Olen pikku hiljaa oivaltanut miksi tämä korona-aika on niin raskasta.
Syynä ei ole etätyö eikä teamssit tai zoomit vaan se, että kaikki päivät ovat toistensa kaltaisia. Ei ole erikseen siivouspäiviä eikä herkutteluhetkiä, perjantaisiideriä tai sunnuntaipaakkelssia. Maanantai ei eroa mitenkään lauantaista kun lounaslenkin jälkeen voi iltapäivän aluksi sujahtaa saunaan oli päivä kumpi tahansa.
Kaupassa käydään pakosta maski naamalla eikä tuttuja tunnista pelkästä katseesta. Kori täyttyy niistä samoista tuotteista kuin aina muutenkin, paitsi että sen siiderin voi juoda jo torstaina. Tai hitto, tiistaina on ihan yhtä hyvä päivä.
Koronassa päivämme ovat sulautuneet ikuisuuden kestäväksi Big Brother -lähetykseksi sillä erotuksella, että ahtaasta karanteeniarjesta ei kukaan putoa pois vaikka miten keräisi yleisön ääniä.
Meitä rasittaa totaalinen virikkeettömyys.
Ei ole teatteria, ei konsertteja, ei illanistujaisia. Ei kirjaston hyllyjen välissä kävelyä ja satunnaisten opusten selailua. Ei yhteisiä lounaita, lasten pelimatkoja, leffakäyntejä irtsareineen tai museokierroksia.
Kun ei ole väittelyitä kavereiden kesken ei myöskään synny tervettä ajatustenvaihtoa tai luonnollista kaikupohjaa ideoille. Metsäpolulla ei synny uutta vaikka miten metsään yksin huutelisi. Tai no ehkä siellä syntyy, mutta nekään ideat eivät jalostu yhtä sukkelaan kun parviäly ei pääse niitä repostelemaan.
Koronassa arki on kärpäspaperissa tarpomista. Eteenpäin haluaisi mennä, mutta eteneminen on niin tahmeaa että se vie kaikki voimat. Jotenkin sitä olisi jo ihan valmis jopa torikahvilan nälkäisten lokkien lähestymisille.
Siispä ehdotankin yhteisiä lounaslenkkejä: laita mulle viestiä, niin soitan sulle. Päivällä ei ole niin väliä, koska teen joka päivä lounastunnilla noin tunnin lenkin, satoi tai paistoi. Lähtö siinä 12–12.30. Jutellaan vaikka viestinnästä tai ihan mistä vaan – pääasia, että saadaan hiukan tuuletettua pääkoppaa. Verkostoidutaan.
Katsoin viime viikolla Anna Nordbeckin ja Malin Olofssonin erinomaisen ruotsalaisen dokkarin Vaccinkrigarna (Rokotevastaisuuden soturit). Se kertoo rokotevastaisen liikkeen noususta ja kasvusta mittasuhteisiin, jossa globaali kansanterveys on vaarassa.
Ymmärtäisin kiihkoilun ehkä amerikkalaisilta, joilla koulussa ainoina pakollisina aineina on englannin kieli ja Yhdysvaltojen historia. Mutta se että myös minun viiteryhmäni, saman koulujärjestelmän läpikäyneet tolkun ihmiset voivat tässä maassa hurahtaa moiseen salaliittoretosteluun, on täysin käsittämätöntä.
Katsoinkin dokkarin viestijän hattu päässä: millä keinoilla saadaan massat liikkeelle vastaavalla tavalla? Millä herätetään mielenkiinto ja ujutetaan vähintäänkin outoja ajatuksia fiksujen ihmisten mieleen?
Yksilön kokemus tärkeä
Paljastui, että liikkeen vaikuttavuus syntyy tarinoista: aatteen kannattajille on tärkeää kunkin yksilön KOKEMUS, ei se, perustuuko kokemuksesta johtuvat päätelmät tieteeseen vai ei. Itse asiassa koko tutkimus, josta liike sai alkunsa, on sittemmin todettu pätemättömäksi ja tutkimuksen tehnyt tohtori, Andrew Wakefield, on menettänyt oikeutensa toimia lääkärinä.
Wakefield ei ole pystynyt 12 potilaan otannastaan tieteellisesti todistamaan yhteyttä rokotteen ja sairastumisen välillä. Sen sijaan hän puhuu siitä, että kuunteli huolestuneita vanhempia ja antoi heille tunteen siitä, että joku välitti. Toimittajan haastaessa häntä tutkimuksen tuloksista hän tyytyy toistamaan ”The parent’s story is valid”.
