fbpx

Avainsana: muutos

Julkaistu

Perusteltu muutos on helpompi omaksua

Selaan Twitteriä ja viihdytän itseäni seuraamalla Reijo Ruokasen ja Mikael Jungnerin keskustelua HSL:n lipunmyynnin muutoksista.

Oikeasti pitäisi kaivaa viime vuoden kuitit kirjanpitäjälle.

Twitter kuitenkin vetää puoleensa. Yksittäisiä kertalippuja ei enää saa ostaa ratikkakuskilta eikä konnarilta. Muutosta perustellaan rahalla, lipunmyynnin lopettaminen tuo arviolta jopa 5 miljoonan euron vuotuisen säästön HSL:lle.

Muutos herättää luonnollisesti närää, kaikki muutokset herättävät. Jungner jopa epäilee, että koko arvioitu säästö on hatusta vedetty luku.

Muutos on helpompi omaksua, jos se perustellaan kunnolla.

Näinhän se usein on: joku kaikkitietävä tekee päätöksiä jossain kaukana, päätöksiä, jotka vaikuttavat arkeemme ja joihin emme voi vaikuttaa, valaisematta kaikkia syy-seuraussuhteita päätöksen taustalla.

Syntyy juuri Jungner-tyyppinen päätelmä.

Kuitenkin muutos on tässäkin tapauksessa aivan varmasti perusteltu.

Asiakkaille ei vain jostain syystä ole onnistuttu kertomaan miksi siihen ryhdytään. Raha ei paljoa paina jos kyse on palvelun huononomisesta – tai mielikuvasta, että niin on käymässä.

Ruokanen kuittaa Raidepuolueen jutulla, joka itse asiassa avaa hyvin miksi lipunmyynnistä luovutaan. Kyse on ilmeisesti HSL:n tiedotteesta, koska samansisältöinen uutinen löytyy myös HSL:n sivuilta.

Jungnerkin olisi saattanut muuttaa mieltään hatusta luettuaan jutun.

Muutos on helpompi omaksua, jos sen taustoista viestitään avoimesti ja se perustellaan seikkaperäisesti niille, joita asia koskee. Aina parempi, jos voidaan osoittaa muutoksen edut yksilölle itselleen – viiden miljoonan säästö ei kiinnosta, matka-ajan nopeutuminen sen sijaan kyllä.

Avoimuus on myös päätöksenteossa onnistumisen tae.

Julkaistu

Muutos on helvetillistä – avoimella viestinnällä siitä tulee siedettävää

Muutos on nykypäivän vakio, sanotaan.

Se on klisee, mutta myös totta.

Tiesitkö, että muutoksella on ihan oma anatomiansa, oma rakenteensa?

Muutoksella on oma anatomiansa

Yllä olevan mallin lailla me ensin innostumme, säntäämme kohti uutta, vain jotta jonkun aikaa tutkittuamme asiaa huomaammekin että njaaah, ehkei sittenkään.

JOS pystymme voittamaan tässä vaiheessa iskevän lepokitkan ja maan vetovoiman yhteisvaikutuksen, saatamme taas pikku hiljaa innostua muutoksesta ja saada uutta vauhtia uudistumiseen. Alkaa uusi iloinen ylämäki.

Uuden oppimiseen tarvitaan kuitenkin valtavat määrät energiaa. Muutoksessa pirullisinta onkin se, että joka kerta kun kuvittelee, että ”hei nyt tää etenee”, energia ehtyy, vauhti loppuu ja ollaankin kohta pian taas peruutusvaiheessa.

Tällaisena pimeänä hetkenä pitäisi jaksaa muistaa muutoksen kiertokulku.

Peruuttaminen on raivostuttavaa, turhauttavaa ja ahdistavaakin. Tuntuu ettei mikään koskaan tule valmiiksi, kun asiaa vastustavat kaikenlaiset taukit. Pakki on kuitenkin luonnollinen osa muutosta.

Avoin viestintä saa muutoksen taas liikkeelle

Miten muutokseen sitten saa uutta vauhtia? Niin että ne taukitkin olisivat samassa veneessä kuin sinä?

Esimerkiksi palauttamalla mieleen yhteinen tavoite ja kirkastamalla muutoksen tuoma hyöty organisaatiolle ja yksilölle. Olemalla läsnä ja lähellä, helposti tavoitettavissa.

