fbpx

Kokonaisuuden voi nähdä myös yksityiskohtien kautta

Kokonaisuuksien näkeminen on vain osa totuutta, yhtä hyvään tulokseen voi päästä tutkimalla yksityiskohtia.Olen pitkään neulonut huivia. Se on iso ja työläs pitsinen hartiahuivi; olin lähes loppusuoralla, kun huomasin tehneeni virheen jossain.

Virhe merkitsee minulle yleensä taukoa (käsi)työssä. Kömmähdyksen etsiminen on työlästä – en haluaisi mainita sitä kuuluisaa neulaa, mutta tämän kyseisen huivin kohdalla ollaan hyvin lähellä sitä – ja uusien projektien aloittaminen on paljon hauskempaa kuin vanhojen korjaaminen.

Jotta neuletyötä pystyisi tarkastelemaan kokonaisuutena, se on hyvä pingottaa neuloilla tasaiselle alustalle.

Minusta ei ole siihen kuin ääritapauksissa.

Joten reagoin kuin kuusivuotias, piilotin neulokseni neulekoriin, hautasin sen alimmaksi, ja yritin kovasti unohtaa koko epäonnistumiseni. Korissa on muitakin käsitöitä pääteltäväksi, nekin olisi hyvä tehdä valmiiksi. Hartiahuivi saattoi hyvin odottaa.

Jouduin kuitenkin kaivamaan työn esiin jo muutaman viikon päästä, kun neulova ystävättäreni tuli kylään.

Hän tutki huivia tovin, ja KAS, osoitti minuutin, kahden sisällä kohdan, jossa olin missannut silmukan.

Häkellyin.

Yksityiskohtienkin kautta voi siis nähdä kokonaisuuden. Minä yritin tapani mukaan lähestyä yksityiskohtaa kokonaiskuvan kautta. Se osoittautui tässä kohtaa virheeksi, kokonaisuus oli minun keinovalikoimallani aivan liian laaja hahmotettavaksi.

Erilaisuuksien kohtaaminen luo uutta

Olen aina pitänyt kokonaiskuvan hallitsemista vahvuutenani. Yhtä hyvään tulokseen – itse asiassa parempaan – pääsi tällä kertaa syventymällä detaljeihin.

Olemme kaikki erilaisia, eikä kenenkään osaaminen ole toista arvokkaampaa. Erityyppisten vahvuuksien kohtaaminen, jopa törmäyttäminen, tuottaa usein parhaimman lopputuloksen.

Pitää vain huolehtia siitä, että kohtaamisia syntyy, ja vuorovaikutus toimii. Parasta viestintä on, kun se huomioi jokaisen viestin vastaanottajan erityispiirteet.

Siinä riittää haastetta meidän insinööripainoitteiselle, introvertille työkulttuurille!

Miksi viestintä on tärkeää?

Viestintä on tärkeää, koska se rakentaa merkittyksiäTerveisiä teekupin ääreltä.

Muutaman päivän elämä on näin introvertin näkökulmasta ollut hurjan vauhdikasta.

Kävin nimittäin isolla kylällä kääntymässä. Tapasin paljon uusia ihmisiä ja myös vanhoja tuttuja. Tutuille olen kertonut kuulumisia, uusille esitellyt itseäni.

Siinä pitchatessani itseäni ja ajatuksiani tuli mieleen, miten tärkeä rakennuspalikka viestintä onkaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa.

Viestintä nimittäin luo merkityksiä. Se on tärkeä keino ihan minkä tahansa suhteen lujittamiseksi, sillä sen avulla voimme rakentaa yhteistä näkemystä ja yhteenkuuluvuutta.

Työyhteisössä viestintä luo edellytykset työlle. Ei voi johtaa, jollei viesti. Ja jos tavoitteet ja arvot jäävät huonon johtamisen takia epäselviksi, töitä ei tehdä tehokkaasti. Merkitysten tuojana viestintä luo työyhteisöön yhteisöllisyyttä ja yhteistä kulttuuria. Itse asiassa viestintä on niin tärkeää yhteisön kannalta, että ilman sitä organisaatiota ei ole.

Ystävyyssuhteet kuihtuvat, parisuhteet muuttuvat merkityksettömiksi jollei suhdetta ruokita vuorovaikutuksella.

Siksi viestintä on tärkeää.

Avoin keskustelu on jokaisen suhteen peruspilareita

Keskustelu on jokaisen suhteen peruspilareita.Tapasin eilen yhden yhteistyökumppaneistamme.

Hän on tuttu vuosien takaa, villistä nuoruudestani.

Vaihdoimme tietenkin kuulumisia. Omia lapsia ei hänelle ollut siunaantunut, mutta kummilapsia sitäkin enemmän, kokonaista kuusi kappaletta.

Puolisokin oli sama kuin lähes neljännesvuosisataa sitten.

Välillä oli kuulemma mennyt paremmin, välillä huonommin, mutta aina kaikesta oltiin selvitty.

Yhteistyökumppani epäili suhteen pelastukseksi koituneen hänen ja puolison välisen avoimen keskusteluyhteyden.

Uskon hänen olevan oikeassa. Avoin keskusteluyhteys on jokaisen (ihmis)suhteemme peruspilari, oli kyse sitten parisuhteesta, ystävyydestä, esimies–alainen-suhteesta, vanhemmuudesta…

Millä me muuten selvitämme erimielisyytemme? Ja jaamme onnen hetkemme?

Käytän sanaa keskustelu, koska se kertoo molempien osapuolten aktiivisuudesta. Molempien pitää tasavertaisena osallistua vuorovaikutustilanteeseen ja olla läsnä. Kun toinen kysyy, toinen vastaa, ja toisin päin; kysyminen on ihan yhtä lailla velvollisuus kuin vastaaminenkin.

Eihän se helppoa ole, ainakaan meille hiljaisuuteen tottuneille suomalaisille. Kun ei oikein ole mitään sanottavaa. Ja mitä se toinenkin aloitteestani ajattelisi? Pitäisi varmaan hulluna.

No joka tapauksessa. Suhde kuin suhde perustuu luottamukseen. Varttivuosisadan luottamusputkeen päästäkseen on pakko hieman joustaa vaikenemisen periaatteistaan.

Suosittelen kokeilemaan.