Kuulluksi tulemisen kokemus on siis hyvin voimakas luottamusta herättävä tekijä, huolestuneille vanhemmille jopa tieteellistä tutkimusta tärkeämpi.
Vanhemmille tarjolla synninpäästö
Dokumenttisarjassa haastatellaan Christopher Gillbergiä, autismia tutkinutta lasten- ja nuortenpsykiatrian professoria, joka kertoo, että aiemmin autismia pidettiin vanhempien syynä. Tunnekylmät äidit kasvattivat mieleltään järkkyneitä lapsia – mikä syyllisyyden taakka vanhemmille sysättiinkään!
Tästä näkökulmasta Wakefieldin tarjoama selitys sairastumiselle on varmasti otettu avosylin vastaan. Kukaan ei halua kantaa syyllisyyttä lapsensa sairastumisesta ja rokotteesta saatiin helppo syntipukki.
Vanhemmille Wakefieldistä tuleekin näin tarinan (traaginen) sankari joka epätoivoisesti taistelee hyväksi uskomansa asian puolesta. Hänen alistunut asemansa kaltoinkohdeltuna ex-lääkärinä ja tutkijana on omiaan herättämään kohderyhmän sympatiaa. Wakefieldiä pidetäänkin liikkeen parissa jonkilaisena rocktähtenä, jota globaali eliitti pitää sylkykuppinaan.
Tarinan viattomat uhrit ovat tietenkin sairastuneet lapset, kun taas rokotteet ja niiden taustalla häärivä lääketeollisuus ja päättäjät joutuvat pahiksen rooliin. Koossa on kaikki klassisen tarinan ainekset!
Liike puhuu propagandasta, ei viestinnästä
Nordbeck ja Olfsson onnistuivat soluttautumaan amerikkalaisen rokotevastaisen liikkeen sisäpiiriin ja tutustuivat mm. liikkeen somestrategiasta vastaavaan Dana Gormaniin.
Gorman paljastaa miten propagandaa tehdään – sana on Gormanin itsensä käyttämä. Tärkeää on, ettei tietoa etsivälle heti paljasteta kaikkia riskejä, vaan häneen istutetaan epäilyksen siemen. Vanhemmat on saatava epäilemään ovatko he varmasti kaivaneet esiin tarpeeksi tietoa lastensa hyväksi; voisiko esimerkiksi se että lapsi joutuu käyttämään astmapiippua olla rokotteiden syytä.
Pikku hiljaa epäilystä aletaan syventää ja ruokkia klikkiotsikoilla (tyyliin kuvapari, jossa ’ennen’-versiossa on hymyilevä lapsi ja ’jälkeen’-versiossa pienen pieni ruumisarkku). Lopulta vanhempi on koukussa.
Mietin haluaisinko itse kuulla olleeni propagandan kohde – se kuulostaa jotenkin kamalan rumalta. Ihan kuin minua olisi vedetty höplästä. Pidetty tyhmänä. Okei, pyrin omassa työssäni myös vaikuttamaan ja mietinkin pitkään miten se eroaa tästä, paitsi siinä että minun käyttämät keinot eivät ole yhtä härskejä ja tavoite yhtä perverssin nurinkurinen. Antaisinko osaamiseni rokotevastaiseen kampanjaan? En ikinä. Ennemmin pistäisin putiikin ja kiinni ja menisin kunnon töihin.
Miten tähän voisi vastata?
Samalla mitalla, sanoisin.
Tiedeviestinnässä kompastutaan usein siihen, että asiat esitetään kylmänä faktana. Meillä on kuitenkin suuri tarve tarinoille – mitä enemmän tunteita tarinat liikuttavat, sitä vaikuttavampia ne ovat ja sitä paremmin ne jäävät mieleemme. Faktat on helppo ohittaa ja unohtaa, koska ilman kehystarinaa niillä on vaikea herättää tunteita.
Rokoteasiassa ongelmana on, että mitä parempi rokotekattavuus, sitä vähemmän meillä on klikkiotsikkotarinoita kerrottavana. Rokotteet ratkovat taruntatautiongelman niin tehokkaasti, ettei itse ongelman vakavuutta enää hahmota. Tuhkarokko, sikotauti ja vihurirokko tiivistyvät tänään vaarattomaan kirjainlyhenteeseen, emmekä osaa pelätä niiden mahdollisesti aiheuttamia vakavia seurauksia kuten keskushermoston vaurioita, lapsettomuutta, sikiön pysyviä vaurioita tai jopa kuolemaa.