Hyvään johtamiseen kuuluu myös toisen kuunteleminen ja huolien huomioiminen sekä ratkaisujen tarjoaminen mahdollisissa ongelmatilanteissa. Muutoksessa toimimme usein tunteella ja niitä pitää osata käsitellä oikealla tavalla.

Usein meitä myös pelottaa oman aseman horjuminen tai totutuista rutiineista luopuminen. Muutos kun pitää sisällään myös uuden opettelemista.

Summa summarum, on paljon helpompaa vastustaa muutosta kuin ryhtyä siihen. Muutosvastarinnan voittaminen on kuitenkin mahdollista, jos organisaatiossa uskaltaudutaan avoimeen dialogiin.

Haen tällä en vain tehokasta viestimistä, mutta myös avointa kyseenalaistamista ja kysymistä sekä muutoksen moottoreilta että sen kohteena olevilta. Organisaatiota ja sen jäseniä pitää siis kannustaa aktiivisesti hakemaan keskustelua.

Kokeilaanko tätä ensi kerralla? Ja tehdään pelottavasta ja raskaasta muutoksesta siinä samassa hieman siedettävämpää.

Julkaistu

Vain muutos on pysyvää – miten käy viestijän?

Olen tainnut tulla vanhaksi – mielestäni maailma muuttuu alati kiihtyvää tahtia.

Kun joskus aloitin viestinnän parissa, tärkeää oli osata kiteyttää haluttu viesti napakasti. Kielenkin piti olla moitteetonta.

Jossain vaiheessa tekstiin haluttiin elämää; asiantuntijan mielipidettä, asiakkaan omakohtaisesti kertomaa tarinaa. Ääntä, jota kuunnella.

Pikku hiljaa rivien väliin ilmestyi yhä enemmän ilmaa. Sitten joku mainitsi tiedon visualisoimisen – ei lukijalla enää ole aikaa perehtyä, pitää tehdä silmäiltävää, nopeasti omaksuttavaa, hopi hopi!

Ja niin me viestijät opettelimme kuvallisen viestinnän alkeita.

Hämmästyttävää kyllä, kuva on kerronnallisesti jopa sanaa vahvempi. Kuvaa ei voita mikään.

Paitsi liikkuva kuva.

Videoita, pliis! Puhelimella kuvattu, huonosti rajattu ja surkeasti valaistu käy erinomaisesti. Filkassa esiintyvä asiantuntija näyttää haudasta nousseelta, so what, rumat ne maskeerauksella koreilee. Tekisi varmaan hyvä verestää vanhoja malliaikaisia maskeeraustaitoja? Vieläkö alalla käytetään Blascoa?

Leikatakaan ei tarvitse osata – nyt striimataan livenä. Because we can, vehkeet on ja kanavat pelittävät. Ei väliä vaikka kukaan ei lähetyksiäsi tissien vilauttamisen puutteessa katsoisi. Pääasia että ollaan eetterissä. Google indeksoi ja sekös vasta on palkitsevaa!

Ai niin. Jakaminen opeteltiin siinä kaiken muun ohessa. Siellä, täällä, joka säällä; klikkaa julkaise ja jaa, uudestaan ja uudestaan, oikeaan aikaan, oikealle kohderyhmälle. Joskus tuli kämmi, mutta hei ei se mitään, lisää tuutista ulos niin edellinen unohtuu.

Itse asiassa käynnissä oleva tiedon loputon jakaminen ja sen uudelleenmuokkaaminen eri formaatteihin on niin työlästä ja aikaavievää, että yritykset valjastavat organisaation muut osat sisällöntuotantoon. Mitä johtajat edellä sitä keskijohto perässä ja hups, yhtäkkiä kaikki blogaavat.

Viestijän rooli onkin yhtäkkiä toimia fasilitoijana ja valmentajana, sparraajana, jotta muut voisivat viestiä.

Mmm.

Päädymmekö joskus takaisin lähtöruutuun? Vai osuuko Jukka Hakalan ennustus oikeaan? Tarvitaanko viestijöitä enää tulevaisuudessa? Olemmehan sinä-minä-se kaikki saaneet valtuutuksen toimia mediana.

Hikihän tässä tulee, jos rehellisiä ollaan. Uuden oppiminen on kivaa. Mutta jatkuva, kiihtyvässä tahdissa tapahtuva muutos on uuvuttavaa.

Miten käy viestijän muutoksen keskellä?

Vai tulinko tosiaan jossain vaiheessa vanhaksi?