohdiksi, Kokonaisuuden hahmottaminen on mahdotonta, kun lukija hukkuu sivuston syövereihin ilman navin tarjoamaa pelastautumismahdollisuutta.

Hieno, mutta vaikeasti hahmoteltava kokonaisuus siis.

FISKARS

Fiskars taas edustaa lyhyttä ja tehokasta viestimistä. Ikoninen oranssi väri piristää ja luo kantavan teeman yksinkertaisen tyylikkäälle kokonaisuudelle.

Jäin itse asiassa kaipaamaan lisää, kunnes huomasin, että lisätietoa löytyi vaikka hurumykke pdf-liitteistä.

Koska en fanita pdf-tiedostoja, miinuspisteitä siitä. Mutta muuten tämä oli erinomaisen kaunis ja toimiva kokonaisuus.

SPONDA

Sokerina pohjalla on Spondan verkkovuoskari.

Graafisesti tämä ei ehkä ole se kaunein kaikista, eikä edes kokeellisin – mutta ne TARINAT! Tässä on panostettu juuri olennaiseen, eli siihen mikä vetoaa potentiaaliseen omistajaan ja työntekijään. Tunne on voimakkaasti mukana. Minä pidin!

Top 3 piirrettä hyvässä vuosikertomuksessa

Mikä sitten tekee vuosikertomuksesta hyvän? Minä kiinnitän ainakin seuraaviin asioihin huomiota:

  1. Vuoskarin perusta on ehdottomasti jonkinlainen saitti – helposti navigoitava sellainen. Palvele lukijaasi, hän on sentään vaivautunut paikan päälle!
  2. Vahva visuaalisuus. Kuvat ovat kivoja! Ne herättävät katsomaan ja houkuttelevat klikkaamaan, ja niiden jakamista on vaikea vastustaa.
  3. Tarinat. Tarinat, tarinat ja tarinat! Kerro mitä teitte, kenen kanssa ja miten onnistui. Siitä me pidämme. Tarjoa meille mahdollisuus rakastua. Tarinoilla se onnistuu.