Esimerkiksi New York Times tekee hyvää työtä koronauutisoinnissaan. Lehti pyrkii järjestelmällisesi antamaan kasvot sairaudelle. Kaunis ”Those we’ve lost” -sarja nostaa lyhyillä muistokirjoituksilla esiin koronaan kuolleita ja pitkää covidia sairastavien oireita esitellään henkilökuvilla. Terveydenhoidon tukalaa tilannetta valotetaan ”Death, through a nurse’s eyes” -videolla (itkin #muuten tätä katsoessa).
Päivittäinen lounastaukoni kuluu Hesarin koronatilaston parissa. Jotain jää kuitenkin puuttumaan – keitä lukujen taakse piiloutuu? Ehkä tämän konkretisointi auttaisi jaksamaan jopa kiristyneitä rajoituksia.
Kävimme etäkokousten välissä kuvaamassa Lego-ukkelin seikkailuja junnun kanssa.
Pohdiskelimme asiakkaan kanssa tässä ennen koronaa, että someen pitää säännöllisesti tuottaa sisältöä ja keskustelunavauksia, jos siellä meinaa olla.
Some on myös koronakriisissä – tai ehkäpä juuri siksi – tärkeää.
Parhaiten comeback onnistuu niiltä, jotka eivät ole hävinneet minnekään korona-arjen aikana.
Okei, myönnän, arjen rutiinien muuttuminen ehkä vituttaa ja jatkuva Lego-ukkeleiden korjaaminen etäkoululaisen iltapäivätunneilla katkoo ilkeästi keskittymistä. Vaikka huoli läheisistä ja oman firman maksukyvystä painaa, kannattaa yrittää katsoa koronan taa. Muutokset voivat olla hyvinkin nopeita, ja iskussa kannattaa olla jo nyt.
Haasta itsesi asettamalla tavoitteita
Tekemistä helpottaa, jos asetat itsellesi jonkinlaiset (kanavakohtaiset) tekemisen tavoitteet. Nämä voivat yksinkertaisimmillaan tarkoittaa sitä, että päätät tehdä yhden oman postauksen viikossa, yhden keskustelunavauksen, osallistua kolmeen keskusteluun ja jakaa yhden jonkun muun tekemän sisällön.
Esimerkiksi, siis. Pääasia, että päätät tehdä JOTAIN, ja pidät kiinni siitä. Tavoitteiden toteutumista kannattaa edistää kirjaamalla ne paperille asti (tai mitä metodia sitten ikinä käytätkään omassa työssäsi).
Tavoitteesta tulee silloin on paljon konkreettisempi lupaus kuin se, että mielessäsi vannot näyttäväsi koko maailmalle. Konkreettista dokumenttia on helppo välillä käydä vilkaisemassa ja muistuttaa itselleen, mihin liemeen itsensä onkaan upottanut.
Mistä aiheista kannattaa puhua?
Näissä ajoissa on hyvä katsoa asioita positiivisen kautta. Istumme kaikki samassa veneessä, eikä huopaaminen nyt auta.
Toisaalta, olemme kaikki myös saaneet osamme tsemppariviesteistä. Panostaisin ennemmin siihen, miten yrityksesi voi auttaa asiakkaitasi korona-aikana.
Älä kuitenkaan sorru mielistelyyn ja epäaitoon välittämiseen, kuten esimerkiksi Velocity Partnersin Doug Kessler koki PayPalin lähestymisen. Jollet ole pitänyt yhteyttä asiakkaisiin tähänkään mennessä, älä pue markkinointiviestiäsi huolestuneen tiedustelun vaatteisiin. ”Olemme täällä sinua varten” on jokseenkin keinotekoinen ja teennäinen väittämä jos aiemmin olet antanut piut paut asiakkaillesi, ja näyttää erityisen oudolta tässä ajassa.
Tarkoitan, että annat ammattitaitosi asiakkaittesi käyttöön myös nyt, kun et pääse kasvokkain tapaamaan heitä. Hieroja voi muistuttaa taukojumpan tärkeydestä ja vinkata parhaista venyttelyliikkeistä, kampaaja taas kertoa, miten juurikasvun saa piiloon kun kampaajakäynnin väli venyy.
Mahdollisuudet ovat rajattomat. Selviämme tämänkin yli, jos maltamme pitää mielen virkeänä ja avoimena uudelle ajattelulle.
